Ja kun tähti suvaitsi saapua paikalle taputusten saattamana, hän alkoi syyttää toimittajia siitä, että olivat katsoneet näyttelyn ennen kuin taiteilija on saapunut paikalle.
Anglosaksisessa taidekulttuurissa on selittämisen pakkomielle. Kuvia puhutaan ja selitetään oikein olan takaa ja monet katsovat, että taiteilijalla on eräänlainen esioikeus selostamiseen.
Nan Goldinin esiintyminen Helsingin näyttelynsä tiedotustilaisuudessa oli vastakohta kolme vuotta sitten esiintyneelle Jeff Koonsille, jonka pölyimurikauppiasmainen, tolkuton itsetulkinta ja teoreettisuutta jäljittelevä höpötys on osa hänen taiteensa brändiä. Nan Goldin kieltäytyi myös antamasta haastatteluja, joista oli sovittu toimittajien kanssa.
Kuraattoreiden, museojohtajien ja galleristien painajainen tapahtui Kiasmassa. Museon mitassa se ei suuri lommo ole, mutta ikävää kuitenkin, että näin tapahtui. Jos Nan Goldin ei olisi taidemaailman supertähti, tällaista möhläystä sanottaisiin amatöörimäisyydeksi.
Noan Goldinin näyttely ei diivan elkeistä ole moksiskaan. Muistan tutustuneeni hänen kuviinsa Oulussa 1980-luvun lopulla ja kymmenen vuotta sitten Whitney-museossa New Yorkissa esillä ollut suuri show otsikolla The Ballad of Sexual Dependency eli balladi seksuaalisesta riippuvuudesta jäi mieleeni.
Nan Goldin on amerikkalaisen boheemian, antiporvarillisen elämäntavan, seksin ja väkivallan merkkien kuvaaja, mutta inhimillinen lämpö ja toisen huomiointi ovat vahvasti mukana. Katsoja kahlaa hänen kuviensa tajunnanvirrassa kuin kiehtovassa elokuvassa. Niiden dynamiikka perustuu juuri kohtauksenomaisiin, toinen toistaan seuraaviin kuvasarjoihin.
Nan Goldin poistui tiedotustilaisuudestaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti