Filmit, hullut ja taiteen tase

Törmäsin pitkästä aikaa Filmihulluun. Törmäys oli terveellistä laatua, vuoden ykkösnumero inspiroi ja antoi ajattelun aihetta.

Olen filmihullujen varhaista sukupolvea. Aikoinaan Oulun Teinien elokuvakerhoon pääsi kuusitoistavuotiaana, mutta isoveljen ostamalla kausikortilla livahdin mukaan. Joku Rosselinin Punainen erämaa oli viisitoistavuotiaalle vähän vaikea paikka, mutta vähitellen elokuvaan pääsi sisälle. Nykyisin filmit ovat jääneet vähemmälle, mutta kai sanasta on sentään rippeitä jäänyt.

Peter von Baghin magneettinen ääni kuuluu pitkässä tilityksessä otsikolla Suomalainen elokuvakulttuuri vuonna 0. Hän on huolissaan elokuvan tilanteesta ja kirjoittaa:

”Visuaalinen materiaali on moninkertaistunut, sen muodolla ei ole rajoja. Tekniikat kilpailevat keskenään, ja täydentävätkin toki toisiaan, ja kaikki niistä tuovat arkeen katkaisevia läiskiä. Perustana on kuvien inflaatio.”

Kokenut elokuva-aktivistimme tarjoaa lukemisen arvoisen läksytyksen. Artikkeli huipentuu Suomen elokuva-arkiston tilanteen hieman kaunaiseen arvosteluun, jossa von Bagh ei käytä kiertoilmaisuja tai parafraaseja. Roistoksi osoittautuu arkiston johtaja Matti Lukkarila, pahuudeksi laitoksen byrokratia ja vielä suuremmaksi konnaksi arkiston elokuvan parhaimmiston levittämistä ehkäisevä linja.

Peter von Bagh ei näytä tuntevan kulttuurihistoriaa elokuvaa pidemmälle. Museolaitoshan alkoi, kun Ranskan vallankumouksen jälkeen syntyi anarkistinen tilanne, jossa kansanjoukot ryntäsivät aristokratian palatseihin. Kuten Robert Hughes eräässä kirjoituksessaan sarkastisesti totesi, instituutioiden ensimmäinen tehtävä on suojella taidetta kansanjoukkojen paineilta.

Tällainen suojeluasenne kulttuuri-instituutioilla on aina ollut. Vuosisatojen kuluessa on tosin jäänyt epäselväksi, suojellaanko taidetta kansan karsastavan katseen pahaksi arvellulta vaikutukselta, vai onko kansaa suojeltava taiteen karmealta turmiolta.

Kuvataiteessa tätä suojeluaatetta harrastivat pari vuotta sitten pitkin nenänvarttaan katselevat taideteoreetikot, kun kuultiin uutisia Albert Edelfeltin 150-vuotisnäyttelystä Ateneumissa. Talon pyöröovesta oli lapannut väkeä sisään yli 300 tuhatta, joka on 5,8 prosenttia maan väestöstä. Se oli liikaa esoteerisessa liemessä lilluvalle nirppanokka-avantgardellemme. Ehkä heidän mielestään Edelfelt olisi ansainnut korkeintaan vain 100 000 katsojaa.

Filmihullun ykkösnumero avaa ennen kaikkea näköaloja. Kuvien inflaatio, josta Petteri von Bagh mainitsi artikkelinsa alussa, tuntuu olevan koko visuaalista kulttuuria koskeva ja aikaamme leimaava ilmiö kuvallisesta viestinnästä kuvataiteeseen.

Tässä lehdessä asia tuodaan avoimesti esille. Filmihullut pohtivat nyt tosissaan elokuvan esitystekniikoiden muutoksia ja vaikutuksia sen vastaanottoon, eikä katse suuntaudu pelkästään taaksepäin. Tosin Antti Alanen harrastaa huolestuttavaa akateemista kaksinapaisuutta ryhmitellessään kuvat digitaalisiin ja fotokemiallisiin. Olihan erilaisten genrehierarkioiden luominen aikoinaan taideakatemioiden parasta ajanvietettä. Niitä esitellessä kun saattoi heittää surutta roskikseen merkitykset.

