Guggenheim Helsinki

Kun kerroin New Yorkissa taidekriitikko Kim Levinille tutkivani pohjoissuomalaisia taiteilijoita (Einari Junttilaa, Reidar Särestöniemeä ja Kalervo Palsaa), tulin käyttäneeksi sanaa ”outsider artists from Nothern Finland”. Kim tokaisi siihen perinewyorkilaisella deadpan huumorilla: ”Miksi et tutkisi samalla kaikkia suomalaisia taiteilijoita, hehän ovat kaikki outsidertaiteilijoita.”

Siitä on jo aikaa, ja luultavasti jo muutkin suomalaiset kuin Esko Männikkö tai The Kaurismaki Brothers tunnetaan Manhattanilla. Ainakin Guggenheim-säätiön pääjohtajan, Richard Armstrongin mielestä Suomella on valmius ottaa nykyistä suurempi rooli kansainvälisellä kulttuurikentällä.

Carol Vogel toteaa Guggenheim Helsinki suunnitelmaa koskevassa artikkelissaan  New York Timesissa, että vuonna 1997 avatusta Guggenheim Bilbaosta tuli eräänlainen malli taloudellisista ongelmista kamppaileville kaupungeille. Frank Gehryn suunnittelema wow-arkkitehtuuria edustava taidemuseo Bilbaossa osoittautui menestykseksi, jota alettiin ihailla kautta maailman.

Sen jälkeen Guggenheimia alettiin kosia: Berliini, Las Vegas, Guadalajara Meksikossa, Bukarest, Vilna, Hong Kong, Rio de Janeiro ja Taiwanin Taichung. Yhteistyötä on tehty muun muassa Pietarin Eremitaasin ja Wienin Kunsthistorisches Museumin kanssa. Projektit ovat syttyneet ja sammuneet, soveltuvuussuunnittelua – feasibility study – on tehty perusteellisesti ja useimmiten todettu ne vähin äänin ei-sopiviksi. Ilmeisesti amerikkalaiset ovat olleet tinkimättömiä, eikä taloudellisia riskejä ole haluttu ottaa.   

Uutisoinnista selvisi, että Helsingin kaupungin ja New Yorkin Guggenheim säätiön hahmoteltu yhteistyöhanke on varsin erilainen verrattuna useimpiin muihin. Helsinki on kansainvälisessä mittakaavassa kuitenkin pikkukaupunki ja verrattuna jo tehtyihin, mutta ei-toteutuneisiin soveltuvuustutkielmiin, ”feasibility studyihin”, sitä voi tuskin verrata Hong Kongin, Sao Paulon tai Taiwanin vastaaviin.

Hankkeen uutisoinnissa amerikkalainen osapuoli korosti sitä, että Helsingin soveltuvuustutkimuksessa on mahdollisuus lähteä puhtaalta listalta ilman suuria ennakkopaineita. Annettiin ymmärtää, että kyseessä lienee pikemminkin uudenlaisen museokonseptin kehittäminen. Tämäkin on arvokasta työtä, sillä jos suunnittelu on avointa, luovaa ja ennakkoluulotonta – mikä ei ainakaan suomalaisella museoalalla ole mitenkään itsestään selvää – siitä saattavat hyötyä kaikki. Paula Holmila kehottaa kolumnissaan pyyhkimään pois pölyt museoista, toivottavasti Guggenheim Helsinki saa juuri tällaista aikaiseksi.

Myös Suomen osapuolta vetävän johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirénin kommentti  siitä, että hankkeesta tulisi ei-arkkitehtuurivetoinen on viisas ja kannatettava.

Itse esitän heti alkuun pari aloitetta Guggenheim Helsinki hankkeelle. Maailmantason museo vaatii kansainväistä lähialueiden yhteistyötä.

