Taidevarkauksien Top Ten

Sunnuntai-iltapäivänä elokuussa 2004 kaksi naaamioitua ryöstäjää tuli Oslon Munch -museoon ja anasti päivänvalossa kaksi Edvard Munchin teosta, Huudon ja Madonnan. Museossa kävijät todistivat, että varkaat uhkasivat henkilökuntaa aseilla ja siirsivät maalaukset rakennuksesta. He pakenivat mustalla Audilla.


Yhdysvaltain liittovaltiollinen poliisi FBI julkaisi viime viikolla taidevarkauksien Top Ten –listan. Listan laati toimiston uusi taidevarkauksien tiimi. Poliisi vetoaa yleisöön saadakseen vihjeitä varastetuista teoksistaan verkkosivuilla, joissa on myös kuvia varastetuista teoksista ja tapausselostuksia.

Kulttuurinavigaattori kommentoi Top Ten listaa seuraavasti.

Ensinnäkin kaikki varkaudet ovat ns. kulttuuriryöstöjä. Ne ovat käsittääkseni vakavampia rikoksia kuin “tavallisten” taide-esineiden varkaudet, koska useimmat niistä kohdistuvat eri kansojen kansallisomaisuuteen tai siihen verrattavaan kulttuuriperintöön. Tällaisten teosten ryöstelyn motiiveja voisi verrata terrorismiin.

Toisaalta tällaisten taideteosten varastaminen on ehkä typerintä mitä joku rikollinen voi tehdä. Niillä ei ole juurikaan myyntimarkkinoita eikä niiden arvoa voi edes mitata rahassa. Tällaisten teosten myyminen on paljon vaikeampaa kuin niiden varastaminen.

Listan kärjessä on Yhdysvaltain johtaman sotilasliittouman Irakin valtauksen aikana keväällä 2003 Baghdadin Irakin kansallismuseosta ryöstetyt taide-esineet. Miehitysjoukothan olisivat voineet helposti estää ryöstelyn suojaamalla museota ja tekemällä paremman suunnitelman maan valtaamiseksi. FBI:n mukaan useita esineitä on löydetty, mutta 7 000 – 10 000 artefaktia on kadoksissa. Raportissa todetaan, että Irakin arkeologisten paikkojen ryöstely jatkuu massiivisessa mitassa. Irak on ns. Kaksoisvirranmaan aluetta, jota voi pitää eräänlaisena eurooppalaisen sivistyksen syntypaikkana.

Ja vielä yksi havainto. Maalaamatta pirua seinälle voi todeta, että kaksi kymmenestä merkittävimmästä varkaudesta tapahtui Pohjoismaissa. Onneksi niistä toisessa, Tukholman “Natikassa” varastetut teokset löydettiin.

Tässä FBI:n taidevarkauksien Top Ten.

• Irakissa ryöstetyt ja varastetut 7 000 – 10 000 artefaktia keväällä 2003.
• Isabella Stewart Gardner museossa Bostonissa varastetut 12 maalausta 1990.
• Kaksi Renoiria ja yksi Rembrandt Ruotsin Nationalmuseumissa (jotka löydettiin) 2000.
• Oslon Munch -museossa varastetut Munchin Huuto ja Madonna, 2004
• Benevenuto Cellinin Suolakellari Wienin taidehistoriallisessa museossa 2003.
• Caravaggion Syntymä (San Lorenzon ja San Francescon kanssa) Palermossa 1969.
• Davidoff-Morini Stradivarius -viulu newyorkilaisessa asunnossa 1995.
• Kaksi Van Goghin maalausta Amsterdamin Vincent Van Gogh museossa 2002.
• Cezannen Näkymä Auvers-sur-Oiseen Oxfordin Ashmolean -museossa 1999.
• Leonardon Kehräävä Madonna Skotlannin Drumlanrig linnassa 2003.

Polttomerkkien paisteessa

Omistaja merkitsi karjansa eläimet korvamerkeillä, jotta ne erottuisivat muiden karjanomistajien eläimistä. Sitten keksittiin nopea ja tehokas keino, brändi eli polttomerkki.


Vaikka niiden rakentaminen on kaikkea muuta kuin nopeaa, brändit ja brändääminen ovat myös nykyaikaisen yhteiskunnan erottautumisen eli distinktion keino. Nokian johtaja Jorma Ollila kertoi televisiohaastattelussa, kuinka brändi on hänen yhtiössään melkein pyhä asia.

Nokian onkin täytynyt nostaa brändinsä huippuasemaan, koska yhtiön tuotteiden erottaminen muiden vastaavista on niin vaikeaa. Vai miten muuten kaikki nuo Nokiat, Sony Ericssonit tai Motorolat toisistaan eroaisivat? Ne pärisevät, niillä voi hyvin kysyä keskustelukumppaniltaan, missä olet ja hän saattaa siihen vastatakin.

Brändi ja brändääminen on ulottunut kaikkiin tuotteita ja palveluita välittäviin organisaatioihin. Pääkaupunkiseudun kaupunkien brändiä mitattaessa kysyttiin niiden asukkailta mm. veden laatua. Vantaalaisten suussa vesi maistui huonoimmalta. Tietysti kyse oli puhtaasta asenteesta, koska kaikissa seudun kaupungeissa vesi on samaa.

Kyseessä ei ole missään nimessä uusi asia. Törmäsin brändeihin nuornamiessä, kun opettelin piirtämään ja maalaamaan. Winsor&Newtonit, Kohinoorit tai Grumbacherit tuntuivat säteilevän laatua jo niiden nimiä tavatessa. Joku oli hoksannut 1800 -luvun alussa laittaa öljyväriä väripigmentin ja pellavaöljyn valmiina sekoituksena tinaputkeen ja vielä kauniin etiketin päälle. Brändäys ja tuotteistaminen liittyivät siis yhteen jo industrialismin alkuaikoina.


Miksi brändäys on niin suosittua tänään? Nykyajassa täytyy olla jotain tavattoman vahvaa rationalismia ja sokeuden mitat saavaa ylimielisyyttä. Jos asioiden erottumiseen tarvitaan laumoittain guruja, aikamme täytyy olla kaikkein yksitoikkoisinta ja ikävintä ihmiskunnan historiassa.

Jos Nokian täytyy kehittää kokonainen yrityksen sisäinen brändiuskonto, miten on laita taiteen alalla? Erottuminenhan on taiteessa enemmän kuin tavallista. Distinktio on osa taiteen kehittymisen dynamiikkaa.

Esimerkki itsebrändäyksestä on vaikkapa saksalainen Joseph Beuys (1921-1986), joka oli aikansa kulttitaiteilija. Huopahattu, kalastajanliivit ja farkut toistuvat hänestä otetuissa kuvissa. Hän antoi kuvaajalleen tarkat ohjeet ottaa hieman ylivalotettuja valokuvia ja kuvata performanssejaan käsivaralla. Beuys teki elämästään myytin. Sodan aikana tapahtuneesta lento-onnettomuudesta kerrottiin aikoinaan monta tarinaa.


Myös Joseph Beuys suojeli brändiään. Hän jätti kertomatta, että sai mukavan summan tililleen kuukausittain lentäjän eläkkeenä. Se ei sopinut avantgardetaiteilijan brändiin.