Jonathan Rosenbaum arvioi käännösartikkelissaan elokuvakirjoitusta internetissä kansainvälisillä foorumeilla. Vastaavaa, ainakin kartoitusmielessä, voisi alkaa harrastamaan kotimaisestakin verkkojulkaisemisesta. Rosenbaum kirjoittaa:

”Pohdiskellessani tätä kaikkea aloin ymmärtää, että viimeaikaiset väitteet elokuvakritiikin kuolemisesta sukupuuttoon ja vastaväitteet siitä, että se on astumassa uudelle kultakaudelle, ovat yhtälailla pielessä, jos elokuvakritiikki toimii niiden mukaan instituutiona samalla tavalla paperilla ja kyberavaruudessa – saman asian kahtena versiona ennemmin kuin erillisenä malleina.”

Hieman utopistisemman, mutta mahdollisen ja mahdottoman rajoja pohtivan avaran katsauksen aiheeseen kirjoittaa Martti-Tapio Kuuskoski, joka valaisee Bernard Stieglerin näkemyksiä, joissa hän näkee tulevaisuuden kulttuurin kukoistajana amatööriyden.

Todellista filmihulluutta on myös Sampsa Laurisen raportti Godard-näyttelystä viime kesänä Pariisin Pompidu-keskuksessa. Juttu on hulppeat kahdeksansivuinen, joka on jo journalistisena saavutuksena mainitsemisen arvoinen nykyajan kaksituhattamerkkiä-on-jo-puolet-liikaa –tyylisessä kirjoitustaylorismissa. Eikä lukija edes ehdi pitkästymään Godardin maailmaa avartavan tekstin parissa.

Filmihullun jutuissa kiehtoo sen kirjoittajien tarjoama state-of-art -tyyppinen arviointi. Jos elokuva-ala on kriisissä, sen ratkaisun avain on varmaankin juuri tilanteen kokonaisvaltainen arviointi, visio ja kritiikki.

Onko verkkoviestintä moottoritie ilman estoja?

Olen viime aikoina pohtinut keskustelemista ja varsinkin niin sanottuja verkkokeskusteluja. Huomasin torstai-aamun Kalevassa uutisen, joka koski Iin kunnan verkkosivullaan ylläpitämää keskustelupalstaa. Uutinen koski sitä, että ylläpitäjän oli pitänyt lopettaa palstanpito kokonaan asiattomuuden takia.

Kun olin vähän aikaisemmin seurannut erään verkkokeskustelun kulkua ja anatomiaa, kirjoitin artikkelin Kalevaan, joka julkaistiin seuraavan päivän lehdessä, yleisönosastolla. Saapa nähdä, synnyttääkö se keskustelua.

Ohessa juttu, jonka jälkeen selostan hieman tarkemmin verkkoestottomuutta eli ilmiötä, jota kutsutaan juhlallisemmin: online disinhibition effect.

Käyttäytyminen verkkokeskustelussa
Estottomuus on heikkous ja vahvuus

Iin kunta joutui sulkemaan nettisivullaan olleen keskustelupalstan herjaavien kirjoitusten vuoksi. (Kaleva 1.3.) Palstan oli tarkoitus toimia linkkinä kuntalaisten ja päättäjien välillä. Kunnan nettisivujen päätoimittaja, matkailuasiamies Riitta Hopponen näkee törkypostin taustalla kuntaliitosasiat.

Jutun mukaan törkypostiongelma on tuttua muillekin kunnille, esimerkiksi Yli-Ii sulki samasta syystä kuntalaisille suunnatun keskustelupalstan. Asiallinen keskustelu ei onnistunut, vaikka päästäkseen esittämään mielipiteensä kirjoittajat joutuvat rekisteröitymään omalla nimellään ja yhteystiedoillaan.

Iissä ja Yli-Iissä esiintyneet vaikeudet muistuttavat kaikkialla muuallakin verkkokeskusteluissa esiintyvää ilmiötä. Itse asiassa verkkoviestinnän eräs ongelma on – hitaasti toimivien tietokoneiden, hankalakäyttöisten ohjelmien, roskapostin tai pätkivän tietoverkon lisäksi – huonosti käyttäytyvät ihmiset.

Miksi ihmiset ilmaisevat itseään eri tavoin todellisessa elämässä ja verkkokeskusteluissa? Ongelma on tiedostettu jo internetin alkuajoista asti, mutta vasta viime aikoina sen jäljille on päästy.

Tutkijat määrittelevät syyksi verkkoviestinnässä syntyvän estottomuuden (Online disinhibition effect).

Ilmiö voi aiheuttaa sen, että verkko-osallistumisessa estomme vapautuvat joko positiivisesti tai kirjoittaja ikään kuin huumaantuu törkeisiin ja karkeisiin ilmaisuihin eli fleimaamiseen.

Sähköposteissa, cat-keskusteluissa ja yleensä verkkoviestinnässä syntyvään estottomuuteen johtavat useat syyt. Näitä ovat muun muassa verkon salanimen takainen nimettömyys ja näkymättömyys. Estottomuutta lisäävät myös sähköpostiviestin aikaviive lähettämisen ja palautteen saannin välillä sekä harhaanjohtava yksin olemisen sisäistäminen.

Psykologit ovat havainneet, että kasvokkain tapahtuvassa viestinnässä aivot rekisteröivät jatkuvasti sellaisia tunteellisia ja sosiaalisia vihjeitä, joita käytetään välittömästi seuraavien toimenpiteiden ohjaamiseen. Tämä aivojen opastusjärjestelmä rajoittaa niitä virikkeitä, jotka saattaisivat järkyttää keskustelukumppania tai lopettaa vuorovaikutuksen.

Aivot tarvitsevat sosiaalista informaatiota, esimerkiksi muutosta äänensävyssä, pystyäkseen valitsemaan ja säätelemään mielijohteita. Ongelma on siinä, että sähköpostissa ei ole kanavia keskustelukumppanin äänensävyn tai kasvonilmeiden ilmaisulle. Ratkaisuna tähän jotkut verkkokirjoittajat ilmaisevat niin sanottuja hymiöitä, kasvonilmeitä muistuttavia merkkejä, jotka vahvistavat tunneilmaisuja.

Verkkoon pitää kirjoittaa mahdollisimman selkeästi. Vihjailu, ironia ja satiiri eivät mene perille sähköpostiviesteissä, koska ne saatetaan ymmärtää väärin.

Verkkoon kirjoittavalle voisi antaa saman ohjeen, jonka sain kerran Kalevan taidekriitikkona kulttuuritoimituksen Kaisu Mikkolalta. Jos aiot käyttää huumoria, käytä sitä ”täydeltä laidalta”. Heikko ja epämääräinen huumori kirjoittamisessa kääntyy itseään vastaan.

Eräs ehdotus Iin ja Yli-Iin kaltaisten tilanteiden ratkaisuun olisi siirtyminen pois nimettömästä tai nimimerkkikirjoittelusta, jos kerran osallistuminen vaatii rekisteröitymistä.

Yksi mahdollisuus olisi yrittää kertoa verkkokeskusteluun osallistujille mahdollisimman selvästi estottomuusongelmasta. On luotettava siihen, että laaja yleisö oppii viestimään verkossa. Ja käyttäytymään kunnolla.

Heikki Kastemaa
kulttuurinavigaattori Helsinki
(julkaistu Kalevassa 2.3.2007)

Miten estottomuus syntyy?

Seuratessani helmikuun ajan erään verkossa käytävän keskustelun kulkua, törmäsin jokin aika sitten Daniel Golemanin esseeseen otsikolla Flame First, Think Later: New Clues to E-Mail Misbehavior, joka julkaistiin The New York Timesissa.

Eräs kirjoittajan mainitsema ja tunnettu alan merkkipylväs on artikkeli, jonka John Suler julkaisi vuonna 2004, The Online Disinhibition Effect (pdf).

Keskeiseksi käsitteeksi on tullut verkkoviestinnän kuluessa syntyvä estottomuus. Goleman mainitsee myös muita kiinnostavia viitteitä uudempiin neuropsykologisiin tutkimuksiin, joihin en tässä yhteydessä puutu.

Verkkoestottomuutta eli sitä, että ihmiset käyttäytyvät eri tavoin reaalimaailmassa ja verkossa, havainnollistaa koe, jossa toisilleen tuntemattomia opiskelijapareja laitettiin tutustumaan toisiinsa erillisiin koppeihin. Tulessaan laboratorioon opiskelijat käyttäytyivät hyvin, mutta kokeen suorittajat hämmästyivät, kun huomasivat, että noin 20 prosenttia verkkokeskusteluista tuli välittömästi loukkaavan ilkeiksi tai yksinkertaisesti karkeiksi.

Verkossa syntyvään estottomuuteen vaikuttaa Sulerin mukaan pääasiassa kuusi päätekijää:

• Et tunne minua - (dissosiatiivinen anonyymisyys) verkon salanimen takainen nimettömyys
• Et näe minua – (näkymättömyys) näkymättömyys muille
• Tavataan myöhemmin - (epätahtisuus, asynkronisuus) sähköpostiviestin aikaviive lähettämisen ja palautteen saannin välillä
• Se on kaikki päässäni - (solipsistinen introjektio) liioitteleva tunne yksin olemiseen
• Se kaikki on vain peliä - (dissosiatiivinen mielikuvitus) kuvittelu yksinolosta
• Olemme kaikki tasa-arvoisia - (aseman ja auktoriteetin minimointi) auktoriteetin ja statuksen poissaolo

Sulerin mukaan estoisuusilmiö ei ole ainoa tekijä, joka määrittelee sitä, miten paljon ihmiset paljastavat itseään tai purkavat itseään toimintaan kybertilassa. Myös yksilöllisillä eroilla on suuri osuus. Esimerkiksi ihmisen perustana olevien tunteiden, tarpeiden ja viettitason intensiivisyys vaikuttavat estoisuudelle altistumiseen.

Persoonallisuustyylit vaihtelevat paljon puolustusmekanismien vahvuuden sekä estoisuuden ja ilmaisevuuden taipumusten suhteen. Niillä, joilla on teatraalisia tyylejä, on taipumus olla hyvin avoimia ja emotionaalisia, kun taas kompulsiiviset eli pakonomaisesti käyttäytyvät ihmiset ovat pidättyvämpiä. Estottomuusefekti vaikuttaa näihin persoonallisuuden ominaisuuksiin ja joissakin tapauksissa tuloksena on pieniä poikkeamia henkilön perus- (yhteydettömässä tilassa tapahtuvaan eli offline) käyttäytymiseen, kun taas toisissa tuloksena on dramaattisia muutoksia. Sulerin mukaan tulevaisuuden tutkimus voi selvittää, mitkä ihmiset ja minkä olosuhteiden vallitessa ovat enemmän alttiita estoisuusilmiölle.

Johtopäätöksiä

Tutkimusten tulokset ovat käsittääkseni melko laajasti sovellettavissa kaikkeen verkkoviestintään, siis sähköpostiin, reaaliaikaisiin chat-keskusteluihin, blogikirjoittamiseen tai pikaviesteihin ja ehkä myös tekstiviesteihin.

Itse koin jonkinlaisen ahaa-elämyksen lukiessani aineistoa siinä, että ihmisen aisti-, havainto- ja vuorovaikutusjärjestelmä on suuntautunut ja muodostunut nimenomaan reaalimaailman ilmiöiden ja sosiaalisissa tilanteissa tapahtuvaan tarkkailuun. Tutkimus osoittaa, että niin sanottu vuorovaikutuksellinen eli interaktiivinen media on huomattavasti köyhempää tai niukempaa vuorovaikutukseltaan kuin ihmisten välinen todellinen vuorovaikutus.

Toki vuorovaikutusta ja mahdollisuuksia on enemmän kuin niin sanotussa yksisuuntaisessa viestinnässä (kirjat, sanomalehdet, radio, televisio), mutta varsin todennäköistä on, että kirjoittamalla tapahtuva verkkoviestintä korvautuu ennen pitkää videoperusteisella, jossa vuorovaikutusta on huomattavasti enemmän. Mutta se vaatii uutta, yhä nopeampaa verkkotekniikkaa ja uusia laitteita, kameroita ja ennen kaikkea ihmisten halua muuttaa kirjoittamalla tapahtuva viestintä telemaattisiksi videoneuvotteluiksi. Juuri viimeksi mainittu lienee suurin kynnys.

Arvelisin, että ihmiset myös oppivat keskustelemaan verkossa. Ihmisillä on kyky muuntautua viestimään eri tavoin eri tilanteissa. Esimerkiksi kuntakeskustelu, josta tämä juttu sai alkunsa, on käsittääkseni mahdollista oikein järjestettynä.

Ihmiset puhuvat yhdistyksen kokouksessa, oluttuvassa ja pihassa naapurille hieman eri tavoin. Eikö ihmisen viestintätaitoa osoita se, miten erilaisissa tilanteissa hän pystyy itseään ilmaisemaan?