Taide liukastuu taiteeseen

Uuupps... Mihinkähän tämä nuorimies kompastuu rullaluistellessaan? Francisco Goyan piirustus 1820 -luvun rullaluistelijasta. Kulttuurinavigaattoria kiehtoo myös taustan vauhdikas pyöräilijä.

Taide –lehti on Suomen taiteilijaseuran perinteikäs julkaisu, jossa pohditaan taiteilijoita lähellä olevia asioita. Lehden ykkösnumeron teemana on popularismi ja jonkinlaisena kieliposkella-jippona lehden mukana jaetaan tekstillä varustettu tarra, jonka voi kiinnittää sopivaksi katsomaansa paikkaan, ottaa kuvan ja lähettää lehden toimitukseen.

Idea on korni, mutta sai Kulttuurinavigaattorinkin aktivoitumaan. Liimaanpas tarran tietokoneeni näyttöruutuun, otan siitä kuvan ja lähetän sen Taide-lehteen. Sitä ennen kuitenkin muutamia huomioita Taide 1/2006 sisällöstä.

Sen pääkirjoituksen kohta yksi kertoo, että tässä lehdessä kirjoitetaan vallasta. No hyvä. Lehden tekoaikana, alkuvuodesta käytiin globaalia keskustelua Mohammed –pilapiirroksista. Mutta siihen keskusteluun Taide –lehti ei puutu. Lieneekö syynä sama vika kuin Kulttuurinavigaattorilla. Aihe on liukas kuin suihkusaippua, ei siitä otetta saa ja jos yrittää, saippua suorastaan lentää hyppysistä. Taidekriitikko Holland Cotter totesi vastikään The New York Timesissa asiasta:

“Pilakuva-asia ei ole pääasiassa taidetarina, yhtä vähän kuin moskeijan tuhoaminen Aydhodassa, Intiassa oli arkkitehtuuritarina, tai ‘Saatanallisten säkeiden’ sensuuri oli tarina nykyajan sanataiteesta. Se on poliittinen tarina, ikivanha ja universaali sellainen, siitä miten erään kuvan ja melkein minkä tahansa kuvan käyttö voi johtaa, jos niitä käytetään kulttuuri-identiteetin yhdistämiseen – tässä tapauksessa islamin – ja päättyä niiden käyttämiseen aseena.”

Pilakuvathan ovat olleet Suomen oikeaoppiselle taidehistorialle vaikea asia käsittää, toisin kuin esim. ruotsalaiselle taidehistorialle. Kuitenkin Constantin Guys inspiroi Helene Schjerfbeckiä ja Tyko Sallinen toimi kuvittajana Yhdysvalloissa. No, ehkä pilakuvat ja sarjakuvat kuuluvat populaarikulttuuriin. Hyi.

Max Ryynänen toteaa Taide-lehden populismikirjoituksessa, että ”Esimerkiksi Juhani Palmun mediatemppuilut ovat haitanneet hänen urakehitystään taiteen piirissä."

Artikkelissa ei huomata sitä, että taide on lisääntynyt valtavasti samanaikaisesti kun sen käsittely yleisessä mediassa on vähentynyt. Siksi ilmiö nimeltä Juhanipalmu on olemassa. Siksi Teemu Mäki sai tappouhkauksia ns. Kissantappovideokeskustelussa. Siksi taiteen pääsy julkisuuteen tehdään tavalla millä hyvänsä.

Altti Kuusamo kirjoittaa paavillisesti, että ”Taide on mallien seuraamista…” Jokainen ajatteleva ihminen tietysti lisää tähän lausumaan oman sisäisen puheensa pätkän, joka minulla – ja toivon että kaikilla muillakin Taide-lehden lukijoilla – kuului jotenkin näin: ”Tai päinvastoin”. Kuusamon kirjoituksen monesta sivulauseesta voisi kirjoittaa vaikka pienen väitöskirjallisen.

