Heeevooonen!

Helsingin kaupungin taidemuseon Meilahden osastolla on mainio kesänäyttely otsikolla Hevosvoimaa. Tuli moitittua joulukuussa esillä ollutta näyttelyä idealla ”kaikki alushousuista”. Tämä konishow on konseptilla ”kaikki hevosesta”. Mitä seuraavaksi? ”Kaikki traktorista”?

Eräs elämäni vahvoja visuaalisia elämyksiä liittyy hevoseen. Siskoni ratsutilalla oli kuollut hevonen, joka oli saatu vedettyä ulos tallista. Kylmenevä hevosen ruumis makasi pihalla syysyössä, keskellä kiristyvää pakkasta, höyhenmäisen kevyen ensilumen keskellä. Vedimme kuolleen ratsun traktorilla kauas pellolle ja hautasimme sen.

Olen yrittänyt pohtia, miksi juuri tuo näkymä on jäänyt mieleeni. Ilmeisesti kyse on samasta ilmiöstä, jota Hevosvoimaa näyttelykin väläyttää. Hevonen on olemukseltaan täynnä dynamiikkaa ja sen pysähtyminen kuolemassa on ristiriitaista. Vähän saman asian ilmaisee Terike Haapojan video Entropia, jossa on kuvattu kuollutta hevosta lämpökameralla.

Terike Haapojan Entropia –videosta.

Näyttelyn tekijöillä näyttää olleen jalat maassa ja vähän kieli poskella. Ensin mainittuun viittaa se, että he toteavat avoimesti, että hevonen on monimutkainen ja ihmisen silmää eri aikoina kiehtonut muoto.

Selvisi, että hevonen oli paitsi osa maaseutua – josta esimerkkinä vaikka I.K.Inhan kolmiosainen panoraamavalokuva – myös luonnollinen osa suomalaista kaupunkimaisemaa aina 1940 –luvulle asti. Hevosten katoaminen jokapäiväisestä elämästä tapahtui vähitellen ja mikä olisikaan konkreettisempi osoitus tuosta paljon puhutusta modernisuudesta.

Näyttelyssä arvioidan myös ratsastajapatsaan roolia vallan symbolina ja myöhemmin sen satiirina. Valokuvassa vuoden 1956 yleislakosta työläisiä hillittiin ja pidettiin kurissa Helsingissä ratsupoliisien avulla.

Aikaisemmin hevoset olivat monille ihailun kohde. Robert Hughes mainitsee ranskalaisesta Théodore Géricaultista (1791 – 1824), Medusan lautan maalarista joka vietti uransa alkuvaiheessa aikaansa Louvressa tutkien ja kopioiden mestareiden töitä:

"Tämä energia siirtyi hänen myöhempiin teoksiinsa. Sen päähahmo oli hevonen. Hienojalkaisina, kiiltävinä, silmää hivelevinä ja jokaisella syyllään elävinä, Géricaultin hevoset ovat romanttinen eläin par exellence. Hän pystyi antamaan hevosen lautaselle sen ihanteellisen kauneuden ja elävyyden, jonka Ingres tai Delacroix löysivät alastoman ihmisen selässä."

Kriitikko mainitsee maalauksia olevan näyttelyssä 24 kappaletta, kolmeen riviin järjestettynä:

”musta, kastanjanruskea, täplikäs, valkoinen maalattu sellaisella huolellisuudella jonka vain pakkomielle hevosiin voi herättää.” (Time 23. 12. 1991)

Tässä eräs Théodore Géricaultin hevosmaalauksista.

Théodore Géricault, Liikkuva tykistö 1814.

Meilahden näyttelyssä on muutamia näytteitä loistavasta hevoskuvauksesta. Mukana on myös Géricaultin aikalaisen Eugene Decroixin guassi ja vesivärimaalaus Mazeppa kuolevan hevosen selässä.

