 |
| Antti Laitisen Bark Boat, 2011 Zabludowicz Collectionin näyttelyssä Helsingin Taidehallissa. |
Olen pohjoiseurooppalainen, sukutaustaltani luterilainen. Uskontoni tradition mukaan, josta olen tietoinen, rahalla ei voi hankkia pääsyä taivaaseen. Tämän perinteen mukaan myös odotan valtiolta sitä ihmisystävällisyyttä, mikä joissakin maissa lankeaa paljolti niiden varakkaiden osaksi, jotka harjoittavat hyväntekeväisyyttä, filantropiaa.
Homesteadin lakko vuonna 1892 Pennsylvaniassa Yhdysvalloissa on eräs esimerkki amerikkalaisen harkintakyvyn pettämisestä. Lakko tapahtui teräsmagnaatti Andrew Carnegien (1835-1919) tehtaissa. Ennen lakkoa Mr. Carnegie oli lähtenyt matkalle Skotlantiin jättäen asian hoitamisen liikekumppanilleen Henry Clay Frickille (1849-1919). Riitojen syvetessä työehtosopimuksia alettiin puimaan amerikkalaiseen tyyliin aseilla. Frick kutsui lakkopaikalle Pinkertonin yksityisetsiviä ja lakkoilijat hankkivat itselleen kanuunan. Tulitaisteluissa kuoli yhteensä 12 ja haavoittui 23 henkilöä.
Frickin taidekokoelma on esillä New Yorkin Manhattanin Fift Avenuen ”Museum Milen” varrella olevassa museossa. Taiteilijaystäväni osuvan luonnehdinnan mukaan siellä näkee paljon juuri niitä teoksia, joiden kuvat ovat kaikissa maailman keskeisimmissä taidekirjoissa. Frickin liikekumppani, skotlantilaisamerikkalainen Andrew Carnegie lahjoitti vanhoilla päivillään 90 prosenttia omaisuudestaan hyväntekeväisyydelle, säätiöille ja yliopistoille.
Miljonäärien anteliaisuus ruokkii luterilaisia epäluulojani ilkeyteen asti. Halusiko Mr. Frick pestä vereen tahritut kätensä perustamalla maailman ehkä laadukkaimman taidekokoelman? Tai yrittikö Andrew Carnegie puhdistaa maineensa lukemattomilla kirjastoilla, konserttisaleilla ja taidepalkinnoilla, joiden rahoituksen alkuperä perustuu työläisten selkänahasta revittyyn rahaan?
Toisten mielestä rikkaiden armeliaisuudessa ei ole mitään vikaa. Jos puhuisin ajatuksistani ääneen, varsinkin katolisen taustan omaavat ystäväni maailmalla arvelisivat minun olevan inhottava. He sanovat, että hyväntekeväisyys on ihan ok.
Ja mitä voi sanoa Alfred Nobelista (1833-1896), dynamiitin keksijästä, josta tuli eräs maailman rikkaimmista? Hän kuvitteli naivisti keksintönsä olevan niin tuhoisan, että se johtaa lopulta maailmanrauhaan. Höpsistä, hänen keksintönsä on johtanut ja tulee johtamaan miljoonien tuhoon ja kärsimyksiin. Hieman kärjistäen sanottuna Brysselin lentokentällä ja metroasemalla eilen aamulla räjähtäneet tuhoisat pommit ovat tavalla tai toisella Alfred Nobelin lahja maailmalle. Mutta me muistamme ruotsalaista kemistiä, insinööriä, keksijää ja asetehtailijaa lämmöllä, kun seuraamme Nobel-palkinnon perusteellisia, ylellisiä juhlatilaisuuksia.
En malta olla mainitsematta neuvostoliittolaista Andrei Saharovia (1921-1989). Ydinfyysikko alkoi epäillä kehittelemänsä ydinpommin merkitystä, kun kenraalit ja poliitikot vaativat yhä suurempia ja voimakkaampia pommeja. Saharovista tuli vähitellen Neuvostoliiton johtava toisinajattelija ja maan ihmisoikeusliikkeen aktivisti.
Varmaankin nyky-Venäjällä on Saharovin nimeä kantavia säätiöitä ja useita muita kunnianosoituksia, mutta ihailtavaa hänen elämässään on juuri hänen toimintansa ja kykynsä kantaa vastuu työnsä seurauksista. Huomaan, miten luterilainen ajattelu pyrkii taas mieleeni. Jos Saharov on lunastanut paikan taivaassa ja kunnioituksen ihmisten mielissä maan päällä, se johtuu hänen teoistaan eikä rahoistaan.
Suomen rikkaimpiin kuuluvan Chaim ”Poju” Zabludowiczin (s. 1953) taidekokoelman näyttely Helsingin Taidehallissa on herättänyt kritiikkiä. Britanniassa asuvan rahaniekan filantrooppiset eleet ovat ulottuneet muun muassa Zabludowicz Collection -kokoelmaan. Siinä on taidetta 1940-luvun lopulta nykypäivään, yhteensä noin 3 000 teosta 500 taiteilijalta.
Lontoossa pääpaikkaa pitävällä Zabludowicz Collectioninilla on toimintaa myös Suomessa ja New Yorkissa. Zabludowiczit palkittiin Madridin Arco-taidemessuilla kansainvälisellä taidekeräilijäpalkinnolla vuonna 2014.
Viime syksynä sadan allekirjoittajan vetoomuksessa pyydettiin taiteilijoita ja kulttuurityöntekijöitä kieltäytymään myymästä työtään Zabludowicz Collectionille. Joulukuussa 2015 Voima-lehdessä nimimerkillä "Häirikkö" esiintynyt kirjoittaja kuulutti sitä, että ”tämä sotabisnes rahoittaa moraalisena, humanistisena ja jopa puhtaan hyvänä pidettyä taidetta? Ja onko taideinstituutioiden tehtävä kiillottaa asekauppiaan haarniskaa?”
Kriitikkokollegani Otso Kantokorpi ilmoitti boikotoivansa Taidehallin näyttelyä. Hän vetosi blogissaan Zabludowiczin ja hänen isänsä asekauppoihin.
Onko hyväntekijän vilpittömyyden epäily kunniallista? Onko filantrooppi pyyteetön, vai hankkiiko hän hyväksyntää taidepuuhillaan?
Olipa miten oli, rahaniekkojen hyväntekeväisyys on osoittautunut verrattomaksi brändäyksen keinoksi. Alfred Nobel, Henry Clay Frick tai Poju Zabludowicz eivät voi epäonnistua. Vaikka heidän tekonsa olisivat aiheuttaneet valtavia kärsimyksiä, tuhoa ja perikatoa, hyväntekijää tullaan aina muistamaan hyvällä.
