Mediasopivaa vai sopimatonta?

Kulttuuriministeri Tanja Karpela joutui viime keväänä mediamyllyyn. Hänen ongelmakseen tuli – ei se, miten saavuttaa julkisuutta, vaan – se, miten ex-missin, kansanedustajan ja kulttuuriministerin pitäisi säädellä julkisuuttaan. Aihe läikkyi yli laitojen ja kohu päättyi siihen, että julkisuudesta tuli varsin repivä asia hänelle itselleen.

Kulttuuriministerin julkisuudesta käyty venttiilinvääntö on paradoksaalinen vastakohta sille, mitä muut miettivät joskus päänsä puhki. Muun muassa taiteilijat, heidän kuraattorinsa, kustantajansa ja sponsorinsa haluavat julkisuutta, jota media varsin niukasti putkestaan lorottaa.

Yhden lööppi on toisten kuoppa. Saattaa jopa käydä niin, että media sulkee täysin hanansa, eikä vuosikausia sydämellä ja verellä valmistettu taidenäyttely, esitys tai konsertti saa liikkeelle yhtään kriitikkoa, yhtään kulttuuritoimittajaa tai yhtään paikallisradion mikrofonikättä.

Vaikka maassa koulutetaan yhä enemmän taiteilijoita ja tuotetaan yhä enemmän taidetta, kulttuuria ja taidetta koskeva viestintä ei ole pysynyt ajan tasalla. Aikoinaan taidekritiikki oli lähes ainoa taidetta ja vielä olemattomia kulttuuriosastoja välittävä informaation muoto.

Tänään amerikkalainen kohutaiteilija Jeff Koons saa liikkeelle kymmeniä toimittajia karismaattisella esiintymisellään. Juhani Palmu on toinen äärimmäinen esimerkki median tautologisen junttihömpän generaattorin kaltaisesta vuorovaikutuksesta. Jeff Koonsin näyttely sai aikaan Suomessa neljä taidekritiikkiä, eikä Juhani Palmun saama kritiikkikään voi ylpeillä lukumäärillään.

Nykyisin taiteilijat koulutetaan jo taidekouluissa esiintymään ja valitsemaan taidettaan selostavat “soundbytet” huolellisemmin kuin värit teoksissaan. Mediakorrektiin taiteeseen – voitaisiin ihan hyvin käyttää tätä sanaa sen vastinen “poliittisesti korrekti” tavoin – kuuluu myös pari valittua fraasia uusimmilta ranskalaisilta muotifilosofeilta, joista on tullut uuden taiteen small talkia.

Onko niin, että yhteiskunnan medioituminen luo omia pelisääntöjään, jolla on varsin vähän tekemistä taiteen pelisääntöjen kanssa? Niin sanotun uuden journalismin on pelätty “Seitsenplussaistavan” myös laatulehtiä. Esimerkiksi Tanja Karpela –kohun takana oli myös muutamien vaikutusvaltaisten journalistien kädenvääntöä.

Jos ennen olisi pyöritetty nykyisenkaltaista mediasopivien taiteilijoiden jauhelihamyllyä, emme olisi koskaan kuulleetkaan sellaisista taiteilijoista kuin Henri de Toulouse-Lautrec, Helene Schjerfbeck, Wäinö Aaltonen tai Jan-Erik Andersson. Jälkimmäinen on kansainvälisesti tunnettu turkulainen nykytaiteilija, jolla on vaikea puhevamma, Wäinö Aaltosen kuurouden monet tietävät, kuten Helene Schjerfbeckin tai Toulouse-Lautrecin vammaisuudetkin.

Sopisivatko he nykymedian mukaiseen malliin, vai olisivatko he mediasopimattomia taiteilijoita? Henry de Toulouse-Lautrec, Helene Schjerfbeck, Wäinö Aaltonen ja Jan-Erik Andersson.

Pienimmänkin kunnankirjaston vaatimattomassa harrastajataidenäyttelyssä käynyt tietää, että taiteessa on ensimmäiseksi kyse siitä, mikä on yleisön silmiä tai korvia lähinnä, taiteilijan työn tulos. Tämä ei junttihömppään rakastuneen median kalloon mahdu.

Yleisön ja lukijoiden sivistäminen tarkoittaa sitä, että kulttuurin tuloksia sanallistetaan, niistä puhutaan. Tätä sanotaan keskusteluksi. Median pitäisi kantaa vastuu myös sellaisesta taiteesta, joka ei uuden journalismin edustajien mielestä ole mediayhteensopivaa.

Eiväthän kaikki taiteilijat ole lipeväkielisiä amerikkalaisia pölynimurikauppiaita.

Bodomkäräjien kuvittajan mysteeri

"Bodom -todistaja näki jalat ja mieshahmon" otsikoi aamun Hesari. Espoon käräjäsalissa ruoditaan 45 vuoden takaista veritekoa. Asiallisetkin julkaisut pullistelevat Bodom -oikeudenkäyntiä, mutta minua ei kiinnosta asia oikeastaan pätkääkään.

Sen sijaan olen koko viikon ajan yrittänyt ratkoa Bodom -oikeudenkäynnin kuvituksen mysteeriä. Helsingin Sanomat palkkasi jenkkityylin kuvittajan oikeudenkäyntiin, kun valokuvaaminen on käräjäistunnossa kielletty.

Hannu Lukkarinen, kokenut ja vauhdikkaista kuvituksistaan tuttu graafikko istuu siis Espoon käräjäoikeuden istuntosalissa ja tarkastelee valppaasti kaikkea mitä hänen ympärillään tapahtuu.

Minä olen silmä kovana yrittänyt seurata, miten Hannu Lukkarinen on Hesarin kuvitukset tehnyt. Satun nimittäin tietämään, että Hannu Lukkarinen on jo pitkään tehnyt kuvituksensa elektronisesti, siis digitaalisesti piirtämällä ja maalaamalla.

Kuten alan ammattilaisilla on tapana, epäilen hänenkin käyttävän Corel Painter -kuvanteko-ohjelmaa ja Wacomin paineentunnistavaa piirustuslautaa.

Olen tottunut kuvaa katsomalla ratkaisemaan - olen nääs sellainen jätkä - miten se on tehty. Hannu Lukkarisen Bodom -kuvitus ei pikasilmäyksellä anna minkäänlaisia vinkkejä digitaalisen kuvituksen suuntaan.

Mutta hetkinen, tuo viivarasterin näköinen tummanruskea kynänjälki todistaja Heikki Salosen käsivarressa ja leveät mustat sävykkäät siveltimenvedot hänen selkänsä takana…

Kolme vaihtoehtoa

Hannu Lukkarisen Bodom -kuvituksen mysteerissä on tasan kolme vaihtoehtoa. Aa, kuvat on tehty joko täysin perinteisellä kynä ja vesivärimenetelmällä paperille. Epäilen tätä, sillä jos esim. täyden vesivärisysteemin kanssa ilmestyy oikeussaliin, siitä saattaisi syntyä performanssi, jossa Hannu Lukkarinen voittaisi dramaattisimmatkin silminnäkijälausunnot.

Mahdollisuus bee on, että graafikko käyttää digitaalisia välineitä alusta loppuun, siis ottaa mukaansa esim. kannettavan tietokoneen ja piirustuslaudan oikeuden istuntoon.

Kolmas, varsin mahdollinen vaihtoehto on ns. hybridi menetelmä eli perinteisten ja digitaalisten välineiden sekoitus. Tämä tarkoittaisi sitä, että Hannu Lukkarinen istuu käräjäsalissa luonnoslehtiö kädessä, piirtää luonnoksia ja sen jälkeen skannaa luonnoksen ja täydentä sen värittämällä kuvanteko-ohjelmalla.

No, on neljäskin vaihtoehto, nimittäin se että Lukkarisella on pienen pieni digikamera, jolla hän salaa kuvaa istunnossa ja tekee lopullisen kuvan valokuvan pohjalta. Arvelen että tämä vaihtoehto on poissuljettu.

Kirottua. Nuo mehevät, luonnosmaiset piirustuskynän jäljet voisivat ihan hyvin olla kynällä paperille vedettyjä. Tai sitten ei.

Hannu Lukkarinen peittää jälkensä taitavammin kuin Bodom -järven murhaaja.