Eräs erinomainen hevoskuvaaja oli kuvittaja ja Baudelairen ”Modernin elämän maalarin” Constantin Guys (1802 - 1892), jota monet modernistit, esimerkiksi Helene Schjerfbeck ihailivat. Taiteilijoita kiehtoi juuri Guysin dynamiikka, jonka Baudelaire esseessään modernisuudeksi mainitsi.

Tässä eräs Guysin hevosvaljakko.


Hevosvoimaa -näyttely kertoo, että kun hevonen katosi silmistämme arjessa, siitä ei suinkaan tullut kuollut laji. Se säilyi antiikin mytologian Pegasoksena, myyttisenä kuvana, jota Picasson tapaan monet ovat kuvanneet. Niin Otto Mäkilän Caput Mortuum, Erik Enrothin ratsastajat kuin Marino Marinin hevosaiheet kertovat tästä tyylittelystä ja visuaalisen dynamiikan voimanpesästä.

Mutta niistä mikään ei voita Tyko Sallisen mustan ja valkoisen hevosen kamppailua, joka tuntuu jatkuvan yhä virkeänä maalauksessa Kilpajuoksu vuodelta 1917.

Taidehistoriaretki Arsiin

Teenpä pienen taidehistoriallisen retken Kiasman Ars 06 näyttelyyn, joka on esillä vielä elokuun 27. päivään. Mukana on nimittäin melko paljon aineistoa, jonka taustoja näyttelyn katsojat eivät varmaankaan helposti huomaa, ellei sitten ole perehtynyt taidehistoriaan oikein kunnolla. Myös taidekirjoittelu on nykyisin niin kevytkenkäistä, että taidehistorian viitteitä ei näyttelyn kirjoituksissa juurikaan mainita.

Vanha totuushan on se, että taide syntyy enemmän taiteesta kuin mistään muusta. Katsotaanpa muutamia esimerkkejä ja kerrataan samalla taidehissan kuvatietoutta.

Francesco Cairo, Irene hoitaa Pyhää Sebastiania, 1635

Edouard Levé, Haava, 2004

Levén valokuvat ovat siirtymiä kuvasarjan otsikon mukaisesti. Hän siirtää kursailematta vanhan maalauksen miljöön nykyaikaiseen ja yksinkertaisempaan. Tarkkaa työtä ja upea tulos. Tunnelma muuttuu, mutta ei tärväydy. Ongelmana on se, että suomalainen yleisö ei taida tuntea kovinkaan hyvin ranskalaisen Toursin taidemuseon maalausklassikoita, joihin ne perustuvat.

Siirtymä on myös Jake ja Dinos Chapmanin veistos tai installaatio. Taiteilijoita on varmaan huvittanut kaikenlaiset "hirveää" ja "kamalaa" -tyyppiset tulkinnat teoksesta. Ehkä teoksen otsikko Sex 1 on yritys hämätä tätien armeijoita, se viittaa jonkinlaiseen kompaan, joka johdattaa ajatukset ihan muualle kuin Goyaan.

Kyseessä kuitenkin on kohtaus Goyan Sodan kauhut –sarjan eräästä vedoksesta kuviteltuna siten, että alkuperäisen vedoksen puussa roikkuvat ruumiit ovat alkaneet mädätä. Huom. teos on maalattua pronssia. Oikealla takana veljesten Goyan Sodan kauhut -sarjan graafinen muunnelma.

Jake ja Dinos Chapman, Sex 1, 2003.

Ja tässä sen vastine Goyana. Eipä ihme että Goyaa sanotaan nykytaiteen isäksi.

Francisco Goya, vedos sarjasta Sodan kauhuja 1810.

Sitten varsinaiseen romantiikkaan. Otetaan ensin vaikkapa Caspar David Friedrichin maalaus vuodelta 1825.

Ja sitten Mariele Neudeckerin nesteessä uiskenteleva vuori, jonka otsikko kuuluu Ajattele yhtä asiaa, 2002, lasi, vesi, hartsi, muovi, emalimaali, suola.

Vielä yksi kuvarinnastus. Mistähän on saanut alkunsa tämä venäläisen AES+F –työryhmän valtava digitaalinen valokuva ja maalaus, joka on tulostettu mustesuihkutulosteena kankaalle?

