torstai 31. tammikuuta 2008

Diivan elkeitä

Amerikkalaisen valokuvaajan Nan Goldinin tiedotustilaisuus Kiasmassa tänään oli fiasko. Ainakaan Kulttuurinavigaattori ei ole moista nähnyt. Talon yläkerran salissa odotettiin lähes tunti taiteilijattaren saapumista naapurikorttelin hotellista.

Ja kun tähti suvaitsi saapua paikalle taputusten saattamana, hän alkoi syyttää toimittajia siitä, että olivat katsoneet näyttelyn ennen kuin taiteilija on saapunut paikalle.

Anglosaksisessa taidekulttuurissa on selittämisen pakkomielle. Kuvia puhutaan ja selitetään oikein olan takaa ja monet katsovat, että taiteilijalla on eräänlainen esioikeus selostamiseen.

Nan Goldinin esiintyminen Helsingin näyttelynsä tiedotustilaisuudessa oli vastakohta kolme vuotta sitten esiintyneelle Jeff Koonsille, jonka pölyimurikauppiasmainen, tolkuton itsetulkinta ja teoreettisuutta jäljittelevä höpötys on osa hänen taiteensa brändiä. Nan Goldin kieltäytyi myös antamasta haastatteluja, joista oli sovittu toimittajien kanssa.

Kuraattoreiden, museojohtajien ja galleristien painajainen tapahtui Kiasmassa. Museon mitassa se ei suuri lommo ole, mutta ikävää kuitenkin, että näin tapahtui. Jos Nan Goldin ei olisi taidemaailman supertähti, tällaista möhläystä sanottaisiin amatöörimäisyydeksi.

Noan Goldinin näyttely ei diivan elkeistä ole moksiskaan. Muistan tutustuneeni hänen kuviinsa Oulussa 1980-luvun lopulla ja kymmenen vuotta sitten Whitney-museossa New Yorkissa esillä ollut suuri show otsikolla The Ballad of Sexual Dependency eli balladi seksuaalisesta riippuvuudesta jäi mieleeni.

Nan Goldin on amerikkalaisen boheemian, antiporvarillisen elämäntavan, seksin ja väkivallan merkkien kuvaaja, mutta inhimillinen lämpö ja toisen huomiointi ovat vahvasti mukana. Katsoja kahlaa hänen kuviensa tajunnanvirrassa kuin kiehtovassa elokuvassa. Niiden dynamiikka perustuu juuri kohtauksenomaisiin, toinen toistaan seuraaviin kuvasarjoihin.



Nan Goldin poistui tiedotustilaisuudestaan.

tiistai 29. tammikuuta 2008

Otsikkorakkautta

Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen päällikkö Saska Snellman kirjoittaa tämän päivän lehdessä keksineensä ”uuden, paremman tavan lukea lehtiä.” Hänen lukutapansa kuuluu: ”katson vain otsikot ja jätän juttujen selaamisen pikkusieluille”.

Arvelen, että Snellmanin kirjoitus on satiiri, joka puraisee juorulehtien ja lööppien otsikoihin painottuvaa viestintää ja varsinkin sitä, miten herkästi me menemme mukaan otsikoiden pönäköittämän maailman usein tyhjiin sisältöihin.

Myös koulutuspoliittiset uudistajat ovat rakastuneet otsikoihin. Taideteollinen korkeakoulu, Teknillinen korkeakoulu ja Helsingin kauppakorkeakoulu yhdistyvät säätiöpohjaiseksi yliopistoksi, joka aloittaa elokuussa 2009. Aikaisemmasta Huippuyliopistosta otsikkoa hilattiin vielä korkeammalle, Innovaatioyliopistoksi. Eikä konseptissakaan suuria sanoja säästellä, kun todetaan, että ”Tavoitteena on muodostaa maailmanluokan tutkimusyliopisto, jonka toiminnassa ensi sijalla on yliopiston tutkimus- ja opetustehtävä.”