Taide –lehdessä on perinteisesti julkaistu kohtuullisessa määrin lukijoiden keskustelua. Ulla Karttunen on kirjoittanut tähan lehteen pateettisen, yhden kappaleen pötkyn, joka ulottuu koko sivun mittaiselle tekstille. En saa jutusta muuta selvää, kuin että hän on tavattoman vihastunut – tai ihastunut – Helena Erkkilään jonkin kirjoittamansa jutun saaman palautteen takia. Kappalejako kun puuttuu, jättää lukija jutun lukematta.

Taide on muuten melko paikallaan. Se kattaa olennaisimmat taidetapahtumat ja osaa välttää takavuosien riesaa, taiteilijoiden hillitöntä itsemarkkinointia. Lehti on vuosien varrella pienentynyt, kuten taiteen merkitys maailmassa muutenkin. No, jos näin on, niin on.

Niin, ja Taide –lehden uusia verkkosivuja kävin katsastamassa. Ne ovat lehtien verkkoversioille tuttua elektroniseen muotoon käännettyä painojulkaisua, ei sen kummenpaa. Vuorovaikutus, johon internetti antaa mahtavia mahdollisuuksia, puuttuu. Hyvä esimerkki tällaisesta ovat mm. Kaltion verkkosivut. No, ei niin huonoa kuin jotain hyvääkin. Taide –lehteen voi nyt lähettää palautetta. Toimitus arvelee seuraavasti:

”Jokaisen lehden lukijalla on kahdenlaisia kauhukuvia – populistisia ja elitistisiä. Populistisessa kauhukuvassa toimitus tekee lehdestä persoonattoman tasapaksun tavoitellessaan isompia myyntilukuja ja yrittäessään miellyttää kaikkia. Elitistisessä kauhukuvassa lukijaa ei kuunnella lainkaan, kun toimitus norsunluutornissaan tekee, mitä lystää.”

Se oli laittamattomasti sanottu.

Ajoiko aika Kaltion ohi?

Kulttuurinavigaattori ei ole ottanut kantaa ns. suureen pilakuvakohuun. Jos jonkinlaisen meriselityksen siihen antaisi, niin siinä on niin monta asiaa päälleliimattuina ja aihe on lopultakin enemmän politiikkaa kuin taidetta. Lyhyesti, siihen on ollut vaikea tarttua.

Sen sijaan Oulussa ilmestyvän kulttuurilehti Kaltion kohtalo askarruttaa viime päivien tapahtumien valossa. Oululaisena Kulttuurinavigaattoria asia liippaa läheltä, kuten on tapana sanoa. Olen lukenut ja seurannut Kaltiota innostuksella ja kirjoittanutkin lehteen muutamia juttuja.

Kaltio syntyi sodanjälkeiseen kulttuurityhjiöön 1945 ja kasvoi jälleenrakentamisen hengessä, jossa kaikkia tarvittiin ja jokaiselle oli tehtävä. Lehti koki ensimmäisen kriisinsä 1960-luvun puolessa välissä, kun sen silloinen päätoimittaja Erno Paasilinna ja joukko muita kyllästyivät konservatiiviseen linjaan ja perustivat toisen pohjoissuomalaisen kulttuurilehden Ouluun, Pohjoisen. Pohjoinen lopahti ja Kaltio jäi. Pohjoisesta jäi elämään Kaleva-yhtiöiden kustantama ja nykyisin alasajama kustannusyhtiö Pohjoinen, joka kustansi kirjoja silloin kun Kaleva vielä oli laatulehti.

Kun Kulttuurinavigaattori pyöriskeli kriitikonkapaloissaan 1980 -luvulla, Kaltio oli vaatimaton ja konservatiivinen kirjalliskulttuurinen lehti, jolla oli vain vähän sanottavaa ajalleen. Useita lupaavia nimiä oli lehden päätoimittajina, mutta kukaan ei pystynyt kohentamaan lehden linjaa.

Silloin tällöin Pohjois-Suomessa on perustettu uusia ja vaihtoehtoisia kulttuurilehtiä ja yritykset ovat Kaltiota lukuunottamatta jääneet lyhyiksi kokeiluiksi. Innostusta ja hyvää kulttuuritahtoa on ollut enemmän kuin muistia ja kykyä hoitaa lehden taloutta ja markkinointia.