Onko se peräisin virtuaalitodellisuudesta, esimerkiksi tästä Amerikan armeijan pelisivustosta?

Tai sitten tästä Deinekasta, sosialistisen realismin klassikosta?

Alexander Deineka, Sevastopolin puolustus 1942.

Ulkona ja sisällä

Pohjois-Suomikin on saanut vihdoin oman ITE näyttelynsä. Se on Ylivieskan Akustiikka-talossa tänään torstaina avattava katsaus pohjoissuomalaiseen ITE taiteeseen. Asialla on Maaseudun Sivistysliitto, joka jo vuosia sitten hoksasi tämän puuttuvan aukon suomaisessa sivistyselämässä. Näyttelyyn avaa aikoinaan Suomen taideyhdistyksen Dukaattipalkinnon saanut Kari Tykkyläinen Pudasjärven Siuruan kylältä.

ITE näyttelyitä syntyy nyt siis kuin sieniä sateella. ITEn uusin synty on peräisin menestyksellisestä Raw Vision lehdestä ja Yhdysvalloista, jossa outsidereita on esitetty jo kauan. Hesarissakin oli viikolla iso juttu aiheesta, kuinka legitiimiä!

Tämä ei olisi ollut vielä muutama vuosi sitten mahdollista. Varsinkin Suomessa taiteen ammattikuntien ote kulttuurielämään on ollut vahva ja asenne professionaalin taidemailman ulkopuoliseen taiteeseen nuivaa. Ja ihan oiketetusti voi kysyä, että miksi Kiasmaan pääsee esille helpommin esille itseoppinut ITE värkkääjä kuin koulutuksen saanut. Toki kaikella kunnioituksella molempia kohtaan.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä:

kansantaide
epäinstitutionaalinen taide
naivismi
itse oppineen taide
itse tehty taide
ite –taide
outsidertaide
takapihojen taide
visionääri taide
toinen taide
art brut
brutaali taide
raaka taide
uusprimitivismi

Vakiintuneimmaksi formaatiksi näyttää selviytyvän suomalaisittain ITE, siis isolla. Mainittakoon, että Retretin kesänäyttelyssä esillä oleva ranskalainen Jean Dubuffet on eräs art brutin edustaja, joka on lähellä toisen maailmansodan jälkeisiä outsidereita, primitivismiä, hullujen ja lasten taidetta.

Länsimaisilla yhteiskunnilla on jo pitkään ollut tapana hakea outsiderinsa, ainakin tullimies Rousseaun (1844-1910) maalauksista asti. Yhdysvalloissa ITE taiteilijoita on ollut myös pitkään, tunnetuin ehkä Grandma Moses (1860-1961) ja esimerkiksi vuonna 1927 debytoinut John Kane, jonka omakuva tässä. Amerikkalaiset ovat kutsuneet heitä joskus tuttavallisesti sanalla folk painter.

John Kane, Omakuva 1929.

Ja vielä esimerkki varhaisesta outsiderista. Juho Vesaisen patsas Ylikiimingissä valmistui 1936 ja tekijänä oli Oskari Jauhiainen, tuo pieniä puuveistoksia vuollut nuori lahjakkuus, joka sittemmin hyväksyttiin Ateneumiin ja josta tuli ”oikea” kuvanveistäjä.

Oskari Jauhiainen, Juho Vesaisen patsas, 1936, Ylikiiminki.

Ite oon kyllä itestä tykänny, meillä ja muualla. Ite on näitä kaksinapaisia taidesanoja ja katsellessa takapihojen taidetta voikin miettiä, mitä on ulkopuolisuus ja mitä sisäpuolisuus. Kiinnostavaa on myös yrittää selvittää, miksi moinen ilmiö syntyy.