Viime viikolla opetusministeri Sari Sarkomaa (kok.) esitti sivistyspoliittiselle ministerityöryhmälle, että Kuvataideakatemia yhdistettäisiin Teatterikorkeakoulun ja Tampereen Näyttelijäntyön laitoksen kanssa. Myöhemmin pohditaan myös Sibelius-Akatemian liittämistä osaksi, huomaa taas otsikko – huippuyliopistoa.

Hanke on osa opetusministeriössä valmisteilla olevaa korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen toimenpideohjelmaa. Ainakin Kuvataideakatemian rehtori Maria Hirvi-Ijäs tuumi Ylen haastattelussa, että taideyliopistot ovat joutuneet mielivaltaisen poliittisen pelin nappuloiksi.

Hänellä on syytä pelätä, sillä kotimainen taidekoulutus on ollut erilaisten ministerijahtien riepottelussa niin kauan kuin Kulttuurinavigaattori muistaa. Muinoin oli vaarassa, että rautarouva opetusministeri Marjatta Väänänen olisi siirtänyt Taideteollisen korkeakoulun maaseudulle, eikä Kalevi Kivistökään innostunut taistelemaan korkeakoulun autonomiasta ollessaan kulttuuriministerinä.

Suunnitelmien, raporttien ja mietintöjen teksteissä suositaan yhä enemmän markkinointihenkistä kirjoitustyyliä asiallisen, toki usein kuivakkaan ja ehkä koukeroisen kielen sijaan. Suunnitelmista paistaa läpi niiden tekijöiden otsikkorakkaus.

Journalistina tiedän, että hyvä otsikko iskee lukijan silmään ja parhaimmillaan johdattelee hänet lukemaan jutun varsinaisen sisällön. Otsikko on jutun linkki, sisäänheittäjä, houkuttaja tai ärsyttäjä, teaseri. Joskus osuva otsikko tai sana uudelle asialle voi olla ainakin puolet sisällöstä.

Mutta mitä tapahtuisi, jos maailma olisi täynnä Saska Snellmanin kaltaisia ihmisiä, jotka jättäisivät sisällöt ”pikkusieluille”? Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat voisivat silloin huoletta yhdistyä uudeksi, sanotaanko vaikka Supersanomaksi. Kulttuuriministeriö voitaisiin yhdistää vaikkapa viestintäministeriöön ja otsikoiden rakastajat saisivat innovaatiohimonsa tyydytettyä.

Otsikkomaailma on machon yksisuuntainen maailma, ylöspäin ja suuremmaksi. Otsikoiden alla maailma kumisee yhä tyhjempänä ja pienempänä.

torstai 24. tammikuuta 2008

Taiteen voimakkuuksilla

Ylen Teema-kanavalla alkoi eilen kahdeksanosainen Taiteen voima –sarja. Ensimmäinen kertoi Caravaggion elämästä ja taiteesta. Muut osat ovat Bernini, Rembrandt, David, Turner, Van Gogh, Picasso ja Rothko.

Taitelijavalinnoista maantieteellisesti Suomea lähimmäksi osuu abstrakti taidemaalari Mark Rothko, joka syntyi vuonna 1903 Venäjän Dvinskissä eli suomeksi Väinänlinnaksi kutsutussa kaupungissa, joka tunnetaan nykyisin Latvian Daugavspilsinä. Venäjänjuutalainen Rothko kuoli oman kätensä kautta New Yorkissa vuonna 1970.

Mark Rothko, Mustaa maruunalla, 1958.
BBC:n sarja perustuu Simon Schaman kirjoittamaan kirjaan Power of Art (2006, BBC Books). Kuten ensimmäinen Caravaggio-osa, muidenkin perustana ovat melko vahvasti elämänkerralliset tapahtumat. Mutta kirjoittaja yhdistää taiteilijabiografiat historiallisiin, sekä aate- ja kulttuurihistoriallisiin taustoihin. Hän ei myöskään unohda taide- ja taitelijadokumenteille mitä tärkeintä osuutta, itse taideteosten analyysejä. Caravagiossa käytettiin näyttelijöitä sekä tapahtumien että itse maalausten elävöittämiseen tableaux vivant –tyyliin.

