Kuukkeli ja maskotti julkisessa taiteessa

Villu Jaanisoo, Kuukkeli, 2016.

Villu Jaanisoon Kuukkeli keikauttaa päätään hauskasti hieman vinoon ja tuntuu olevan Helsingin Kalasataman suurehkojen rakennusten välisessä tilassa kuin kotonaan. Lähes kuusi metriä korkea, hillityn värikäs lintu yllättää ja pysäyttää.

Teoksella on paljon yhteistä Villu Jaanisoon Viikin siniseinäisen kirjastorakennuksen vieressä olevaan tummaan, vanhoista autonkumeista kootun istuvan apinan kanssa, teokseen jonka olemus ja nimi on suloisen arvoituksellinen: Kaikki on mahdollista (2009).

Villu Jaanisoo, Kaikki on mahdollista, 2009.

Villu Jaanisoo koostaa taitavasti arkisia, lähes banaaleja materiaaleja. Sekä Kuukkelissa, että Viikin teoksessa on myös roima annos sellaista, jota voisi kutsua veistokselliseksi laaduksi. Molempien muodot jäsentyvät hienosti ja niiden asemointi ja suhteet ympäristöjensä mittakaavaan ovat harkittuja.

Villu Jaanisoo on kokenut kuvanveistäjä, jonka ehkä tunnetuin teos sijaitsee Tallinnan Kumu-taidemuseon terävässä kulmauksessa. Lokki/Puhuvat päät (2006) koostuu 86 Viron taidemuseon kokoelmasta valitusta veistoksesta ja äänistä. Toinen huomattava Jaanisoon veistos on Monumentti m/s Estonian uhreille (yhdessä Jorma Mukalan kanssa, 1996) Tallinnan vanhankaupungin kupeessa. 

Villu Jaanisoo.

Taide maskottina

Olen asunut Viikissä nyt pari vuotta ja voin sanoa, että Villu Jaanisoon tummasta, yllättävästä ja pelottavankiehtovasta istuvasta apinasta on tullut viikkiläisten maskotti. Olemme tottuneet yhdistämään maskotin käsitteen urheiluun ja erilaisiin tapahtumiin, mutta myös julkisessa taiteessa voisi erottaa oman, maskottien lajin.

Maskotti-sanan alkuperä on jäljitetty Ranskan vanhoihin Provencen ja Gascognen maakuntiin. Sitä käytettiin alun perin kuvaamaan mitä tahansa taloon onnea tuovaa asiaa. Ranskan kielen sana ”mascotte” (jonka provensaalen murteen versio on ”mascoto”) tarkoittaa talismaania ja viehätystä joka taas juontuu sanasta ”masco”, joka tarkoittaa noitaa.

Maskotin valinta heijastaa usein haluttua laatuominaisuutta. Esimerkiksi jääkiekkojoukkue Suomen Leijonien maskotti kuvaa ”taisteluhenkeä”. Maskotteja on hyvin erilaisissa yhteyksissä urheilusta kaupallisten brändien luomiseen. Ne luovat ja kasvattavat identiteettiä.

Väitteeni kuuluu, että maskotit ovat yleisiä myös julkisessa taiteessa. Minkälaisia maskottitaideteoksia on Helsingissä?

Aloitetaanpa eläimistä. Jussi Mäntysen Helsingin Luonnontieteellisen museon edessä seisova Hirvi (1972) on museon maskotti. Sen pronssivalos syntyi aikoinaan Viipurin Torkkelinpuistoon (1928), mutta Mäntysen hirvi seisoo myös Lahdessa (1955) ja Turussa (1969). 

Mäntysen Mesikämmen muurahaispesällä (1931) on tunnettu Kallion Karhupuiston maskotti, kuten Kaisaniemen Nuori hirvikin (1929). Karhupuiston julkisen taideteoksen paikan identiteettiä luova voima on jopa antanut koko paikalle nimen. 

Helsingistä voisi luetella maskoteiksi soveltuvia eläinveistoksia paljonkin, kuten erään vähemmän huomatuista, Matti Hauptin Metsäkauris/Bambi (1957) Eiran Ensipuistikossa.

Mutta mistä tahansa julkisesta taideoksesta voi tulla maskotti. Ville Vallgrenin Havis Amanda (1908) on epäilemättä sellainen. Ja jos joku ei koe tuota alastonta naista sopivaksi Helsingin maskotiksi, niin vaihtoehtoisen maskotin voi löytää teoksen suihkualtaasta, jonka suunnitteli ilmeisesti Eliel Saarinen. Altaan merileijonatkin ovat Ville Vallgrenin muotoilemia.

Ville Vallgren, merileijona Havis Amandan jalustassa.