Vientivetoinen vaihto

Kerroin Kulttuurinavigaattorissa keväällä siitä, että Akseli Gallen-Kallela suunnitteli osallistumista ensimmäiseen Venetsian kansainväliseen taidenäyttelyyn eli myöhemmin Venetsian biennaaliksi nimitettyyn taidetapahtumaan jo vuonna 1895. Hänen suunnitelmansa toteutui varsin suurisuuntaisesti vuoden 1914 biennaalissa.

Suomi on rajamaa ja kansainvälisyys on ollut aina maamme taide-elämän välttämättömyys. Kun muistelemme Neuvostoliiton lakkautumiseen liittyviä historiallisia aikoja, unohtuu helposti, että Suomen taiteen vientijärjestöksi perustettu Frame perustettiin samoihin aikoihin.

Framen perustaminen vuonna 1992 osui niin sanottuun kreivin aikaan. Kylmän sodan aikana myös kulttuuria oli käytetty valtiollisen edustamisen välikappaleena. Taiteesta ja kulttuurista tuli niin Neuvostoliiton kuin Yhdysvaltojenkin ”maabrändäyksen” välikappaleita ja vähitellen niin suuret kuin pienet valtiot ottivat tehtäväkseen kulttuurivaihdon ja kansainvälisyyden edistämisen.

Kylmän sodan kuumimpien aikojen viiletessä taiteen käyttäminen suoranaisiin valtioedustuksellisiin tarkoituksiin alkoi vähentyä, olipa se sosialistista realismia idästä tai abstraktia taidetta lännestä. Framen myötä taiteen vientitoiminta ulkoistettiin säätiöksi, vaikka valtio eli opetusministeriö olikin organisaation päärahoittaja.

Framen organisaatio törmäsi vaikeuksiin muutama vuosi sitten, koska sitä johdettiin huonosti. Opetusministeriö ilmoitti keväällä uudistavansa organisaatiota, mutta uudistuksen julkaisemista on lykätty. 

Framen toiminta ei ole New Yorkissa ja muualla menestynyttä Arctic Hysteria –näyttelyä lukuun ottamatta ollut kylmän sodan tapaan niinkään näyttävää ja edustavaa ulkoisesti. Mutta Frame on tarjonnut paljon tukea yksittäisille taiteilijoille ja ryhmille. Kukaan ei voi kiistää kuvataiteen vientitoiminnan saavutuksia maallemme.

Kansainvälisyyteen kuuluu myös vuorovaikutus. Jos osaamme viedä suomalaista taidetta ja kulttuuria, osaammeko myös tuoda sitä? Tällä hetkellä kuvataiteen kansainvälisyys on varsin vientivetoista. Esimerkiksi Helsingissä nähtiin 1980-luvulla paljon enemmän ulkomaisia näyttelyitä niin gallerioissa kuin taidemuseoissakin kuin tänään. Muissa maan taidekeskuksissa tilanne on vielä heikompi.

Miksi kuvataidenäyttämön kansainvälisyys on hiipunut niin heikoksi? Kiasma esittelee silloin tällöin varman päälle taidemaailman superjulkkiksen ja Helsingin taidemuseo kansainvälisen teemanäyttelyn. Gallerioiden kansainvälinen ilme on varsin heikkoa muutamien suurimpien gallerioiden virallisen oloisia edustuksia lukuunottamatta.

Elämme kansainvälisyyden suhteen pimeää aikaa Suomessa. Onko kansainvälisyydestä tullut pakkopullaa nationalistisen itseriittoisuuden kangistaessa yhä enemmän asenteita? Taide-elämässäkin on havaittavissa jonkinlaista väsähtäneisyyttä kansainvälisyyteen. Vai onko kyseessä heikentynyt innokkuus ja uteliaisuus tutustua muihin kansoihin, kulttuureihin, taiteisiin ja taiteilijoihin?  

Positiivisena poikkeuksena voisi pitää Helsingin Kaivopuistossa toimivaa pientä Kadieff-galleriaa, joka tuo esille muun muassa venäläistä taidetta. Se tulee osallistumaan myös monikulttuuriseen Autunno Italianoon, Italialaiseen syksyyn 2011 ja esittelee myös virolaista taidetta tiloissaan.