Kaltio ilmoittaa levikikseen 1 100 kpl, mikä lienee oikea luku. Sitä suuremmaksi ei vuodesta 1998 Kaltiota päätoimittanut Jussi Vilkunakaan lehden tilaajamäärää onnistunut kasvattamaan.

Mutta hän onnistui kasvattamaan pystyyntorkahtaneesta maakuntalehdestä todellisen kulttuurilehden. Se haki aiheita niin historiasta kuin nykyajasta, otti reippaasti kantaa erilaisiin asioihin ja hankki uusia avustajia. Jussi Vilkuna teki työnsä antaumuksella, hän oli Oulun Mr. Kaltio.

Ville Rannan sarjakuva Muhammed, pelko ja sananvapaus on eräs osoitus Kaltion taidosta hankkia uusia avustajia ja halusta herättää keskustelua. Lehden johtokunnan jäsen Kaarina Niskala erosi 23.2. sarjakuvan julkaisun takia. Kolme suurta yhtiötä ilmoitti vetävänsä lehdeltä mainoksensa ja johtokunta päätti erottaa päätoimittajan, joka kieltäytyi poistamasta sarjakuvaa lehden verkkosivuilta.

(Lehtijuttujen mukaan erottaminen tapahtui nykyajan kiihkokapitalistiseen tyyliin, tekstiviestillä.) lisäys 8.3. Näin karmeaa viestintää ei toisten lehtien juttujen mukaan toki tapahtunut, vaan asiasta toki neuvoteltiin, ainkin jonkin verran, ja sitten erottaminen vahvistettiin sähköpostiviestillä. Big Brother -tyyppiseen kapitalismiin tuollainen "erottaminen" kyllä viittaa. Palaan asiaan myöhemmin.

Tapaukseen liittyy varsin raukkamainen, mutta oululaisessa kulttuurihistoriassa usein toistunut ja tyypillinen teko. Ville Rannalta tilattu suurehko tilaustyö peruutettiin Oulun kaupungin taholta. Kaupungin edustaja totesi:

Katsoimme, ettemme halua kirjasen kuvittajaksi henkilöä, joka on julkaissut sarjakuvan, joka koetaan monella taholla loukkaavaksi.

Toki Ville Rannan sarjakuva saatetaan kokea loukkaavaksi joidenkin kapea-alaisesti puolueuskollisten taholta, kun se arvostelee maamme johtotroikan epäilemättä nöyristeleviä asenteita. Ex-radikaali Erkki Tuomiojakin ryhtyi näin varsin näyttävästi establishmentin etujoukkoihin.

Ville Ranta on lahjakas sarjakuvataiteilija, joka ilmoittaa verkkosivuillaan 28.2. eroavansa Kaltion sarjakuvapiirtäjän työstä, koska hänen sarjakuvansa Kaltion verkkolehdessä sensuroitiin.

Ville Rannan kohtalo ei minua huolestuta, eikä Jussi Vilkunankaan, koska molemmat ovat lahjakkaita ihmisiä ja pärjäävät varmasti maailmassa.

Kulttuurilehti Kaltion kohtalo sen sijaan on tässä laudalla. Se voi ehkä jatkaa maakunnallista hiljaiseloaan, kuten se teki ennen Vilkunan päätoimittajuutta, mutta Vilkunan veroista lehti tuskin tulee saamaan.

Toinen mahdollisuus on uuden kulttuurilehden perustaminen Pohjois-Suomeen, mutta edeltäjien kohtalo ei houkuttele suurisuuntaisiin hankkeisiin.

Tapahtuma on osoitus kulttuurijournalismin suunnasta, joka näyttää jatkuneen jo pitkään. Sen voi kärjistää seuraavasti: taide ja kulttuuri lisääntyvät, mutta kritiikki vähenee.

Ja tähän liittyy vielä yksi paradoksaalinen ja huolestuttava ilmiö, josta Kaltion jupakassa on myös kyse: kulttuurijournalismista hupenevat kriittiset sisällöt.