Juttelin kerran New Yorkin Manhattanilla erään sikäläisen taidekriitikon kanssa. Kerroin hänelle tutkivani pohjoissuomalaisia taiteilijoita (Einari Junttilaa, Reidaria ja Kalervo Palsaa) ja tulin käyttäneeksi heistä sanaa ”pohjoissuomalaiset outsider-taiteilijat”. Newyorkilainen tokaisi siihen yksituumaan, että miksi et tutkisi samalla kaikkia suomalaisia taiteilijoita. Hänen mielestään he kaikki ovat outsidereita.

Taide liukastuu taiteeseen

Uuupps... Mihinkähän tämä nuorimies kompastuu rullaluistellessaan? Francisco Goyan piirustus 1820 -luvun rullaluistelijasta. Kulttuurinavigaattoria kiehtoo myös taustan vauhdikas pyöräilijä.

Taide –lehti on Suomen taiteilijaseuran perinteikäs julkaisu, jossa pohditaan taiteilijoita lähellä olevia asioita. Lehden ykkösnumeron teemana on popularismi ja jonkinlaisena kieliposkella-jippona lehden mukana jaetaan tekstillä varustettu tarra, jonka voi kiinnittää sopivaksi katsomaansa paikkaan, ottaa kuvan ja lähettää lehden toimitukseen.

Idea on korni, mutta sai Kulttuurinavigaattorinkin aktivoitumaan. Liimaanpas tarran tietokoneeni näyttöruutuun, otan siitä kuvan ja lähetän sen Taide-lehteen. Sitä ennen kuitenkin muutamia huomioita Taide 1/2006 sisällöstä.

Sen pääkirjoituksen kohta yksi kertoo, että tässä lehdessä kirjoitetaan vallasta. No hyvä. Lehden tekoaikana, alkuvuodesta käytiin globaalia keskustelua Mohammed –pilapiirroksista. Mutta siihen keskusteluun Taide –lehti ei puutu. Lieneekö syynä sama vika kuin Kulttuurinavigaattorilla. Aihe on liukas kuin suihkusaippua, ei siitä otetta saa ja jos yrittää, saippua suorastaan lentää hyppysistä. Taidekriitikko Holland Cotter totesi vastikään The New York Timesissa asiasta:

“Pilakuva-asia ei ole pääasiassa taidetarina, yhtä vähän kuin moskeijan tuhoaminen Aydhodassa, Intiassa oli arkkitehtuuritarina, tai ‘Saatanallisten säkeiden’ sensuuri oli tarina nykyajan sanataiteesta. Se on poliittinen tarina, ikivanha ja universaali sellainen, siitä miten erään kuvan ja melkein minkä tahansa kuvan käyttö voi johtaa, jos niitä käytetään kulttuuri-identiteetin yhdistämiseen – tässä tapauksessa islamin – ja päättyä niiden käyttämiseen aseena.”

Pilakuvathan ovat olleet Suomen oikeaoppiselle taidehistorialle vaikea asia käsittää, toisin kuin esim. ruotsalaiselle taidehistorialle. Kuitenkin Constantin Guys inspiroi Helene Schjerfbeckiä ja Tyko Sallinen toimi kuvittajana Yhdysvalloissa. No, ehkä pilakuvat ja sarjakuvat kuuluvat populaarikulttuuriin. Hyi.

Max Ryynänen toteaa Taide-lehden populismikirjoituksessa, että ”Esimerkiksi Juhani Palmun mediatemppuilut ovat haitanneet hänen urakehitystään taiteen piirissä."

Artikkelissa ei huomata sitä, että taide on lisääntynyt valtavasti samanaikaisesti kun sen käsittely yleisessä mediassa on vähentynyt. Siksi ilmiö nimeltä Juhanipalmu on olemassa. Siksi Teemu Mäki sai tappouhkauksia ns. Kissantappovideokeskustelussa. Siksi taiteen pääsy julkisuuteen tehdään tavalla millä hyvänsä.

Altti Kuusamo kirjoittaa paavillisesti, että ”Taide on mallien seuraamista…” Jokainen ajatteleva ihminen tietysti lisää tähän lausumaan oman sisäisen puheensa pätkän, joka minulla – ja toivon että kaikilla muillakin Taide-lehden lukijoilla – kuului jotenkin näin: ”Tai päinvastoin”. Kuusamon kirjoituksen monesta sivulauseesta voisi kirjoittaa vaikka pienen väitöskirjallisen.

