lauantai 29. kesäkuuta 2013

Patsaidemme rakastetut antisankarit

Otso Kantokorpi (toim.), Vaivaisukkojen paluu, Maahenki 2013.

Raution vaivaisukko. Kuva: Aki Paavola.
Muistan Kalajoen vaivaisukon, jonka rautavantein vahvistettua jäykkää vartaloa ja pulleita poskia pojan silmäni uteliaasti seurasivat. Muistan myös hyvän omantunnon läikähdyksen, kun lapsen käteni työnsi vanhempani antamat markkojen ja kymmenpennisten kolikot ukon rinnassa olevaan aukkoon, sen vatsan uumeniin tömähtäen.

Vanhempani eivät olleet erityisen uskonnollisia, mutta joskus perheessämme oli tapana pysähtyä maaseudun automatkoilla Pohjanmaan kirkkojen luona. Näin opin kiinnostumaan uskonnosta – en uskontona, vaan kulttuurina – ja arvostamaan paikallisuutta.

Vaivaisukot ovat pieniä nähtävyyksiä, eriskummallisuuksia, huvittavia ja talonpoikaista estetiikkaa huokuvia patsaita. Ne tuovat pientä epäjärjestystä kirkkomaiden protestanttiseen kaanoniin. Ne ovat antisankareita hautausmaiden sankaripatsaiden hartaudessa ja säntillisyyttä veisaavien hautakivien rivistöissä.

Matala kohtaa korkean. Korkeakirkollinen ja korkeakulttuurinen estetiikka ja perinne tapaavat vaivaisukoissa kansankirkon ja kansanomaisen käsityön. Renessanssin optinen, silmin havaittava ja dynaaminen kuvanveistotaide sanoo päivää haptiselle, kosketusaistiin perustuvalle kulttuurille. Ite-taide kampittaa akatemian. Vaivaisukot ovat pop-taidetta ennen pop-taidetta.

Kirkonkyliemme Andy Warholien, David Bowien ja Elvisten joukossa on myös yksi Madonna. Lehtimäkeläisen kansantaiteilija Matti Taipaleen veistämä vaivaisakka on seissyt Soinin kirkon tapulin kupeessa vuodesta 1854 yhtä frontaalisena, kättään ojentavana ja myötätuntoa herättävänä kuin mieskolleegansa.


Soinin vaivaisakka. Kuva: Aki Paavola.
Vanhin tunnettu vaivaisukko on peräsin 1600-luvun lopulta Hauhossa. Kerrotaan, että Ison Vihan aikoihin 1700-luvun alussa kasakat löivät sitä kirveellä päähän. Kummallista kyllä, tänään nämä hyvissa maaleissa, suojeltuina ja sympaattisten tunteidemme kohteena olevat puuveistokset ovat satojen vuosien kuluessa kärsineet usein kovia. Niitä on vandalisoitu, ryöstetty, heitetty järveen tai niiden osia on varastettu.

Pistäviä katseita, anovia ja laupiaita ilmeitä, ojentuvia käsiä, keppejä tai puujalkoja. Nämä attribuutit toteuttavat vaivaisukkojen varsinaista tehtävää. Niiden tarkoituksena on herättää henkiin meissä asuva uteliaisuus ja yhteisöllinen elukka, lämmittää omatuntomme antamaan lahja köyhille ja huono-osaisille. Siinä missä tänään tykkäämme Facebookissa, myös kirkkojen läheisyydessä majailevat puu-ukot kerjäävät sosiaalista hyväksyntää. Ne ovat jatkoa kättelylle, halaukselle, kosketukselle, katseiden vaihdolle tai small talkille. Vaivaisukot ovat hyvin tiheän sosiaalisen vuorovaikutuksen solmukohtia.

Niin myös Vaivaisukkojen paluu -kirja. Se kertoo monista näkökulmista, joita vaivaisukot herättävät ilmiönä. Vaivaisukot keskittyyvät pääasiassa Suomeen, vaikka myös Ruotsissa niitä on tavattu muutamia kymmeniä. Ne ovat kuitenkin osa pohjoismaisen sosiaaliyhteiskunnan historiaa, jota alettiin varsinaisesti organisoida 1860-luvulla synnytetyn ja seurakunnista erillään olevan kuntalaitoksen mukana.

Tätä ennen köyhien ihmisten auttaminen oli paljolti vaivaisukkojen vastuulla, eikä, kuten kirja kertoo, filantropia eli hyväntekeväisyys ole kaukana suomalaisesta perinteestä. Kirjassa kerrotaan myös kirkon kansainvälisen tuen organisoimisesta, diakoniasta.

Otso Kantokorven toimittama kirja on osa laajempaa kampanjaa. Helsingissä ORTON Invalidisäätiön piirissä syntyneen Pelastakaa vaivaisukot -yhdistyksen tavoitteena on tehdä tunnetuksi vaivaisukkojen kirkko-, sosiaali-, kulttuuri- ja taidehistoriallista merkitystä ja lisätä niiden arvostusta. Kerimäen kirkossa järjestettävä Vaivaisukot Kerimäellä-näyttely 25.5.–31.8.2013 on myös yhdistyksen järjestämä.

