Viimeinen Taiteilijat -näyttely Helsingin Taidehallissa
29.11.2014 – 4.1.2015
 |
| Markus Copper, Khyber Pass, 2014. |
Siellä on kirjavia mattoja lattialla, videoita ja valokuvia
seinillä. Eräs värikäs työ peittää tapetin lailla koko seinän.
Yksi teos hallitsee Helsingin Taidehallin korkeaa
kuvanveistosalia ja koko näyttelyä. Se on Markus Copperin arvoituksellinen Khyber Pass, valtava tuulimylly, joka ujeltaa pelottavasti pyöriessään.
Suurissa yhteisnäyttelyissä taideteokset kilpailevat
katsojan huomiosta, niissä korostuu taideteosten näyttöarvo. Arvelen, että
Copperin ”tuulimylly” on tehty pelkästään taidenäyttelyä varten, se varastaa
shown koollaan, äänillään ja liikkeellään. Mutta myös sen viesti on
varteenotettava, tärkeä ja ajankohtainen, se vastustaa tyttöjen ympärileikkausta eli silpomista.
Kun taidekone käynnistyi
Taidenäyttelyiden teosten narsismi alkoi vuonna 1673, kun
Ranskan taideakatemia alkoi järjestää yhteisnäyttelyitä, katsauksia joita
kutsuttiin ”salongeiksi”. Aluksi näyttelyssä oli tarkoitus esitellä vain sikäläisestä
taidekoulusta valmistuneiden töitä, mutta tällaisten vuosittain tai joka toinen
vuosi esitettyjen katsausten maine kasvoi.
Niistä tuli – kuten lähes kaikista taidenäyttelyistä
aikoinaan – julkisia, jolloin kuka tahansa pääsi katsomaan uusinta nykytaidetta.
Aikoinaan suositun tasa-arvoisuuden periaatteen mukaan myös jokainen sai tuoda
töitään esille tai ainakin ehdolle. Kun jyryt alkoivat palkita Pariisin
salonkien taiteilijoita, niiden vaikutuksesta tuli kiistaton. Salonkien
vaikutus kesti yli 200 vuoden ajan.
Helsingissä järjestettiin ensimmäinen suuri yhteisnäyttely
keväällä 1847 ja näyttely siirtyi myös Turkuun. Edellisenä vuonna perustettu
Suomen Taideyhdistys oli vuokrannut huoneiston Pohjois-Esplanadilta talosta,
jossa sijaitsee nykyisin Ruotsin suurlähetystö. Taidenäyttelyiden lisäksi
yhdistys alkoi kerätä kokoelmia, organisoida taidekoulutusta ja edistää
taidemuseon hankintaa. Samalla alkoi lehdissä julkaistava taidekritiikki. Myöhemmin perustettu Suomen Taiteilijaseura alkoi myös järjestää vuosittaisia katsauksiaan. Näin käynnistyi
Suomen taidekone.
Eroavuuksia ja mahdollisuuksia
Vuosittaisiin taidekatsauksiin, kuvien iloiseen narsismiin
on kautta aikojen liittynyt riitoja, erimielisyyksiä, juonitteluja ja
irtisanoutumisia. Kuka saa esille suurimman maalauksen tai pisimmän videon,
kutkuttavimman performanssin, värikkäimmän tai erikoisimman maalauksen, materiaalin
tai poliittisen, ideologisen tai taiteellisen julkilausuman, suuren tai pienemmän
skandaalin?
Tarjonta on ollut usein valtava ja sitä suurempi on ollut
niiden pettymys, jotka eivät töitään esille saaneet. Jyrytetyt yhteisnäyttelyt ovat
tarjonneet mahdollisuuksia tuoda esille teoksia, joita ei taidemuseoissa tai gallerioissa
pääse näkemään, eihän kaikilla ole varaa tai kiinnostusta yksityisnäyttelyihin.