Taide –lehdessä on perinteisesti julkaistu kohtuullisessa määrin lukijoiden keskustelua. Ulla Karttunen on kirjoittanut tähan lehteen pateettisen, yhden kappaleen pötkyn, joka ulottuu koko sivun mittaiselle tekstille. En saa jutusta muuta selvää, kuin että hän on tavattoman vihastunut – tai ihastunut – Helena Erkkilään jonkin kirjoittamansa jutun saaman palautteen takia. Kappalejako kun puuttuu, jättää lukija jutun lukematta.

Taide on muuten melko paikallaan. Se kattaa olennaisimmat taidetapahtumat ja osaa välttää takavuosien riesaa, taiteilijoiden hillitöntä itsemarkkinointia. Lehti on vuosien varrella pienentynyt, kuten taiteen merkitys maailmassa muutenkin. No, jos näin on, niin on.

Niin, ja Taide –lehden uusia verkkosivuja kävin katsastamassa. Ne ovat lehtien verkkoversioille tuttua elektroniseen muotoon käännettyä painojulkaisua, ei sen kummenpaa. Vuorovaikutus, johon internetti antaa mahtavia mahdollisuuksia, puuttuu. Hyvä esimerkki tällaisesta ovat mm. Kaltion verkkosivut. No, ei niin huonoa kuin jotain hyvääkin. Taide –lehteen voi nyt lähettää palautetta. Toimitus arvelee seuraavasti:

”Jokaisen lehden lukijalla on kahdenlaisia kauhukuvia – populistisia ja elitistisiä. Populistisessa kauhukuvassa toimitus tekee lehdestä persoonattoman tasapaksun tavoitellessaan isompia myyntilukuja ja yrittäessään miellyttää kaikkia. Elitistisessä kauhukuvassa lukijaa ei kuunnella lainkaan, kun toimitus norsunluutornissaan tekee, mitä lystää.”

Se oli laittamattomasti sanottu.

Ajoiko aika Kaltion ohi?

Kulttuurinavigaattori ei ole ottanut kantaa ns. suureen pilakuvakohuun. Jos jonkinlaisen meriselityksen siihen antaisi, niin siinä on niin monta asiaa päälleliimattuina ja aihe on lopultakin enemmän politiikkaa kuin taidetta. Lyhyesti, siihen on ollut vaikea tarttua.

Sen sijaan Oulussa ilmestyvän kulttuurilehti Kaltion kohtalo askarruttaa viime päivien tapahtumien valossa. Oululaisena Kulttuurinavigaattoria asia liippaa läheltä, kuten on tapana sanoa. Olen lukenut ja seurannut Kaltiota innostuksella ja kirjoittanutkin lehteen muutamia juttuja.

Kaltio syntyi sodanjälkeiseen kulttuurityhjiöön 1945 ja kasvoi jälleenrakentamisen hengessä, jossa kaikkia tarvittiin ja jokaiselle oli tehtävä. Lehti koki ensimmäisen kriisinsä 1960-luvun puolessa välissä, kun sen silloinen päätoimittaja Erno Paasilinna ja joukko muita kyllästyivät konservatiiviseen linjaan ja perustivat toisen pohjoissuomalaisen kulttuurilehden Ouluun, Pohjoisen. Pohjoinen lopahti ja Kaltio jäi. Pohjoisesta jäi elämään Kaleva-yhtiöiden kustantama ja nykyisin alasajama kustannusyhtiö Pohjoinen, joka kustansi kirjoja silloin kun Kaleva vielä oli laatulehti.

Kun Kulttuurinavigaattori pyöriskeli kriitikonkapaloissaan 1980 -luvulla, Kaltio oli vaatimaton ja konservatiivinen kirjalliskulttuurinen lehti, jolla oli vain vähän sanottavaa ajalleen. Useita lupaavia nimiä oli lehden päätoimittajina, mutta kukaan ei pystynyt kohentamaan lehden linjaa.

