Manifestissa on viesti

Ai Weiwei, Ai Weiwei @ Helsinki 25. 9. 2015 - 28. 2. 2016 Helsingin taidemuseossa.

Ai Weiwein kädenpuristus on lämmin, melko pehmyt, nopea ja määrätietoisen jäntevä. Hänen kasvonsa ilostuvat kertoessani, että hänen ollessaan pidätettynä järjestin hänen puolestaan mielenosoituksen Helsingin nykytaiteen museon Kiasman edessä. Selitän, että lisäkseni siihen tuli toinenkin mielenosoittaja, hän oli helsinkiläinen kulttuuritoimittaja ja kriitikko Hannele Salminen.

Ai Weiwei Helsingissä 24.9.2015.

En ole kovinkaan innostunut populaarikulttuurista ja minun on vastenmielistä hyväksyä fanittamisen käsitettä. Mietin, että voisin kyllä sanoa amerikkalaiseen malliin olevani Ai Weiwein suuri fani, mutta lisään siihen itsekseni, että arvostan hänen taidettaan erittäin paljon.

Toisaalta, kuuluisuus on liimautunut populistiseen ja totaalisen kapitalistiseen aikaamme kuin kitti puuhun. Muistelen, että olen kätellyt Gerhard Richteria Tukholmassa, Robert Rauschenbergia Venetsiassa ja Anish Kapooria Tampereella. Populismihan tarkoittaa sitä, että kuuluisuus on kaikki kaikessa, eivätkä kuvataiteenkaan globaalit supertähdet sitä voi paeta.

Ai Weiwei pysyi tänään viisaasti poissa varsinaisesta Helsingin taidemuseon lehdistötilaisuudesta. Se oli tahdikas teko tämän päivän maailman suurimmalta kuvataiteen nimeltä, vaikka vaatimattoman oloinen taiteilija ilmestyikin paikalle myöhemmin. Samassa yhteydessä avattiin taidemuseon Tennispalatsin yläkerran uudet, isommat näyttelytilat ja muita suomalaisten taiteilijoiden näyttelyitä.

Vaateripustin ja Käsiraudat, 2011.

Arvostin aluksi Ai Weiweita pääasiassa toisinajattelijana, samalla tavalla kuin arvostetaan Andrei Saharovia tai Aleksandr Solzenitsyniä. Koin hänen pidättämisensä vääryytenä ja liityin osaksi sitä kansainvälistä liikettä, joka protestoi tilannetta hänen puolestaan.

Kiinan viranomaisten sallittua Ai Weiweille matkustamisen ulkomaille hän on asunut Berliinissä. 58-vuotias taiteilija vaikuttaa nyt nuorekkaammalta ja virkeämmältä kuin useissa kuvissa.

Ai Weiwei on toisen polven toisinajattelija. Hänen isänsä oli Kiinan kulttuurivallankumouksessa tuomittu runoilija ja kirjailija, jonka poika kasvoi kulttuurivallankumouksen karkottamana kaukana Luoteis-Kiinan Sinkiangissa.
Näin Ai Weiwein näyttelyn toissa keväänä Berliinin Martin-Gropius-Baussa ja nyt Helsingin näyttelynsä koettuani sanoisin arvostavani häntä enemmän taiteilijana.

Kuinka hyvä taiteilija Ai Weiwei on? Ilmeisesti on käynyt niin, että hänen etätyönä työstämänsä näyttelyt, joita hän ei siis koskaan päässyt livenä näkemään, ovat vain parantaneet hänen yritystään ja tuotantoaan. Hänen tilatajunsa on erinomainen – Ai Weiwei on myös arkkitehti – joka näkyy teosten mittasuhteiden ja niiden asemoinnin tarkkuudesta. Hän käyttää taitavasti uusia teknisiä apuvälineitä näyttelyidensä pystyttämiseen.

Ripustettu mies, 1986.

Helsingin näyttelyssä on kaksi teosta, Viulu (1985) ja Ripustettu mies (1986) jotka edustavat nuoremman taiteilijan duchampmaista nokkeluutta, surrealistista esineyhdistelyä. Uusinta tuotantoa näyttelyssä on iso Valkoinen talo, rakennelma, jonka ilmaisu on vapautunutta, avointa ja ilmavaa.

Valkoinen talo, 2015.

Ai Weiwein tekijänoikeuskäsitys on aasialainen. Se tarkoittaa alkuperäisyyden ja kopion, idän ja lännen, materiaalin ja symbolin vuoropuhelua. Berliinin näyttelyn mieleenpainuvimpia teoksia olivat kiiltävillä automaaleilla maalatut kiinalaiset vanhat saviruukut. Hän sallii täysin valokuvaamisen ja teoksistaan otettujen kuvien julkaisemisen, mikä ei tavallisesti ole mahdollista länsimaisen nykytaiteen teosten oikeudenomistajien lakiviidakoissa.

Ja silti Ai Weiwei on poliittinen taiteilija. Olisi naivismia puhua vain hänen teostensa kauneudesta, mittasuhteista, volyymeista, kauniista puusta.

Divina Proportio, 2012.

Hänen Helsingin näyttelynsä käsiraudat ovat puuta, puuesineet taitavaa kiinalaista intarsiaa ja näyttelyhallien seinät on tapetoitu velkakirjoilla. Kypsän iän ja taiteellisen tuotannon saavuttanut taiteilija voisi todeta kuin Kittilän Kalervo Palsa, joka kirjoitti päiväkirjaansa:

”Myyttiini minun tulee tähdätä ja sitä edistää kaikin tavoin … En voi enää mitään sille että itsekin olen legenda. Minun täytyy nyt kaikin mahdollisin tavoin edistää tätä legendaa. On hyvä jos siinä samalla olen hyvä taiteilija, jos taiteeni on omaperäistä ja arvokasta.”


Ai Weiwein taiteen nerokkuus on yhteiskunnallisen ja taiteellisen sanoman, aktivismin ja taiteen yhdistäminen. Kaikki näyttelyn teokset viittaavat jollain tavalla elämään nyky-Kiinassa.

Kuten The Guardianin kriitikko Laura Cumming otsikoi hänen viime viikolla avatun Lontoon Royal Academyn näyttelyn arvionsa: ”manifesto is in the medium” eli manifestissa on viesti.

Ei ruudinkeksijän tasoa

Coca-Cola-pullo 100 vuotta Sinebrychoffin taidemuseossa Helsingissä 27. 8. – 4. 10. 2015.

Ruudinkeksijän tasoa ei Sinebrychoffin taidemuseon Coca-Cola -aiheinen näyttely ole. Pieni näyttelyhuone museon alakerrassa on omistettu maailman ehkä laajimmalle levinneen tavaramerkin ja tuotteen pakkauksen, Kokispullon suunnittelun historialle ja muutamille teoksille joissa tuota ruskeaa sokerivettä sisältäviä pulloja esiintyy. Kulttitaiteilijat Josef Beuys ja Andy Warhol eivät teoksillaan lämmitä.

Innostuin enemmän museossa olevasta Pohjolan rokokoota ja varsinkin sen kerrannaistyyliä, 1800-luvun uusrokokoota koskevasta näyttelystä, joka antaa uuden näkökulman vähän käsiteltyyn aiheeseen. Tämä näyttely on museossa vielä 6.9. asti ja sen jälkeenkin on odotettavissa uusi näkökulma, Helsingin Taidesalongin satavuotista historiaa katsastava esitys, joka avataan 8.10.

Kolleegani Otso Kantokorpi on kampanjoinut voimakkaasti Coca-Cola -aiheista näyttelyä vastaan. Hänen mielestään se on huoraamista.

Oikealla asialla Otso on. Kaupallisuus on viime vuosina ulottunut valitettavan syvälle museojohtajiemme ajatteluun. Määrien sijaan olisi aika korostaa laatua ja rahan sijaan henkiset ja sivistysarvot pitäisi nostaa etusijalle. Otson voimakasta sanaa vähän loiventamalla voi todeta, että kuvataiteen tuotesijoittelua sisältäviä taidenäyttelyitä näkee maailmalla silloin tällöin. Arvelen, että kestäviä tai edes taiteellisestikaan haastavia ratkaisuja ne eivät varmaankaan ole olleet rahapulasta kärsiville museoille missään.

Sinebrychoffin museon johtaja puolusti Coca-Cola -aiheista näyttelyä vetoamalla nimekkäälle oluenvalmistajalle omistetun museon tilojen sopivuuteen. Ehkä pakkaus- ja tuotesuunnittelun historia sopisi kuitenkin paremmin vaikka Designmuseoon.

Sinebrychoffin taidemuseon tehtävänä on esitellä ”vanhempaa eurooppalaista taidetta”. Kansallisgalleria voisi kyllä poistaa museon missiosta pelkän eurooppalaisuuden. Globalisoituvassa maailmassa eurooppalaisuus ei riitä edes vanhemman taiteen esittelemiseen. Muualla Sinebrychoffin museon kaltaisia kutsutaan joskus ulkomaisen taiteen museoiksi.