Köyhyys kultakehyksissä

Jani Leinonen, San Antonio 2005-2008.

”Kun suuri joukko ihmisiä putoaa tietyn elintason alapuolelle – elintason joka määrittää automaattisesti itsensä sille tasolle joka on välttämätön kyseessä olevan yhteiskunnan jäsenelle – se oikeudentunto, integriteetti, ja kunnia, jonka lähteenä on mahdollisuus ylläpitää olemassaoloaan omalla aktiviteetillaan ja työllään, katoaa. Tämä johtaa köyhälistön syntymiseen, joka omalta osaltaan tekee paljon helpommaksi suhteettoman suuren omaisuuden keskittymisen harvojen käsiin.

Lisäys (G). Alin toimeentulon taso, eli köyhälistön toimeentulon taso, määrittyy automaattisesti, mutta tämä minimi vaihtelee suuresti eri kansojen välillä. Englannissa jopa köyhin ihminen uskoo omiin oikeuksiinsa; se mihin muiden kansojen köyhät ovat tyytyväisiä vaihtelee suuresti. Köyhyys yksin ei alenna ihmisiä köyhälistöksi; köyhälistö muodostuu vain asenteesta joka liittyy köyhyyteen, sisäänpäin kääntyneestä kapinasta rikkaita, yhteiskuntaa, hallitusta jne. vastaan.”

Georg Wilhelm Friedrich Hegel

Kiasmassa tapaa nyt useita toinen toistaan pönäkämpiä, itsetyytyväisyydessään pullistelevia machoteoksia. Siellä on myös kokoelmanäyttely otsikolla Oikeilla jäljillä, jossa on vaatimattomiakin teoksia. Eräässä on aaltopahvinpalaselle kirjoitettu ”Homeless veteran needs help, God bless” eli asunnoton veteraani tarvitsee apuasi, Jumala siunatkoon.

Jani Leinosen teoksen nimi on San Antonio ja sen alaotsikko kertoo siitä että taiteilija haluaisi ravistaa pois luokkayhteiskunnan taakan, (I Want to Get Rid of Class Distinction, but All I Think and Do Is a Result of Class Distinction) mutta päätyykin varsin ympäripyöreisiin ajatuksiin.Kiasman kokoelmiin hankittu teos on kehystetty kerjuulappu. Käydessäni Helsingin keskustassa huomasin juuri tällaisen lapun kirjoituksineen tummatukkaisen tytön kädessä. Hän työnsi sen eteeni ja katsoi minuun. Pudistin päätäni ja hän kääntyi nopeasti pois.

Kapitalismin hoipertelu talouslaman kourissa näyttää tuottavan eriskummallisen, taidehistoriassa jo useita kertoja toistuneen seurauksen, se kiinnittää huomion köyhien kuvaamiseen.

Keskiviikko-iltana Yleisradion TV2 dokumenttina esitetty Sulev Keeduksen Valkoinen laiva (Jonathan Autraaliast, 2007) poikkesi turistin tavallisesti varsin tarkkaan rajatulta reviiriltä Viron Saarenmaassa.

Sulev Keedus, Valkoinen laiva dokumentti, 2007.

Seurasin edellisen talouslaman aikoihin 1990-luvun alussa oululaisen Esko Männikön valokuvien vastaanottoa. Esko Männikön valokuvat kuvaavat kieltämättä köyhiä pohjoissuomalaisia, mutta hänen kuviensa näkökulma on varsin poikkeava: he eivät katso anoen kuvan katsojaan, he eivät kerjää sääliä ja he tuntuvat elävän varsin tyytyväisinä elämäänsä pohjoisella pallonpuoliskolla.

Esko Männikkö, Kuivaniemi, 1991.

Jokainen muistaa myös valokuvauksen historian klassikot, Yhdysvaltain suuren talouslaman kasvot, esimerkiksi Dorothea Langen kuvaamina.

Dorothea Lange, Migrant Mother, 1936, väritetty.

Romantiikan syrjäytti 1800-luvulla realismi, joka suhtautui lopultakin usein varsin romanttisesti köyhien kuvauksiin. Victor Hugon Kurjien pohjalta tehty musikaali Les Misérables on ollut länsimaisen yleisön suosima blockbuster vuosikymmenestä toiseen. Kapitalismin rumia jälkiä kuvasivat Dickens ja Balzac romaaneissaan. Suomessa köyhien kuvausta harjoittivat niin Zachris Topelius kuin Toivo Pekkanenkin.

Kukaan ei voi unohtaa alakuloista tunnelmaa ja vetoavia katseita Ilja Repinin tai Eero Järnefeltin maalausten voimakkaissa ja radikaaleissa yhteiskunnallisissa protesteissa.

Eero Järnefelt, Raatajat rahanalaiset/Kaski, 1893.

.

Törmäsin vuonna 1995 The New York Timesin valokuvakriitikon Vicki Goldbergin artikkeliin Looking at the Poor in a Gilded Frame. Teollisen vallankumouksen pimeää puolta valotti tanskalaissyntyinen, New Yorkissa 1800-luvun lopulla köyhiä kuvannut valokuvaaja Jacob Riis. Köyhien kuvauksessa on nähtävissä Vicki Goldbergin mukaan kaikki ne synnit, jotka dokumenttivalokuvaus on perinyt – sen pyrkimys tungetteluun, hyväksikäyttöön, sensationalisointiin, etäisyyteen ja isännöintiin. Ne löytyvät jo Jacob Riisin valokuvissa. Hän saattoi muun muassa rynnätä köyhien asuntoihin varoittamatta keskellä yötä.

Jacob Riis, Viiden sentin majoitusta Bayard Streetillä, 1885.

Riisin valokuvat toimivat 1800-luvun lopulla Vicki Goldbergin tulkinnan mukaan osittain siten, että ihmiset alkoivat ymmärtää että yhteiskunta kokonaisuudessaan liittyi yhteen ja alettiin uskoa että asukkaiden oli otettava vastuuta köyhistä. Riisin valokuvat olivat menestys myös, koska niiden katsojat eivät olleet koskaan nähneet mitään niiden kaltaisia.

Miksi hyvin koulutettu, porvarillisen kasvatuksen ja elämäntavan sisäistänyt taideyleisö haluaa nähdä yhä uudelleen kuvia köyhistä siististi ripustettuna taidemuseoiden salien ja näyttelytilojen seinillä? Miksi tavallisesti varsin varakkaat ihmiset hankkivat niitä kokoelmiinsa?

Pittoreskin romanttinen käsite, joka on brittien lahja maailmalle, kiinnitti viimeistään 1700-luvulta alkaen huomiota siihen ihmeelliseen hohtoon, minkä ikääntyminen ja epätäydellisyys saivat aikaan. Puistoihin alettiin rakentaa raunioita ja puhutaan hieman halveksivasti raunioromantiikasta. Mutta mitään halveksuttavaa ei ollut siinä, että alettiin kuvaamaan myös köyhiä ihmisiä, ihmisraunioita.

Bartolomé Esteban Murillo, Meloninsyöjä, 1645-1655.

Vicki Goldbergin mukaan Riisin valokuvat edistivät miellyttävää ajattelutapaa siitä, että köyhiä olisi parasta välttää.

”Näiden paikkojen katsomisen kauneus ilman läsnäoloa on siinä”, kirjoitti Riis ”että vierailija säästyy vulgaareilta ääniltä, inhottavilta hajuilta ja vastenmielisiltä esiintymisiltä, jotka sellaiseen henkilökohtaiseen tarkasteluun liittyvät.”

Kiasmassa on miellyttävä katsoa äänettömiä ja hajuttomia, kehyslasien takana olevia kerjuulappuja. Paljon hankalampi on kohdata köyhyys kadulla silmästä silmään.

Espanjalaisia mustalaistyttöjä National Geographic-lehden kuvassa vuodelta 1917.