Silloin tällöin Pohjois-Suomessa on perustettu uusia ja vaihtoehtoisia kulttuurilehtiä ja yritykset ovat Kaltiota lukuunottamatta jääneet lyhyiksi kokeiluiksi. Innostusta ja hyvää kulttuuritahtoa on ollut enemmän kuin muistia ja kykyä hoitaa lehden taloutta ja markkinointia.

Kaltio ilmoittaa levikikseen 1 100 kpl, mikä lienee oikea luku. Sitä suuremmaksi ei vuodesta 1998 Kaltiota päätoimittanut Jussi Vilkunakaan lehden tilaajamäärää onnistunut kasvattamaan.

Mutta hän onnistui kasvattamaan pystyyntorkahtaneesta maakuntalehdestä todellisen kulttuurilehden. Se haki aiheita niin historiasta kuin nykyajasta, otti reippaasti kantaa erilaisiin asioihin ja hankki uusia avustajia. Jussi Vilkuna teki työnsä antaumuksella, hän oli Oulun Mr. Kaltio.

Ville Rannan sarjakuva Muhammed, pelko ja sananvapaus on eräs osoitus Kaltion taidosta hankkia uusia avustajia ja halusta herättää keskustelua. Lehden johtokunnan jäsen Kaarina Niskala erosi 23.2. sarjakuvan julkaisun takia. Kolme suurta yhtiötä ilmoitti vetävänsä lehdeltä mainoksensa ja johtokunta päätti erottaa päätoimittajan, joka kieltäytyi poistamasta sarjakuvaa lehden verkkosivuilta.

(Lehtijuttujen mukaan erottaminen tapahtui nykyajan kiihkokapitalistiseen tyyliin, tekstiviestillä.) lisäys 8.3. Näin karmeaa viestintää ei toisten lehtien juttujen mukaan toki tapahtunut, vaan asiasta toki neuvoteltiin, ainkin jonkin verran, ja sitten erottaminen vahvistettiin sähköpostiviestillä. Big Brother -tyyppiseen kapitalismiin tuollainen "erottaminen" kyllä viittaa. Palaan asiaan myöhemmin.

Tapaukseen liittyy varsin raukkamainen, mutta oululaisessa kulttuurihistoriassa usein toistunut ja tyypillinen teko. Ville Rannalta tilattu suurehko tilaustyö peruutettiin Oulun kaupungin taholta. Kaupungin edustaja totesi:

Katsoimme, ettemme halua kirjasen kuvittajaksi henkilöä, joka on julkaissut sarjakuvan, joka koetaan monella taholla loukkaavaksi.

Toki Ville Rannan sarjakuva saatetaan kokea loukkaavaksi joidenkin kapea-alaisesti puolueuskollisten taholta, kun se arvostelee maamme johtotroikan epäilemättä nöyristeleviä asenteita. Ex-radikaali Erkki Tuomiojakin ryhtyi näin varsin näyttävästi establishmentin etujoukkoihin.

Ville Ranta on lahjakas sarjakuvataiteilija, joka ilmoittaa verkkosivuillaan 28.2. eroavansa Kaltion sarjakuvapiirtäjän työstä, koska hänen sarjakuvansa Kaltion verkkolehdessä sensuroitiin.

Ville Rannan kohtalo ei minua huolestuta, eikä Jussi Vilkunankaan, koska molemmat ovat lahjakkaita ihmisiä ja pärjäävät varmasti maailmassa.

Kulttuurilehti Kaltion kohtalo sen sijaan on tässä laudalla. Se voi ehkä jatkaa maakunnallista hiljaiseloaan, kuten se teki ennen Vilkunan päätoimittajuutta, mutta Vilkunan veroista lehti tuskin tulee saamaan.

Toinen mahdollisuus on uuden kulttuurilehden perustaminen Pohjois-Suomeen, mutta edeltäjien kohtalo ei houkuttele suurisuuntaisiin hankkeisiin.

