Skandaali ja miksi se tehdään?

Odottelen Ars 11 -näyttelyn avajaisia, johon on vielä pari viikkoa aikaa. Jokainen kansainvälisen nykytaiteen suurnäyttelyistä on herättänyt jonkinlaisia skandaaleita, kohuja tai pöhinöitä, joko pienempiä tai isompia.

Eräs muistetuimpia oli Ars 95:n kohuteos, tanskalaisen Henrik Plenge Jakobsenin White Love. Se oli installaatio, joka kooste oli seuraava: valkoisia ja läpinäkyviä taloustarvikkeita, ihmisverta, virtsaa, spermaa. Teoksen nostattamaa skandaalia voisi pitää taideskandaalien arkkityyppinä.

Henrik Plenge Jakobsen, White Love, 1995.

Skandaaleista on tullut niin vakiintunut osa suurten nykytaiteen näyttelyiden vastanottoa, että voi sanoa varmuudella myös Ars 11:n tulevan herättämään sellaista. Pohdin tämän jutun lopussa vähän sitä, miksi näin tapahtuu. Sitä ennen kerron tapausesimerkin eräästä taidekohusta.

Alkuvuodesta 1895 Suomen lehdissä kirjoitettiin keväällä Venetsiassa avattavasta kansainvälisestä taidenäyttelystä. Silloisen nykytaiteemme suuri nimi ja toivo, taiteilija Axel Gallén oli matkustanut Berliiniin järjestämään näyttelyään sinne ja aikoi osallistua myös Venetsian näyttelyyn.

Uutisoinnista huolimatta herra Gallénin osallistuminen Venetsiaan ei toteutunut sinä keväänä, mutta vuonna 1914 hän osallistui kyseiseen kansainväliseen näyttelyyn  ”monografisella”, kuten silloin sanottiin eli yksityisnäyttelyllään, jonka näyttelyarkkitehti oli Eliel Saarinen.

Mutta samana keväänä 1895 Venetsiasta kuului kummia. Päivälehti raportoi toukokuussa:

”Venetsian kansainwälisessä taidenäyttelyssä käymästä on Venetsian patriarkka kieltänyt Itaalian papiston niin kauwan kuin sieltä ei ole poistettu Groosin taulua ”Don Juanin kuolema”, joka kuwaa Don Juania kirkossa näkemässä ympärillään alastomia tyttöjä. Kritisoitsijain arwostelun mukaan taulussa ei kuitenkaan ole mitään säädytöntä ja loukkaawaa ja samaa wakuuttaa jumalisten romaanien kirjoittajan Fogazzaron awonainen kirje.”

Pari päivää myöhemmin Päivälehti toisti vielä uutisen:

”Venetsian patriarkka on kieltänyt Itaalian papistoa ja ulkomaalaisiakin Venetsiassa oleskelevia pappia käymästä siinä taidenäyttelyssä, joka paraikaa on siellä awoinna. Syynä on eräs Grossin suuri taulu ”Don Juanin loppu”, jossa esitetään Don Juanin ruumis paareilla kirkon lattialla, ympärillään alastomia naisolentoja. Taulu on herättänyt suurta pahennusta kirkollisissa piireissä.”

Maalauksessa mehevät alastomat naiset juhlivat mustaan vaatteeseen katetun arkun ympärillä. Avoimessa arkussa makasi itse Don Juan ja kaikkien kauhuksi tämä irstas bakkanaali kuvattiin tapahtuvaksi kirkossa.

Giacomo Grosso, Supremo Convegno, 1895.

Huhut italialaisen Giacomo Grosson maalauksesta Supremo Convegno (Ylivertainen tapaaminen) alkoivat liikkua Venetsian kujilla jo taidenäyttelyä ripustettaessa. Kardinaali ja Venetsian patriarkka Giuseppe Sarto, josta myöhemmin tuli paavi Pius X vetosi näyttelykomiteaan maalauksen poistamiseksi näyttelystä kieltäen pappeja, munkkia ja nunnia astumasta koko näyttelyyn. Kirkkohistoria tuntee Pius X:n sitkeänä modernismin vastustajana ja tukahduttajana. Modernismihan tarkoittaa tässä yhteydessä katolisen kirkon piirissä 1800-luvun lopulta esiintynyttä uudistusliikettä.

Mutta kun oli kuultu asiantuntijoita, muun muassa kuuluisaa katolista kirjailijaa Antonio Fogazzaroa, teosta ei poistettukaan näyttelystä. Supremo Convegno ripustettiin omaan näyttelytilaan siirrettävälle jalustalle. Teosta vartiomaan pantu poliisi saattoi näet siirtää maalauksen nopeasti syrjään, jos huoneeseen eksyneiden hurskastelijoiden posket alkoivat punottaa liikaa.

Skandaali Venetsiassa ylitti kaikki uutiskynnykset Italiassa ja siitä raportoitiin jo Alppien pohjoispuolellakin.

Näyttelyn saama ennenkuulumaton julkisuus aiheutti myös yleisövyöryn näyttelyyn, jossa oli esillä 15 eri maan taiteilijoiden teoksia. Näyttelyssä kävi 200 000 vierailijaa ja yleisöpalkinnon, premio popolaren voitti itse Supremo Gonvegno ja tuhat liiraa taiteilija Grosso. Skandaali Venetsiassa toi vain lisää puhtia Grosson siveltimeen, josta hän suolsi yhä uusia, irstaita ja hekumallisia kuvia. Itse maalauksen osti amerikkalainen yhtiö, joka aikoi kierrättää sitä suurille yleisöjoukoille, mutta maalaus tuhoutui tulipalossa Atlantin ylitettyään.

 

Giacomo Grosso, Alaston 1896.

Valtava yleisömenestys rohkaisi myös järjestäjiä ja joka toinen vuosi pystytettyä kansainvälistä nykytaiteen näyttelyä alettiin myöhemmin kutsua Venetsian biennaaliksi. Ensi kesäkuussa tämä maailman arvostetuin ja suuri, kansainvälistä nykytaidetta esittelevä esposizione, kunniakas La Biennale di Venezia avataan 54. kerran. Siihen osallistuu taiteilijoita 88 maasta tuhansilla teoksillaan.  

Mutta miksi skandaalit seuraavat nykytaiteen näyttelyitä kuin hai laivaa?

Nykytaide itsessään on ollut toimittajien ja pilapiirtäjien ihmettelyn kohde kautta aikojen. Varsinkin uuden ja monelle oudon taiteen muodot ja materiaalit ovat nostattaneet ihmettelyä.

Suuret taidenäyttelyt ovat myös eräänlaisia viidakoita, joissa näkyvin ja suurin voittaa yleisön huomion. Haluttiinpa sitä tai ei, ne ovat aina taiteen esittely- vertailu- ja kilpailutilanteita. On varsin oletettavaa, että skandaaleja voivat jotkut osallistuvat taiteilijat aiheuttaa teoksillaan myös tarkoituksellisesti. Eivätkä viattomia liene järjestäjätkään.

Myös media aiheuttaa skandaaleja. Skandaali tehdään, se ei synny itsestään. Sanomalehtien lukijoiden on ehkä vaikea ymmärtää, että skandaali on aina ollut journalismin liittolainen. Skandaalin kaipuu oli taustalla Päivälehden raportoidessa Venetsian taidetapahtumista keväällä 1895. Nykyisin journalismi tarttuu yhä enemmän skandaaleihin, tuovathan ne rahaa viestintäyhtiöille. Ja jos keksitään oikein suuri skandaali, siitä saa vielä enemmän rahaa.  

 

Päivälehti 12.5.1895.