Tekijä tunnustaa: “Myönnän kaiken”

Ihmisen silmä on utelias elin. Loppuviikosta jännitys kuvitusten alkuperän selvittämiseksi oli kihelmöinyt niin kutkuttavaksi, että päätin kysyä asiaa suoraan syylliseltä. Näin vastaa Hannu Lukkarinen:

“Vaihtoehto numero kolme on oikea ratkaisu. Käytän perinteisten ja digitaalisten välineiden sekoitusta. Corel Painter ja Wacom-digipöytä, ihan oikein! Lisäksi kuvat lähetettävään muotoon Photoshopissa. Niin ja kone on tietenkin MacIntosh. Tietenkin. Digikameraa en omista...kylläkin kamerakännykän, mutta en ole tullut hankkineeksi softaria jolla saisin sen kuvat esiin vanhassa Macissani.

Piirrän siis normaalisti kuvat lyijykynällä luonnosvihkoon oikeussalissa koettaen herättää mahdollisimman vähän huomiota paikallaolijoiden keskuudessa.

Tämä on tärkeää, sillä käräjäsali on sanalla sanoen vakava paikka. Siellä ratkaistaan ihmisten elämä. Syytetyn ja todistajien tulee saada keskittyä rauhassa osaansa, jota oikeussalissa joutuvat näyttelemään. Siellä ei mikään piirtäjän performanssi ole paikallaan, vaan täytyy pyrkiä olemaan huolellisesti seinän värinen.

Saatuani kuvat valmiiksi ajan pikaisesti kotiin koneeni ääreen. Minulla on pari tuntia aikaa lisätä kuviin värit ja rakentaa niihin efektejä. Poistun tavallisesti puolen päivän aikaan käräjäoikeudesta ja kello kolmelta kuvien pitää olla valmiina rikostoimittajan koneella Hesarissa.

Alkuperäinen tilaus koski mustavalkokuvia, mutta sitten kuviin haluttiinkin väriä sivun ulkoasun vuoksi. Haluttiin estää liiallinen synkkyys.”

Hannu Lukkarisen mielestä ratkaisu oli oikea.

“Suomalainen oikeussali on paikka, josta on hyvin vaikea löytää mitään draamaa jenkkityyliin, vaan siitä on huolellisesti koetettu tehdä niin steriili kuin suinkin mahdollista. Draama täytyy siellä kaivamalla kaivaa esille, ja siinä kaivutyössä synkistely voi mennä liiallisuuksiin.

Tässä nimenomaisessa tapauksessa päätyö tapahtuu käräjäsalissa lyijykynällä, eikä tietokoneella tehdä kuville kuin loppusilaus samalla kun ne muutetaan digitaaliseen muotoon, johon ne joka tapauksessa olisi muutettu Hesarin systeemien vuoksi. Useissa kuvissa en muuta yhtä ainutta salissa piirrettyä viivaa, lisään vain sävyjä.

Oikeussali on täynnä toimittajien kannettavia tietokoneita, joten ei olisi mitenkään mahdotonta tehdä kuvat paikan päällä huomiota herättämättä suoraan tietokoneella, mutta kannettavaa minulla ei ole enkä mitenkään pitänyt sitä tarpeellisena tällä keikalla.

Jotenkin on luontevaa istua siellä lyijykynä kädessä, kuten toimittajien vanha kaartikin... samalla tavalla piirsin oikeudenkäyntejä 80-luvullakin Hesarin toimeksiannosta, ennen kuin olin tietokonetta ajatellutkaan. Siitä on nyt kuitenkin jo niin pitkä aika, että tällä kertaa olin käräjäoikeuden käytävillä alussa orpo piru toimittajaporukassa, jossa kaikki tuntevat toisensa, mutta nyt kun ammattilaisten joukko on tajunnut mistä on kysymys niin onnitteluista ei ole tulla loppua ja minut on hyväksytty joukkoon.”

Tekijän loppulausunto ja tuomio

“Tällaiselle erakon työtä tekevälle kokemus on harvinaista herkkua, jopa niin, että tässä alkaa toivoa lisää samanlaista, vaikka alussa keikka ei kyllä mitenkään houkutellut kun vanhastaan tiesi, miten karua se on.”

Kiitos vastauksesta, se helpotti kulttuurinavigaattorin kutkuttavaa uteliaisuutta.

Lopputuomio: Hannu Lukkarisen lennokas, lähes ekspressiivinen kuvitus virkistää ja elävöittää erinomaisesti sanomalehden sivun visuaalista asua. Hän pystyy kuvituksillaan ilmaisemaan, elävöittämään ja havainnollistamaan arkipäiväisiä ja vaikeasti havaittavia asioita korostaen oleellista ja merkittävää.