Tapahtuma on osoitus kulttuurijournalismin suunnasta, joka näyttää jatkuneen jo pitkään. Sen voi kärjistää seuraavasti: taide ja kulttuuri lisääntyvät, mutta kritiikki vähenee.

Ja tähän liittyy vielä yksi paradoksaalinen ja huolestuttava ilmiö, josta Kaltion jupakassa on myös kyse: kulttuurijournalismista hupenevat kriittiset sisällöt.

p.s. Edelliseen

Edelliseen taidebrändäystä koskevaan juttuuni lisäyksenä kuvia Ars 06 -näyttelyn "oheistuotteista". Tällaisista tuotteistahan on tullut kaikkialla maailmassa museoiden lisäarvoa kasvattavia myyntiesineitä, brändäyksen välineitä.

Niitä voisi kutsua myös "sivistyneeksi kitschiksi". Kun hyvinkoulutettu ja keskiluokkainen museoyleisö on opetettu halveksimaan alempien "sivistymättömien" luokkien toritaidetta ja rihkamakulttuuria, se voi tyydyttää oman turhuudenkaipuunsa ostamalla näitä tuotteita ilman omantunnon riitasointuja hienoissa museoympäristöissä.

Kulttuurirelativismi pyyhkii pois soraäänet. Hairahdus -suklaa (5 €) kääritään Arsin ja Kiasman brändiin, se on jotain aivan muuta kuin Ärräkiskan Mars-patukka.

Tuleeko mieleen El Grecon maalaus 1570 -luvulta?

Maistuuko Frida Kahlo tequila?

Frida Kahlo on viimeisen kymmenen vuoden ajan ollut eräs kuumimmin myyviä taiteilijabrandejä. Hänestä tehdyt elokuvat, elämänkerrat ja näyttelyt ovat käyneet kaupaksi paremmin kuin juuri uunista nostetut piparit.

Kahlon nimellä on markkinoitu myös koruja ja muotivaatteita. Viime vuoden lopulla alettiin tuottaa Frida Kahlon nimellä ja kuvalla varustettua tequilaa. Sitä valmistetaan Jesús María nimisellä paikkakunnalla Meksikossa. USA:ssa Kahlo tequilaa myydään 50, 65 ja 90 dollarin pulloissa.


Tarinan mukaan Frida Kahlo joi pullon tequilaa päivässä torjuakseen tuskan, jonka hänen nuoruutensa vamma aiheutti. Samalla hän huuhtoi pois ne henkiset kivut, joita nänen aviomiehensä Diego Riveran kerrotaan aiheuttaneen. Vuonna 1954 kuolleesta taiteilijasta on tullut eräs kulttitaiteilijoista, samalla tavalla kuin Andy Warholista, Joseph Beuysista tai Kalervo Palsasta.

Kirjoittelin viime syksynä brändäyksestä yleensä. Taiteessa paistattelevaa polttomerkkausta sopisi myös hieman miettiä.

Ensiksi tulee mieleen juuri brändäystyyppi mallia Frida-Kahlon-nimeen-brändätty-tequila. Sanotaanko sitä nyt sitten nimibrändäykseksi? Lontoossa päämajaansa pitävä Sibelius Software Ltd. myy musiikin tekemiseen tarkoitettuja tietokoneohjelmia harrastajille ja ammattilaisille. Sibelius Shampanja, joka on saksalaista kuohuviiniä, julkistettiin viime keväänä. Picasson nimeen tehdään autoja ja hajuvesiä. Taustalla on usein taiteilijan omaiset tai perilliset, jotka myyvät nimen käyttöoikeudet.

Miten olisi Jackson Pollock -viski, Joseph Beuys –banaanit, Kalervo Palsa –margariini, Vilho Lampi -puukot tai vaikkapa Helene Schjerfbeck –turkit? Mahdollisuuksia on mittaamattomasti.

