Lahjakkuutta ja kyyneliä

Ukrainan television lahjakkuuskilpailun voitti viime torstaina 24-vuotias Kseniya Simonova. Hänen työnsä on hiekkamaalaus ja animaatio, joka kertoo Ukrainan menneisyydestä.

Tarina alkaa pariskunnan istuessa penkillä tähtitaivaan alla. Sitten sotakoneet ilmestyvät taivaalle ja onnellinen kohtaus muuttuu itkeviksi kasvoiksi. Onnellisia jaksoja varjostavat sodan tuomat sekasotkut. Mukana on muun muassa obeliski, joka on Ukrainan monumentti tuntemattomalle sotilaalle.

Ukrainan väestöstä kuoli toisen maailmansodan aikana yksi neljännes, joka oli kaikkien maiden suurin väestökato. Ensi tammikuun presidentinvaalien alla maassa on syvenevä talouskriisi. Näistä tunnelmista Simonova kertoo upealla esityksellään.

Hän käyttää hiekkamaalauksen ja animaation tekemiseen valopöytää, joka kuvataan ja näytetään suurena projisointina. Taustalla on sovitettu musiikki. Simova hallitsee hiekan käsittelyn erehtymättömästi. Hänen toimintansa maalaamisessa on kuin Picasson visuaalista taitoa ja Jackson Pollockin maalausakti yhdessä.

Voittaja sanoi ostavansa yli sadan tuhannen euron palkintorahoillaan vaatimattoman talon ja sijoittavansa sen lasten hyväntekeväisyyteen.

Vihaan Picassoa

Itkevä nainen, 1937 syntyi Guernican tekemisen aikaan.

Olen harrastanut viime päivät lähiluentaa. Seuraan sitä, miten media kohtelee Ateneumissa avattua Picasso-näyttelyä.

Luettuani, kuunneltuani ja katsottuani lähes kaiken näyttelyä koskevan hypen ja pöhinän olen tullut siihen johtopäätökseen, jonka jokainen vastaavaan tilanteeseen joutunut tervejärkinen toteaisi tässä vaiheessa: vihaan Picassoa.

Uusimman blockbuster-kulttuuritapahtuman uutisoinnista suomalaisessa mediassa saa helposti sellaisen käsityksen, että kyseessä ei ole taidenäyttely, vaan pikemminkin raviurheilua. Toimittajat ovat syvään urheiluhenkeen kiinnostuneita vain määristä eli siitä, miten kuuluisa Picasso on, paljonko hänen teoksistaan maksetaan ja montako teosta on esillä näyttelyssä.

Elokuvasta Picasson seikkailut.

Ennen kaikkea uteliaisuus kohdistuu siihen, että veikataan paljonko katsojia näyttely tulee saamaan. Blockbuster-näyttelyiden kotimaiseksi mittapuuksi näyttää tulleen Ateneumin edellinen Edelfelt-näyttely, jossa kävi yli kolme sataa tuhatta katsojaa. (Edelfelt-näyttelystä ja blockbustereista enemmän tässä artikkelissani)

Ja voi tuota ehtymätöntä Picasso-sitaattien lorinaa! Onhan kyseessä mediapersoonallisuus jo ainakin 1920-luvulta asti, jonka suuhun on editoitu kaikenlaista enemmän tai vähemmän osuvaa, sanottua tai keksittyä. Toimittajat näyttävät poimivan Picasson sound bitet kuin dogmaattinen fanittaja sanat idolinsa huulilta.

Sitten on tuo kuluneen äänilevyn rahiseva elämäkerta-osasto, jonka neula toistaa aiheita Picasson naiset, rikkaudet ja kuuluisuus. Henkilökohtaisella mässäily Picasso-näyttelyssä sopii niille toimittajille, jotka eivät osaa käyttää silmiään eivätkä aivojaan.

Tuota median välittämää Picassoa vihaan. Hänen taiteestaan kyllä tykkään kuin hullu puurosta.

Kumman kritiikittömästi asiantuntijakriitikotkin näyttävät hyrisevän Picasso-näyttelystä. Suomalainen taidearvostelu, josta puuttuu kritiikki, on jo vanha vitsi. Hankaluus on siinä, että kriitikoiden kritiikittömyys vain lyö lisää löylyä tyhjänpäiväiselle Picasson mytologialle, häneen liitettyyn nero-myyttiin. Picasso on varmaan nero, mutta emme voi mitään sille, että tuo sana on niin raskas merkityksistä, että Tuomas Enbuske voisi tehdä siitä televisio-ohjelman.

Huomion kiinnittäminen kaikenlaisiin vähemmän merkityksellisiin asioihin on vaivannut myös Ateneumin Picasso-näyttelyn kuraattoria Anne Baldessaria. Hän sanoo Ylen haastattelussa, että on aika karistaa Picasson yltä hänen henkilöönsä liittyvät mielikuvat ja kaikki pinnalliset ja helpot käsitykset hänen taiteestaan.

Hienoa, mutta voi vain kysyä, vahvistaako vai uudistaako suomalainen kulttuurijournalismi kauhtunutta, korkeamodernismin aikaista Picasso-kuvaa?

Miehen pää, 1972.

Blogi ja palimpsesti

Miltä Ateneumin Picasso sitten näyttää? Siinä on muutamia huonoja piirustuksia, jonkin verran Picasson bulkkituotantoa, mutta enimmäkseen hyviä ja muutama erinomainen Picasso.

Näyttelyn alaotsikko ”Mestariteoksia Pariisin Picasso-museosta” on yhtä suureellinen kuin itseironinenkin, sillä näyttelyssä ei ole oikeastaan yhtään Picasson mestariteosta.

Mutta nämä asiat eivät haittaa ollenkaan. Päinvastoin, katsoja vertaa Picasson huonoimpiakin piirustuksia hänen tuotantonsa kehitykseen ja kokonaisuuteen. Mestariteosten luonnokset ja niihin viittaavat työt ovat myös kiehtovia kuriositeetteja, tunteehan Picasson mestariteokset jokainen peruskoululainenkin.

Ja mässäilemättä henkilökohtaisuuksilla voi todeta, että näyttelyssä avautuu Picasson taiteen päiväkirjamainen ote, jossa taide on elämän ja elämä taiteen näköistä. Tässä mielessä Ateneumin näyttely on kuin herkullinen Picasso-blogi nuoruuden elämäntuskasta vanhentuvan miehen tirkisteleviin seksiorgioihin. 

Useat meistä alkoivat imeä Picasson taidetta heti sen jälkeen, kun äidinmaito alkoi tuntua imelältä. Picasson taiteen kehitys näyttää olevan kuin kone, joka jauhaa jatkuvasti tuoreita näkökulmia katsojalle. Ainakaan tämän näyttelyn tarjoama Picasso ei ole liian kuluneesti Picasson näköinen. Se on kuin palimpsesti, monikerroksinen, vanha käsikirjoitus, jonka kerrosten alta paljastuu uusia.

Jos onnistuu karkottamaan mielestään blockbuster-näyttelyyn liimatun tyhjänpäiväisen brouhahaan, Picasson teosten vahva visuaalinen mielikuvitus ja usein lähes suggestiivinen kuvakieli jäävät leijumaan katsojan takaraivoon.