Kuka on sarjan kirjoittaja ja juontaja? Simon Schama on New Yorkin kaupungissa asuva englantilaissyntyinen historioitsija, joka on myös New Yorkerin taidekriitikko. Luin hänen ehkä kuuluisimman kirjansa Landscape and Memory (1995) sen juuri ilmestyttyä innostuneesti ja useita kertoja jälkeenpäinkin. Kirja on hieno katsaus maiseman ja historian, luonnon ja kulttuurin, henkilökohtaisesti ja taiteellisesti kuvatun maailman taustoista. Seikkailin myöhemmin Landscape and Memory-kirjan innostamana maisemissa Koillis-Puolassa Białowiezan metsässä kansallispuistossa ja Yhdysvaltain itärannikolla.

Simon Schama tuntee perusteellisesti eurooppalaisen kulttuuri- ja taidehistorian taustoja. Hänen kirjansa Ranskan vallankumouksesta ja paksu Rembrandt´s Eyes (1999) ovat sekä erinomaista tausta-aineistoa että jännittävää luettavaa. BBC:n A History of Britain tuli aikoinaan televisiosta, mutta se oli niin tiheää historian tapahtumia, että jäi itseltäni seuraamatta.

BBC:n verkkosivulla on runsaasti asiaa Power of Art sarjasta. Verkkosivuilla muun muassa selvitetään avainteosten sijaintipaikkoja ja taiteilijat ja toimittajat valitsevat kussakin sarjassa esiteltyjen teosten innostamia muita teoksia. Sarja esitetään siis Teema-kanavalla keskiviikkoisin klo. 21.00 ja uusinnat lauantaisin.

maanantai 21. tammikuuta 2008

Pohjoinen taidepalkinto

Leedsissä Englannissa julkistettiin viime viikolla ensimmäisen Northern Art Prize taidepalkinnon saaja, joka oli taiteilijakaksikko Nina Pope ja Karen Guthrie.

The Guardianin kriitikko Martin Wainwright totesi ei ainoastaan ihailleensa, vaan myös syöneensä palkinnon saajaa. Hän otsikoi, että voittajapalkinto oli herkullista. Osa taiteilijakaksikon installaatiota oli nimittäin hillosipuleita.

Englanti, kuten monet muut maat Suomi mukaan luettuna on jakautunut selvästi pohjoiseen ja etelään. Pohjois-Englannista ovat tulleet sellaiset johtavat taiteilijat kuin Henry Moore, Barbara Hepworth, David Hockney ja Damien Hirst. Pohjoisen taidepalkinnon tavoitteena Englannissa on antaa uutta voimaa tälle pitkälle taiteilijahuippujen traditiolle. Ja optimistisempana tarkoituksena on houkutella heitä jäämään alueelle.

Palkinnon voittaja saa 15 000 puntaa ja joukon tilaustöitä. Northern Art Prizen tavoite on peräti jättää varjoonsa Britannian kuuluisa Turner palkinto.

Tässä olisi idea Pohjois-Suomen kulttuurivoimille. Vilho Lampi, Juho Mäkelä, Kyllikki Salmenhaara, Tapio Junno, Reijo Hukkanen ja Hannu Väisänen ovat pikaisesti mieleeni tulleita pohjoisen taiteilijoita. Jos saataisiin kerättyä varat huomattavalle taidepalkinnolle, Pohjois-Suomen taidepalkinto voisi olla Carnegien ja Arsfennican veroinen. Ja juuri samalla tavalla kuin Englannissa, palkinto voisi rohkaista taiteilijoita myös jäämään pohjoiseen Suomeen.

tiistai 15. tammikuuta 2008

Julian Schnabelista liikkuu erilaisia tarinoita

Maaliskuussa Kiasmassa näyttelynsä avaa taiteen kauhukakara Julian Schnabel. Hän ei ole enää kakara, mutta tarjonnee vastinetta riittämiin yhdyssanan ensimmäiselle osalle. Helsingin näyttely lienee osa uusimman Schnabelin ohjaaman elokuvan The Diving Bell and the Butterfly markkinointikampanjaa.

