Anna Tuori, Calm Down Dearest II, 2011.
Taidekriitikko Ahti Susiluoto totesi
informalistisesta taiteesta, että katsojan intiimi suhde
maalaukseen on niissä maksimaalinen. Ekspressionistista ja
abstraktia maalausta katsotaan uppoutumalla,
tunnestautumalla, tuijottamalla. Katse poimii yksityiskohtia,
rakeita, pintoja ja sävyjä maalauksen pinnassa.
Katsomisen toinen tapa on toteava,
hieman pinnallinen ja nopea. Siinä katsomme maalausta
kuin televisiota tai teatteria ja kiinnitämme huomiota siihen, mitä
teos esittää. Seuraamme tässä katsomisen tavassa itse asiassa
maalauksen kertomaa tarinaa, emmekä uppoudu maalauksen
materiaaliseen ja fyysiseen substanssiin.
Anna Tuorin maalauksia tarkastellessani
huomasin hämmästyneenä katsovani niitä kahdella tavalla.
Uppouduin taustojen abstrakteihin, spontaaneihin ja usein
sattumanvaraisiin kuvioihin, sävyihin ja siirtymiin, mutta
kiinnostuin myös niiden kertovista, mielikuvituksellisista
tapahtumista.
Abstrakti taide houkuttelee usein
näkemään kertovia, figuratiivisia tapahtumia. Monet maalarit
käyttävät tätä rajapintaa, maalaustaiteen ikivanhaa Rorsachach testiä hyväkseen. Katsoja saadaan kysymään: esittävää vai abstraktia? Koristetaide taas rohkaisee
kysymään, ovatko ornamentit kertovia ja esittäviä vai niistä
irroitettuja, abstrakteja kuvioita.
Anna Tuorin maalaukset suuntautuvat
kahtaalle: ne ovat maaliaineen käsittelyn harkittuja tai
sattumanvaraisia kuvioita, mutta ne ovat myös pykimyksiä lapsuuteen
ja viattomaan miniatyyrimaailmaan. Suuret, pahat voimat uhkaavat haurasta ja synnitöntä maailmaa, idylliä. Maalauksellisia saarekkeita ympäröi kylmä, painovoimaton ja pirullinen kaamoksen arktinen kehä. Vapauden tiellä on synkkiä pilviä.
Panoraama ja pittoreski asetelma,
elokuvanomaisuus ja intiimi, laskelmointi ja sattumat, valtaväylät
ja harhapolut yhdistyvät.
Anna Tuori, maalauksia Galerie Anhava, Helsinki 8.5.2011 asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti