Apurahapuhetta piisaa

Ilja Repin Jairuksen tyttären heniinherätys, 1871. Repin sai  maalauksesta, Pietarin taidekakatemiaan tekemästään lopputyöstä kuusivuotisen apurahan. Sen turvin hän asui Pariisissa ja matkusteli Euroopassa kolmisen vuotta.

Raivokas, kateellinen, suivaantunut, mutta usein aivan  asiantuntematon, ennakkoluuloja ja väärinkäsityksiä täynnä oleva apurahapuhe on osa  taidepuhetta.  

Kiihkeitä kannanottoja herättää Antti Järven ja Esa Mäkisen Helsingin Sanomiin kirjoittama artikkeli, jossa laskettiin yhteen Taiteen keskustoimikunnan apurahat ja palkinnot 2005-2010. (HeSa, kulttuuri 19.5.2011)

Summaksi saatiin se, että suurimmat tuet saivat tanssijat ja valokuvataiteilijat. Tanssin tiedotuskeskuksen toiminnanjohtaja Sanna Rekolan mukaan aikaansaatu lista muistuttaa taiteenlajien erilaisesta luonteesta. Hän sanoo, että tanssitaiteilijoita on melko vähän ja he toimivat vapaalla kentällä, kun taas usea teatterintekijä saa palkkansa valtionosuusrahoituksen piiristä. Toisin sanoen kuukausipalkoilla toimivat näyttelijät saavat toki julkista avustusta, mutta eivät Taiteen keskustoimikunnan kautta.

Tämä on totta. Esimerkiksi arkkitehdin palkkaan (alle 3 000 €/kk) verrattuna valtion apuraha (1 560 €/kk) on varsin pieni. Luettelossa ei näy myöskään video- ja elokuvataiteilijoita, jotka voivat saada produktioihinsa runsaasti apurahoja muualtakin kuin Taiteen keskustoimikunnasta.

Näissä julkista, meidän veronmaksajien tukea mittaavissa tilastoissa ei harmikseni juuri koskaan lasketa myöskään niin sanotun yksityissektorin eli säätiöiden ja yritysten tukia, joka sekin on merkittävä lohko.

Valokuvataiteilijoiden menestys

Keskustelua on herättänyt valokuvataiteen suuri osuus apurahojen Top 20 -listassa. Heistä yhdeksän oli valokuvaajaa (Elina Brotherus, Janne Lehtinen, Ritva Kovalainen, Pentti Sammallahti, Nanna Hänninen, Ari Saarto, Heli Rekula, Martti Kapanen, Aino Kannisto) joista viisi kuuluu Helsinki Schoolin piiriin.

Listalla on vain yksi taidemaalari (Kristiina Uusitalo). Mainittakoon tähän myös, että Taidemaalariliitossa on yli 1300 ja Valokuvataiteilijoiden liitossa vajaat 300 jäsentä.

Artikkelissa pohditaan syitä tähän, mutta närkästystä on herättänyt Helsinki Schoolin kuraattorin Timothy Personsin repliikki artikkelissa. Hän kehottaa lukijoita kertomaan kymmenen maailmalla tunnettua suomalaista kuvanveistäjää tai maalaria. Hänen mukaansa heitä ei ole.

Personsin ylimielinen lausuma kertoo siitä katkerasta valtakamppailusta, mikä vallitsee sekä taiteen apurahojen saajaryhmien, mutta myös eri taiteenalojen välillä.

Suomalaisten valokuvaajien menestys ulkomailla Esko Männikön (jolla ei itseoppineena ole mitään tekemistä Helsinki Schoolin kanssa) maailmanmenestyksen jälkeen on toki ollut tosiasia. Mutta se ei yksinään selitä valokuvataiteen menestystä apurahatilastoissa.

Valokuvataiteilijat ovat käyttäneet taitavasti hyväkseen jo pitkään valokuvauksen kaksoisroolia kulttuurin kentällä. Se on vahva itsenäinen taiteenala, mutta esiintyy samalla myös osana kuvataidetta. Eri puolille maata perustettiin 1980-luvulla useita valokuvakeskuksia, jotka puolustavat valokuvauksen paikkaa omana taiteenlajina. Esimerkiksi Pirkko Siitari, Kiasman johtaja toimi pitkään Pohjoisen Valokuvakeskuksen johtajana Oulussa. 

Samalla valokuvaus on myös tullut yhä kiinteämmäksi osaksi kuvataidetta. Maalaukset, installaatiot ja videot ovat alkaneet esiintyä yhä enemmän samoilla seinillä valokuvien kanssa.

Personsin kuratoiman Helsinki Schoolin valokuvaajille on yhteistä koulutus Taideteollisen korkeakoulun puitteissa, jonka opettajana Persons on pitkään toiminut. Kyseessä ei ole varsinainen taiteen koulukunta, vaan oikeastaan valokuvataiteen ja ryhmän taiteilijoiden markkinointia tehokkaasti hoitanut yhteenliittymä.

Tiedotuskeskuksen tarve

Asiasta keskusteltaessa on nostettu esiin kuvataiteen tiedotuskeskuksen puute. Esitänkin tässä kuvataiteen tiedotuskeskuksen, sanotaanko vaikka työnimellä STTT (Suomen taiteen tiedotustoimisto) perustamista. 

Mielestäni tiedotuskeskuksen pitäisi suuntautua ennen kaikkea niin sanotulle suurelle yleisölle ja tarjota kuvataiteen eri alojen tietoa tasapuolisesti ja yleistajuisesti. Alan ammattilaiset kyllä asioita tuntevat ja tieto välittyy vaikka "puskaradion" kautta. 

Neutraalin näkökulman lisäksi tiedotuskeskuksella pitäisi olla myös itsenäinen asema. Sen pitäisi olla riippumaton sekä kuvataiteen esittämisjärjestelmästä (museoista ja gallerioista), koulutuksista, taiteilijajärjestöistä, että myös taiteen tukijärjestelmistäkin. Valtakunnallinen ja kansainvälinenkin sen pitäisi olla.

Toisin kuin aikaisemmin, media ja koulutus karttavat yhä enemmän yleissivistävää vastuutaan taiteen, varsinkaan kuvataiteen tiedotuksesta. Taidemuseotkin ovat unohtaneet paljolti toimintansa kuvataiteen yleissivistävän tiedottamisen piiristä ja kaikki alan instituutiot keskittyvät markkinoimaan omaa toimintaansa. 

Varsin hajallaan tuntuu kuvataideala maailmalla olevan. Voisiko STTT tai sen kaltainen organisaatio parantaa tilannetta?

Mikäli tilastot kiinnostavat, Helsingin Sanomien keräämän laajan apurahatietietokannan (16 232 nimen tiedot) 2005-2010 voi ladata Excel-muodossa.