The New York Timesista löysin tämän Melena Ryzikin videon, jossa voi ennakolta vähän tutustua tähän taiteilijaan, elokuvaohjaajaan ja kuuluisaan advertorialistiin. Schnabel esiintyy newyorkilaisen taidegallerian avajaisissa kanvastennareissa ja pyjamassa sanoen aina pukeutuvansa pyjamaan. Hän paljastaa myös, että ei koskaan pidä alusvaatteita.

Vau, mitä aineistoa tämä tarjoaa taiteen tutkijoille Suomessa. Saatan jo nyt nähdä, kuinka helsinkiläiset alkavat kuolata henkistä pikkukaupunkilaisuuttaan. Videon lopussa toimittajakin innostuu pukeutumaan kylpytakkiin.

perjantai 11. tammikuuta 2008

Venäläinen näyttely Lontooseen

Venäjä ja Englanti pääsivät sopuun Royal Academyyn suunnitellun taidenäyttelyn järjestämisestä, josta kirjoitin otsikolla Blockbusterit herättävät poliittisia intohimoja. The Guardianin eilisen raportin mukaan sopu vaati EUn puh.joht. maan Portugalin voimakkaan kehotuksen molemmille maille sopuun pääsemisestä ja Britannian hallitukselta pikaisen lakimuutoksen, jotta maahan lainaksi tuotavat teokset varmasti saadaan takaisin Venäjälle. Venäjä vakuuttui teosten takaisinsaannista ja lupasi sittenkin lainata teokset näyttelyyn.

Välikohtaus aiheutti säpinää tammikuun 26. avattavan Royal Academyn shown valmisteluun. Näyttelyssä tulee olemaan 120 venäläistä ja ranskalaista maalausta vuosilta 1870-1925 venäläisten taidemuseoiden kokoelmista. Düsselforfissa näyttelyn näki 200 000 henkeä ja Lontoon Royal Academyn edellinen blocbusteri viime vuonna, Claude Monet´n näyttely imaisi 800 000 kävijää.

torstai 10. tammikuuta 2008

Neljännen jalustan veistokset

Trafalgarin aukio Lontoossa on maailman keskeisten suurkaupunkien keskeisistä paikoista mitä keskeisin. Siellä on monenlaisia veistoksia. Jostakin syystä aukion luoteiskulmassa on melko kookas veistosjalusta, jossa ei ollut mitään vuosina 1841-1999.

Sitten tyhjästä veistosjalustasta tuli haaste nykytaiteelle. Jalustalle on asennettu vuoden tai kahden ajaksi kerrallaan johtavien taiteilijoiden teoksia. Teosten valinnan suorittaa komissio, jolla on juhlallinen nimi: Fourth Plinth Commissioning Group.

Paikalle sijoitettiin vuonna 2005 brittiläisen kuvanveistäjän Marc Quinnin veistos. Se kuvasi täysin alastonta, raskaana olevaa vammaista naista. Veistäjän mallina oli kuvanveistäjän ystävä, taiteilija Alison Lapper. Vammaisjärjestön edustaja kehui teosta voimakkaaksi ja vangitsevaksi, mutta eräs kriitikko ohitti sen ”melko rumana”.
*

Seuraavaksi jalustalle nostettiin saksalaisen kuvanveistäjän Thomas Schütten Model for a Hotel 2007. Värillisistä laseista rakennettu 21 kerroksisen hotellin arkkitehtoninen konstruktio on tarkoitus pitää paikalla vuoteen 2009 asti. Teosta on kehuttu onnistuneeksi varsinkin yöllä ja kansa kastoi sen puluhotelliksi.
*

Lontoon pormestari ja Englannin taiteen keskustoimikunta rahoittavat tätä kuvanveisto-ohjelmaa, jonka tarkoituksena on esittää nykytaiteen teoksia ja herättää keskustelua julkisesta kuvanveistosta. Se julkaisee verkkosivua The Fourth Plinth, jossa teoksia esitellään ja jossa voi lausua mielipiteitä teoksista.