Ars 06 on huippubrändi

Toinen asia on varsinaisesti taidetta koskeva brändäys. Kirkkaimpana näyttelybrändien keulassa kiiluu tammikuun lopulla avattu, elokuulle asti Kiasmassa pyörivä Ars 06. Näyttelyn visuaalinen asu, johon paitsi kaikki sen paino- ja muut tuotteet, sekä koko Kiasma –museorakennus kääritään on helsinkiläisen mainostoimiston suunnittelema. Ääriviivaa hyväksikäyttävät, mieleen tarttuvat hahmot herättävät sympatiaa ja ovat hyvä esimerkki brändäyksen johdonmukaisuudesta.

Entä taidemuseoiden ja gallerioiden brändäys? Kuten aikaisemmassa kirjoituksessani yritin sanoa, lähes kaikkea tänään brändätään, eikä ilmiölle mikään ole pyhää.

Kiasma nousee museobrändäyksen kärkeen. Sen brändihän oli uhattuna toissa keväänä, kun Teemu Mäen ns. kissantappovideokeskustelu läikehti yli äyräiden. Museo joutui peräytymään taiteellisen avantgardismin tinkimättömyydestä, ilmeisesti sen sponsoreiden painostuksesta ja videoteos upotettiin arkiston uumeniin.

Hyvin brändätty taidemuseo on myös Valtion taidemuseon osana oleva Ateneum. Se käyttää oivaltavasti julkisivuaan ja keskeistä sijaintiaan brändinsä kehittämiseksi. Myös Helsingin kaupungin taidemuseo Tennispalatsissa on hyvin brändätty museo, vaikka kaikki eivät sen aulassa leijuvasta elokuvapopcornin hajusta tykkää.

KUMUn brändiä rakennetaan


Viime perjantaina Tallinnassa avattu KUMU eli Eestin taidemuseo on esimerkki brändin liittämisestä museon arkkitehtuuriin. Laivaa muistuttavan rakennuksen suunnittelijaksi on mainittu suomalainen Pekka Vapaavuori, mikä useimpien Viron taiteen museon avausta koskevien uutisten pääsanoma Suomessa tuntui olevankin. Tämä oli tärkeää, koska museon eräs tärkeimpiä kohderyhmiä ovat varmaan suomalaiset lauttamatkailijat. Eihän mikään saa suomalaisia riemastumaan enemmän kuin suomalaisen nimi ulkomailla.

KUMU sijaitsee sen verran sivussa Tallinnan ydinkeskustasta, että markkinointia tarvitaan. Nyt kun rakennus on valmis, jää nähtäväksi miten sen brändiarkkitehtuuri pystytetään.

Taiteen brändäys keskittyy usein juuri nimi- ja henkilöbrändäykseen. Vanha ja taiteen maailmassa paljon käytetty käsite nimi on itse asiassa synonyymi sanalle brändi. Esimerkiksi Juhani Palmun henkilöbrändäys on toki mainosalan ammattilaisen taidolla rakennettu, mutta sen ongelma on vähän sama kuin Frida Kahlo -tequilan. Brändin suhde tuotteen sisältöön on ontto.


Taiteen brändäys on sitä, että tuote liitetään oikeaan kontekstiin. Esimerkiksi ammattitaiteilija valitsee hyvin huolellisesti sellaisen gallerian, joka hänen tuotteensa brändiin sopii. Vanha totuus on myös, että bränditaiteilijalle ei ole myöskään sama, kuka hänen teoksiaan ostaa. Ostajan on oltava myös taidetta arvostava henkilö tai tunnettu keräilijä.

Tulkinta ja kritiikki on myös osa taiteen brändäystä. On osattava valita oikeat tuoteselostajat eli kirjoittajat ja heidän on osattava tulkita teokset oikeiden, mieluimmin uusimpien filosofien mukaisesti. Pitää olla siteerattuna oikeassa suhteessa Bourdieuta ja Derridaa, että brändi puree. Ja auta armias, jos pystyy sijoittamaan tekstiin edes yhden sitaatin verran Deleuzea, silloin se brändi oikein vasta potkaiseekin.