Alun perin liberaali, sittemmin Kokoomuksen riveihin siirtynyt Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen katsoo köyhyyttä siten, että kerjääminen olisi kiellettävä. Suomen sosiaaliviranomaiset ovat varustautuneet massiivisella perusteellisuudella kuviteltujen kerjäläisarmeijoiden tuloon, vaikka Suomessa on ollut ulkomaalaisia kerjääjiä enimmillään korkeintaan 40-50 henkeä, kirjoittaa tutkija Virpi Mäkinen kriittisessä kommentissaan (HeSa 22.5.2009).

Oma, vahvasti mieleeni jäänyt muistikuva kerjäläisistä on Berliinin pramealta Kurfürstendamm-kadulta, jossa kerjäläismies, jonka toinen jalka oli amputoitu, pieksi kainalokepillään kyttyräselkäistä kerjäläismummoa. Kyse oli luultavasti kerjääjien reviiritaistelusta. Ovathan reviirit tarkasti rajattuja niin köyhillä, kerjäläisillä kuin turisteillakin.

Olen nähnyt kerjäläisiä suurkaupungeissa. Heidän tulonsa Helsingin keskustaan ei tarkoita muuta kuin sitä, että kaupunki on muuttumassa maailmankaupungiksi, kyyniseksi paikaksi jossa kilpaillaan siitä, kuka pystyy irrottamaan vahvimmat myötätunnon silmäykset ja tunteet ohikulkijoille. Pikkukaupunkilaisia ennakkoluuloja omaava pormestari ja pikkumaisten pelkojensa kanssa elävät viranomaiset ovat osa vainoharhaista aikaamme. Jos kaupunginjohtaja ja viranomaiset eivät ota vastuuta ja tee kaikkeaan köyhyyden poistamiseksi, joudumme tulevaisuudessakin kohtaamaan köyhiä muissakin kuin kultakehyksissä.

Kun poistun Kiasman mukavista näyttelytiloista, minua lähestyy polkupyörätelineiden kohdalla keski-ikäinen mies siniset verryttelyhousut lötköttäen, sandaaleissa ilman sukkia sanoen: ”Olisiko sinulla hetki aikaa kuunnella. Tarvitsen kolme euroa…”

Roadside artia Oulunkylässä

Porhalsin iltapäivällä Helsingin Pakilan ja Oulunkylän läpi kulkevaa tietä. Etsin lehdissä esillä ollutta taideteosta, joka oli asennettu liikenneympyrään vapunaattona. Ajattelin, että ainakin tien nimi on sopiva tällaiselle osallistumiselle, Yhdyskunnantie.

Löytyihän se liikenneympyrä, jonka keskellä kromatusta, leveästä metallinauhasta koostuva lenkki huojahteli tuulessa hiljakseen. Huomasin, että liikenneympyrä risteää tielle, jolla on myös symbolista merkitystä teoksen suhteen, Käskynhaltijantie. Ainakaan vielä käskynhaltija ei ollut komentanut teosta poistettavaksi, eikä toivottavasti käskekään.

Noin kolme metriä korkean teoksen nimi on Äärettömyys. Sen teki ja pystytti omin luvin sisutusarkkitehti Vertti Kivi ja ympäristötaidetiimi. Ryhmä halusi ravistella jäykkää järjestelmää: ”Kaupunki rakentaa paljon, mutta ei saa aikaiseksi ihmisiä viihdyttäviä elementtejä. Asioista aina puhutaan, mutta niitä ei saada tehtyä.”

Teoksen mittasuhteet sopivat paikkaan, vaikka risteyksessä oleva marketti häiritsee yhdestä kulmasta katsottuna. Teos on myös sopivan neutraali liikenneympyrään. Se on roadside artia, josta on tullut eräs ympäristötaiteen lajii. Oikeaoppista avantgardea sellainen ei miellytä ja teiden varsilla olevasta viihdyttävästä taiteesta voisi sanoa ilkeästi, että se on kuin pankkitaidetta, joka ei saa ketään häiritä.
Mutta teoksen ja paikan valinta on erinomainen. Äärettömyys täyttää ankean paikan ja tulee ympäristöä rikastavaksi huomiopisteeksi. Ja se on tärkeä arvo.
Tästä teoksesta voisi sanoa, että jos sitä ei olisi tällä paikalla, se pitäisi keksiä.