Komissio julkaisi kilpailun, jonka valinnat se julkaisi tiistaina. Valittujen taiteilijoiden ehdotusten voittaja julistetaan keväällä ja nostetaan jalustalle Thomas Shütten teoksen jälkeen vuonna 2009.

Jeremy Dellerin ehdotus The Spoils of War eli sodan tuhoja on muistomerkki tuntemattomalle siviilille. Se esittää räjäytettyä autoa.


*

Kohutaiteilija Tracey Eminin veistosluonnoksessa nimeltä
Something for the Future on sijoitettu pylvään nokkaan joukko suloisia nelisormiangusteja. Emin sanoo olleensa kiinnostunut Etelä-Afrikan Kalaharin autiomaassa asuvien nelisormiangustien sosiaalisesta elämästä jo muutamien vuosien ajan. Hän väittää huomanneensa, että aina kun Britannian kansakunta on kriisissä (esimerkiksi prinsessa Dianan hautajaisten jälkeen), sitä seuraa ohjelma televisiossa nimeltä Meerkats United eli yhdistyneet nelisormiangustit.


*

Antony Gormley ehdottaa, että yleisö miehittäisi neljättä jalustaa ympäri vuorokauden. Vapaaehtoiset voisivat seisoa sillä tunnin kerrallaan. Vuodessa tarvittaisiin 8 760 vapaaehtoista. Gormleyn teoksen visuaalinen rakenne näyttää koostuvan putoamissuojasta.


*

Anish Kapoorin ehdotus Sky Plinth eli Taivasjalusta on ehdotuksista paras ja melko varma voittaja. Kiiltäviin ja heijastaviin metalliesineisiin viime vuosina keskittynyt intialaissyntyinen brittitaitelija taitaa olla julkisen nykytaiteen mittavimpia nimiä. Hänen läpimurtonsa kiiltävillä objekteilla tapahtui Chicagossa suurella Cloud Gate teoksella vuonna 2004. Kapoorin luonnoksissa on viisi kuperaa peiliä, jotka on sommiteltu jalustaan. Kapoorin taiteen teemahan on esineiden dematerialisointi.


*

Afrikkalaistaustaisen Yinka Shonibaren luonnos Nelsonin laiva pullossa esittää suurta lasipulloa, jonka sisällä on koristeellisin purjein varustettu vanha laiva, Trafalgarin taistelun kunniaksi.


*

Taiteilijanimellä Bob & Roberta Smith (Roberta Smith on The New York Timesin taidekriitikko) esiintyvä brittitaiteilija haluaisi nostaa jalustalle rauhaa julistavan konstruktion otsikolla Faîtes L’Art, pas La Guerre (Make Art, Not War).


*

Neljännen jalustan ohjelma on kiinnostava monella tavalla. Julkisen veistostaiteen asemahan nykytaiteessa on ollut hieman epämääräinen, kun materiaalit ja taidekäsitys ovat olleet jatkuvassa modernismin muutoksessa. Tästä jokainen voi varmistua vaikkapa vertaamalla Neljännen jalustan teoksia Trafalgarin aukion ratsastajapatsaisiin ja muihin vallan symboleihin.