Vastaavasti jo uraa tehneet taiteilijat eivät yhteisnäyttelyistä usein ole
kiinnostuneita, kun työn painopiste suuntautuu muualle.
Yrityksiä ja organisoijia on ollut useita, kuten
otsikoitakin: Suomen taiteilijat, Nuorten näyttely, Vuosinäyttely,
Aluenäyttely, Valtakunnannäyttely, Suomen taiteen biennaali. On kokeiltu
jyrytyksiä, komissaareja, kuraattoreita, kaikkien osallistumismahdollisuuksia,
taiteilijaseuran jäsenten osallistumista tai kutsuttuja osallistumisia.
Suomen Taiteilijaseuran järjestämä katsaus Helsingin Taidehallissa
on otsikoitu Viimeinen Taiteilijat -näyttely. Seura haluaa muuttaa näyttelyn
organisaatiota. Näyttely on järjestetty eri muodoissaan 119 kertaa, mutta nyt
sille on seuran mukaan vaikeaa löytää rahoitusta. Näin köyhiä nykyaikana olemme.
Säännöllisesti toistuvien, laajahkojen taidekatsausten synty
liittyy eri maiden taide-elämän organisointiin, taideyhteisön kehitykseen,
siihen josta käytämme nykyisin mahtipontista amerikkalaista sanaa taidemaailma.
Ne olivat tärkeitä, kun aikoinaan Suomen taidekonetta käynnistettiin, mutta
mikä on niiden merkitys tänään?
Taide-elämän pirstaloituminen
Taideyhteisö on kasvanut ja kehittynyt, sekä uusia
taiteilijoita että taiteita on tullut kuvataiteen piiriin. Toisin kuin
aikaisemmin, mitään helposti havaittavissa olevia vahvoja trendejä ei
kuvataiteessa esiinny Suomessa eikä muuallakaan. Taidenäyttelyt olivat
aikoinaan harvinaisia ja erikoisiakin, tänään niistä on tullut kulttuurielämän
arkea.
Taide-elämä on alueellisesti hajanainen. Helsinki ei enää
ole niin kiinteä osa kotimaista kuvataidetta, eikä maan eri osissa toimivien taiteilijoiden
tuotantoa ole kenenkään helppo seurata. Nyt esillä olevassa näyttelyssä on,
ilahduttavaa kyllä, myös näkökulmia Lapin taiteeseen.
 |
| Suohpanterror, Sami Street Art, 2014. |
Mielestäni tällaiset näyttelyt pitäisi suunnata ennen
kaikkea niin sanotulle suurelle yleisölle, sille jolla ei ole aikaa käydä
kaikissa galleria- ja museonäyttelyissä. Uskon, että myös suuri yleisö on
kiinnostunut siitä, mitä kuvataiteessa tapahtuu. Siksi niissä pitäisi olla
esillä joitain ajankohtaista, ajankohtaisia trendejä tai suuntauksia. Niitä
löytyy myös nyt esillä olevasta Taiteilijat -näyttelystä.
Tämä näyttely ei kuitenkaan onnistu siinä, että se toisi
esiin uusia, vähemmän esillä olevia taiteilijoita. Tämä näyttely ei toteuta
myöskään tällaisiin näyttelyihin liittyvää tasa-arvoisuuden tai reiluuden periaatetta,
että kaikilla pitäisi olla mahdollisuus tuoda töitään ehdolle. Kuraattorit
hallitsevat. Suositeltava katsottava tämä Viimeinen Taiteilijat-näyttely silti on.
Suurten yhteisnäyttelyiden lähitulevaisuus on epäselvä.
Mutta niiden asema on niin pitkä ja vahva, että vaikka niitä nyt lopetetaan,
joku keksii ne taas uudelleen. Ehkä seuraavaksi näemme taas vaihteeksi ensimmäisen
Taiteilijat-näyttelyn.
 |
| Kalle Lampela, Nuorison ystävyys vaikuttaa kauas tulevaisuuteen, 2012. |