Kirjan otsikko Vaivaisukkojen paluu sisältää aikaamme kipeästi sattuvan ironian. Vaivaisukot, jotka itse asiassa perustivat nykyaikaisen aikanaan hyvinvointiyhteiskunnaksikin kutsutun organisaation ja joita voisi pitää sen ”kunniakansalaisina”, tarvitsevat apua. Kun tehoton yhteiskuntamme ei ole tätä tukea pystynyt organisoimaan, itse vaivaisukot ovat nyt vuorostaan hyväntekeväisyyden kohteena. Auttakaamme siis niitä, jotka ovat meitä auttaneet.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Mäntän kuvataideviikot 2013: Nuppuja, suuntia ja saarekkeita

  • Mäntän kuvataideviikot 9.6.-31.8.2013. 
  • Paperiperkele, Kauppaneuvos G.A. Serlachiuksen värikäs elämä ja uhkarohkeat afäärit, Gustav museo Mänttä.
Kalle Lampela, Täydellinen valvonta on mahdollinen, 2012.
Näyttelyn avajaisia edeltäneinä päivinä uutiset kertoivat Yhdysvaltain kansallisen turvallisuusviraston (NSA) ja liittovaltion poliisin (FBI) käyttämästä Prism -valvontajärjestelmästä ja sen ilmiantaneesta ex-tiedustelijasta, Edward Snowdenista. Hän paljasti, että Yhdysvaltain valtion vakoiluorganisaatiot on kytketty suurimpien internet-yhtiöiden palvelimiin ja ne pystyvät seuraamaan sekä oman maan, että koko maailman kansalaisten toimintaa verkossa.

Kalle Lampelan iso kuva koostuu henkilöistä, joiden voi ajatella olevan, kuten Snowden entisellä urallaan, uutteria ja valppaita valvojia, mutta samalla he ovat myös valvottuja. Harva asia maailmassa on todellisempaa kuin uni, ja tämä globaalin ahdistuksen aihe, piirtämällä tehty kollaasi Mäntän näyttelyssä on aikamme unista pahimpia. Teos on nimeltään Täydellinen valvonta on mahdollinen.

Unien kaupunki, joka on Mäntän kuvataideviikkojen tämänkesäinen teema, on näyttelynä kompaktimpi kuin aikaisemmat. Katsaus rajautuu Pekilon näyttelytilaan, eikä teoksia ole asennettu aikaisemmista poiketen lainkaan luontoon, maahan tai Mäntän kaupunkitilaan. Rakennuksen takana olevissa kolmessa pyöreässä, suljetussa siilossa ovat Heini Niemisen luonnonsuojeluaiheinen Jäätikköarkisto -installaatio, Taneli Rautiaisen ääniteos ja Vera Arjoman hiljainen video.

Saarekkeinen kulttuurimaisema
Kuraattori Jyrki Siukonen avasi näyttelyn.
Tarkasti ripustetun kokonaisuuden ilmapiiri on jossain määrin pidättynyt ja hermeettinen, se on nykytaiteen ja oman aikamme näköinen. Myöskään performansseja ei Mäntässä nähdä tänä kesänä, mutta kuraattori Jyrki Siukosen valinnat ovat erinomaisia ja hän tuntuu olevan niissä kuin kotonaan. Siukonen on eräs harvoista henkilöistä maassamme, jonka tuntosarvet Suomen nykytaiteen kenttään ulottuvat Lappiin asti. Näyttelyn viidenkymmenen taiteilijan joukossa pohjoissuomalaisia on viidennes.

Mitä 20 vuotta sitten alkanut Mäntän kuvataideviikot kertoo Suomen taiteen tilanteesta vuonna 2013? Elämme varsin rikasta ja monitahoista kehityskautta. Kuvataide-elämän hedelmällinen fragmentoituminen eli pirstoutuminen alueellisesti, tyylillisesti ja teknisesti itsenäisiin osa-alueisiin jatkuu. Ilmassa on paljon nuppuja, suuntia ja saarekkeita, vaikka niistä on usein vaikea sanoa, mikä tulee kestämään ja selviytymään ajan myötä. Aikamme suomalaista kuvataidetta luonnehtii tekninen ja materiaalinen edistyneisyys ja valmius.

Mäntän näyttelyn kaltaiset säännöllisesti toistuvat taidekatsaukset ovat yhä tärkeämpiä, koska niissä katsoja pääsee edes jonkinlaiseen kosketukseen nykyajan menosuunnista. Ja yhä tärkeämpiä nykytaiteen yhteisnäyttelyt ovat myös itse taide-elämälle ja kuvataiteen kehitykselle, koska nykyisessä erillissaarekkeiden kulttuurimaisemassa tarvitaan enemmän kuin ennen vuorovaikutusta.