Toiseksi se kertoo brittien innostuksesta debatteihin myös taiteen alalla. Kun paikka ei ihan syrjässä ole, ohjelma antaa valtavan haasteen nykytaiteelle. Vaikuttaa siltä, että Lontoo on ottamassa yhä määrätietoisemmin maailman taiteen pääkaupungin asemaa New Yorkilta.

maanantai 7. tammikuuta 2008

Oululainen tragedia

Kävin ennen joulua pikaisesti Oulussa ja huomasin kävellessäni Aseman suunnalla, että Pakkahuoneenkadulla Martti Mäen suuren seinämaalauksen kohdalla ammotti tyhjä aukko. Rakennus jossa maalaus oli ollut, oli purettu ja viereisen talon vanhassa seinässä luki "KANSAN TAHTO", joka on vanha oululainen sanomalehti.


Maalausta alettiin tuhota elokuussa 2007, koska se oli osa purettavan rakennuksen päätyseinää. Martti Mäki maalasi sen kahdessa osassa vuosina 1990 ja 1991. Sen pinta-ala oli yli sata neliömetriä.

Teoksen tuhoutuminen sai mieleni surulliseksi. Siitä oli tullut minulle läheinen sen syntyajoista asti. Olin tottunut ajattelemaan sitä kuin vanhaa ystävää.

Kun läheinen henkilö poistuu elämästä, on tapana ajatella hänen merkitystään. Kun havainnon kohde poistuu havaintokentästä, sen mielikuva muuttuu. Maailmasta poistunut taideteos on paitsi vainaja, myös myytti.

Minkälaiseen maailmaan tuo seinämaalaus syntyi? Sen syntyaikoihin maailmassa koettiin niin suuria muutoksia, että niiden mittasuhteiden käsittäminen omana aikanaan oli mahdotonta. Vallankumouksia, mullistuksia ja kumouksia seurattiin ja niistä keskusteltiin kyllä muun muassa lähistöllä olevissa ravintoloissa iltaa istuttaessa, mutta niiden seurausten ymmärtäminen oli samanlaista kuin suuren maalauksen katseleminen lähietäisyydeltä. Näkyi ääriviivoja, värejä, muotoja, tapahtumia ja oli jopa erottavinaan jonkinlaisen hahmonkin siellä täällä, mutta historiallisten seurausten käsittäminen oli yhtä mahdotonta kuin olisi estetty katselemasta maalausta kauempaa.

Suuria maalauksia alettiin näyttää 1800-luvulla ihmisille maksusta. Niitä kierrätettiin Euroopan eri suurkaupungeissa ja sellaista varten saatettiin rakentaa rakennus, jota kutsutaan dioraamaksi.

Panoraama on leveä maalaus, mutta tämä oli korkea kuin tietokoneen pystysuunnassa vieritettävä verkkosivu. Pysty- ja vaakavieritystä suorittivat katsojan niskalihakset.

Elämä on palamista seinämaalauksen pinta-ala oli paljon suurempi kuin kuuluisa eurooppalainen tragedia, Théodore Géricaultin Medusan lautta. Géricault maalasi Medusan lauttansa kankaalle, Martti Mäki maalasi seinämaalauksensa kuivalle laastille.

Heitin joskus lumipalloja maalausta kohti jonain kevättalvisen aamuyön hetkinä, sään ja tunnelman ollessa suotuisa. Tähtäyspisteinä olivat tietysti ne, joihin normaali utelias silmä tarttuu, tähtäsin tavallisesti miehen siitintä ja naisen rintaa. Tiesin, että maalaus kestäisi tällaiset pienet läimähdykset. Olin nähnyt syksyllä 1990 Martti Mäen maalaavan teosta ja huomasin, kuinka syvälle maali imeytyi rappaukseen.


Valkoisen lumipallon moksahtaessa seinämaalauksen lämpimiin väripintoihin sain kummallista tyydytystä siitä, että olin ikään kuin osallistunut ja päässyt astetta syvemmälle teokseen. Tavallisesti taideteosten koskettaminen kielletään ja niitä pommitetaan vain katseella. Tällaiset hämärät yölliset performanssit, joissa heitin lumipalloja maalauksen kahta puolustuskyvytöntä ja alastonta, jäykkänä seisovaa hahmoa kohti, olivat ehkä omituinen teko. Mutta ne olivat myös yöllistä interaktiota, vuorovaikutusta katsojan ja teoksen välillä.