Ensiksi tulee mieleen Pietari, johon Suomella on vankat kulttuurihistorialliset siteet. Esimerkiksi Pietarin Venäläisen museon kanssa on ollut melkoisesti vaihtoa, muun muassa Espoon Emma-museossa ja Ateneumissa. Suomessa on aina oltu kiinnostuneita niin lännestä kuin idästäkin ja hyvät kulttuurisuhteet Venäjään on museon onnistumisen ehto.

Vain noin 18 prosenttia pietarilaisista on käynyt Suomessa ja kun viisumivapaus koittaa, sieltä päin suuntautuva matkailu tulee lisääntymään. Tämä pitää huomioida museohankkeessa.

Baltian mailla näyttää poliittisesta kitkasta huolimatta olevan sujuvaa kulttuuriyhteistyötä myös Venäjän kanssa, joten otettakoon ne huomioon Helsingin museosuunnitelmissa. Myös kuvataidesuhteet Tukholmaan, Kööpenhaminaan ja Osloon ovat perinteisesti olleet melko aktiivisia, joten luotakoon yhteistyöverkosto näihin kaupunkeihin.

Ennen kaikkea Helsinkiin vaaditaan nyt uutta henkistä asennetta ja ajattelutasoa. Kaupunki on kulttuurisesti rikas ja melko monipuolinen, mutta nyt on avauduttava siitä henkisestä pikkukaupunkilaisuudesta, joka täällä vallitsee.

Museon toimintaideana voisi olla jakaminen, jossa taiteelliset, museon ammatilliset ja rahalliset resurssit jaettaisiin eri osapuolten kesken. Näin voitaisiin päästä nykyaikana usein varsinkin taidemuseoihin liittyvästä itsekeskeisyydestä, sulkeutuneisuudesta ja oman edun tavoittelusta.

Ehkä Guggenheim Helsinki taidemuseo voisi olla laiva, jonka päätukikohta on Helsingissä, mutta joka kiertää Pietarissa, Tallinnassa, Riikassa ja Tukholmassa.

Viimeisellä oksalla

Saara Ekströmin suurehkossa ja väljähkössä näyttelyssä Kiasmassa on monta aihetta ja lähtökohtaa. Tuntuu, kuin koko näyttely istuisi viimeisellä oksalla. 

Ekström käyttää syvää introspektiota eli itsetarkkailua videoteoksissaan No Body, tai miehen introspektion kuvitelmaa videoinstallaatiossa Man Before a Mirror.

Lintuhäkki-installaatiossa The Last Branch linnut sirkuttavat iloisesti ja teoksen teksteissä muistutetaan topeliaanisella hartaudella siitä, että linnut ovat henkilökunnan hyvässä hoidossa.

Valokuvissaan Ekström tutkii luonnon muotoja, kuten kukkia, kiteitä ja vihanneksia. Wikipedian artikkelin mukaan biomorfismi taiteessa kiinnittää huomion luonnon elämän voimaan käyttäen orgaanisia muotoja hahmottomien ja lievästi pallomaisten biologisten muotojen vihjeinä. Biomorfisuudella on yhteyksiä surrealismiin ja art nouveauhun.

Tate:n taidesanakirjan mukaan, vaikka biomorfiset muodot ovat  abstrakteja, ne kuitenkin “viittaavat tai kutsuvat esiin eläviä muotoja.” Artikkelissa mainitaan Joan Miró, Jean Arp, Henry Moore ja Barbara Hepworth esimerkkeinä taiteilijoista, jotka käyttävät biomorfista muotoa.

Nykyisin taiteen biomorfisuudessa tarkastellaan myös valmistettuja, suunniteltuja ja muotoiltuja esineitä, jotka näyttävät luonnon muodoilta, tai joiden vähäiset luontoa muistuttavat piirteet saattavat muistuttaa meille luonnosta. Jossakin Saara Ekströmin valokuvissa tarkastellaan juuri muotoiltuja esineistä biomorfisesta näkökulmasta tai kontrastina niille. Voisiko tällaista lähestymistapaa kutsua sitten kulturoformiseksi? 

Saara Ekström, Excess and Ascesis (sponge), 2010.