Ei ollut kyse mädistä tomaateista eikä kananmunista, joita heitetään siksi, että heittämisen kohteesta ei pidetä tai sitä vihataan. Ainakin minä heitin lumipalloja seinämaalaukseen siksi, että pidin siitä. Pidin siitä, kuten taiteen rakastaja rakastaa teosta, hellästi katselemalla, tutkimalla sitä mielessään, pohtimalla sen ympäristöä.


Robert Hughes totesi Medusan lautasta, että se kertoo epätoivosta, hylkäämisestä ja toivosta. Kyseessä on metafora, jonka totesi jo Géricaultin aikalainen, historioitsija Jules Michelet kirjoittamalla: "Koko yhteiskuntamme on lastattu Medusan lautalle."

Mistä Elämä on palamista kertoi? Se kertoi myös toivosta, luottamuksesta ja yhdessäolosta, parisuhteesta. Arkadinen veistos seisoo suorana, käden puristettuina nyrkkiin sivuille. Arkadisen ajan veistoksissa henkilön toinen jalka on edessä. Elämä on palamista –maalauksessa asento on jäykkä, kädet löysässä nyrkissä sivuilla ja jalkoja ovat tulleet korvaamaan puun juuret.



Ainakin maalauksen oikealla puolella ollutta mieshahmoa voisi kutsua arkaaiseksi hänen hymynsä takia. Arkaaisen hymyn alkuperä on savesta tehdyissä malleissa, muoteissa. Arkaainen hymy, jossa suupielet ovat hieman yläviistoon, on myös arvoituksellinen, mystinen, ehkä ylimielinen. Arkaaisen hymyn psykologia ihastuttaa sivuuttamalla, se on poissaolon ilme.

video

sunnuntai 6. tammikuuta 2008

Oopperan mediashow

Oopperan välitystekniikat lisääntyvät. Uusia välitysmuotoja ovat olleet oopperan internet-streamaukset ja lataukset, DVDt, ja maksutelevisio.

Näitä välityskeinojahan esitetään tavallisesti kotiteattereissa, mutta uudeksi esityspaikaksi ovat tulossa elokuvateatterit. New Yorkin Met eli Metropolitan ooppera on ollut tässä edelläkävijä, mutta Washingtonin kansallisooppera välittää esityksiä yliopistokampuksille, Milanon La Scala esittää lähetystensä uusintoja Yhdysvaltain teattereissa ja Lontoon Royal Opera suunnittele myös elokuvateatteriesityksiä.

Joulun alla Daniel J. Wakin kertoi The New York Timesissa, että Metropolitanin ooppera on saamassa kilpailijan Yhdysvaltain länsirannikolta, kun San Franciscon ooppera ilmoitti joulukuussa aloittavansa maaliskuussa elokuvateatteriesitykset. Näissä tullaan käyttämään digitaalista formaattia, jota on alettu käyttämään yhä enemmän Hollywoodin näytelmäelokuvien esittämisessä.

San Franciscon oopperatalo ilmoitti joulukuussa, että se lähettää kuuden oopperan esitykset vuosittain maaliskuusta alkaen ulottaen showt 200 teatteriin. Metin vastaava operaatio alkoi vastaavilla lukumäärillä, mutta sen esitykset ulottuvat nyt 600 kankaalle välittäen kahdeksan vuosittaista produktiota. Artikkelissa haastateltu oopperan johtaja näkee että kyseessä on läpimurto.

Tässä olisi varmaan ainesta uusiutumiseen Kansallisoopperassakin, jonka pitäisi olla valtakunallinen oopperatalo. Milloin esimerkiksi Rovaniemen elokuvateatterissa nähdään kansallisoopperaa?
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...