Spektaakkeleista selkouniin

Yleiskuva Pekilon näyttelytilasta.
Katsoja kulkee Mäntän Pekilon näyttelytiloissa isompien keskussalien teosten avoimien julkilausumien ja spektaakkeleiden joukosta pienempiin suljetumpiin käytäviin. Hän kiipeää ylös portaita mystisiin, aistikkaisiin ja intiimeihin kabinetteihin tässä kirjavien unien kaupungissa.

Tomas Regan, Tarkkailijat-sarjasta, 2013.
Unien kaupungin tarkkoja unia näkyvät olevan tamperelaisen Tomas Reganin tussikynällä piirtämät henkilöhahmot, jotka tarkastelevat havainnoinnin maailmoja. Klassisen realismin tai naturalismin eroottisia unia ovat myös Markku Laakson maalaussarjan nukkujat.

Erno Enkenberg, Valkoinen kohina, 2013.
Suurista spektaakkeleita lähestyvistä töistä voisi mainita Kari Juutilaisen maalauksen Monimutkainen, jossa yhdistyvät hienosti useat tyylikerrostumat. Unen kuolemansymboliikkaan viittaa Radoslaw Grytan suuri tervattu puu, joka tunkeutuu lattioiden ja seinien läpi ja päättyy pronssiseen osaan. Adel Abin romuttaa ja sarkastisoi alfaurosten rivistön sukupuolisymboliikkaa julistesarjallaan. Erno Enkenbergin pienoismallissa ideaali, pittoreski idylli ja harmonia törmäävät pirstoutumiseen ja organisoituun dekonstruktioon. Kimmo Ojaniemen ilmassa olevat klassiset puukonstruktiot ovat hienoja unenomaisia rakennelmia.

Vastakohtia ja vertailupaikkoja

Teokset eivät muodosta niinkään tekijöidensä mukaisia ryhmiä, vaan ne keskustelevat keskenään, muodostavat vastakohtia ja vertailupaikkoja. Huoneinstallaatioiden kokonaisympäristöjä katsauksessa on toki, esimerkiksi Riikka Keräsen installaatio matonkuteista, oksista ja kipsistä, sekä Panu Rytkösen goottilaisia, mystisiä tunnelmia välittävää surrealismia eräässä huoneessa.

video
Paula Salmela, Virtaus, 2012.

Suuri aisti- ja muistokokonaisuus näyttelyssä on Marjo Levlinin Humpuukiteltta ja Musta Kabinetti, jossa on dokumentoitu sirkushistoriaa löydettyjen esineiden ja tilateoksen voimin. Myös Paula Salmelan suurikokoinen huoneteos Virtaus on tahdikas valojen, värien ja muotojen yhdistelmä.

Adolfo Vera, Hombre, 2013.
Hienoja ja osuvia esineinstallaatiota näyttelyssä ovat Adolfo Veran Minä ja Hombre. Outouden maailmasta kertovat Heli Ryhäsen kankaasta taitellut lepakkomaiset, katosta roikkuvat hahmot ja Tuuli Mukan vahvat kollaasit lähestyvät unien ylitodellisia aistimuksia.
Tuuli Mukka, Hedelmäpeli, 2012.
Mukana on myös teoksia, joita voisi pitää selkounina, joissa näkijä tietää näkevänsä unta. Esimerkiksi Aleksi Linnanmaan hitaaseen kamera-ajoon perustuvassa videossa on tällaisen unen tunnelmaa ja Sara Ahteen Oulu -sarjan valokuvissa on takautuvaa omaelämänkerrallisuutta.

Sosiaalinen unennäkö

Vastoin yleisiä käsityksiä unet eivät ole ainoastaan introspektiivisia, itseään tarkkailevia tai oidipaalisiin kokemuksiin perustuvia. Onhan 1980-luvulta asti kehitetty myös sosiaalisen unennäön käsitettä, jossa tutkitaan sitä, mikä unissa on ihmisille yhteistä ja niiden yhteiskunnallista viitettä.

Mikael Pohjola, Demokraattiset elämykset, 2013.  
Tom Engblom, Maahanmuuttaja, 2012.
Näyttelyssä yhteisiä yhteiskunnallisia aiheita lähestyviä teoksia on useita. Mikael Pohjolan Demokraattiset elämykset on iso puuveistos joka kuvaa demokratiaan liittyvää epädynamiikkaa, mahdottomuutta, kankeutta, epätasapainoa ja kömpelyyttä hieman saman tapaan kuin Frank Brümmelin kiveen kaiverretut reliefimäiset työt. Tom Engblomin Maahanmuuttaja on rautakuulilla kivitettyä ja potkittua peltiä ja uudelleen maalitauluksi maalattu hahmo. Ja eräs näyttelyn huomiota herättäviä yhteiskunnallisia satiireja on Esa Meltauksen Kansantalouden perusteet, jossa tuulettimien varassa leijuvat punaiset ilmapallot.

Sándor Vály, videosta The Critics, 2013.
Kokeellista taidetta lähestyy Jan-Erik Anderssonin suuri, vauhdikas koostekuva Sota, joka täyttyy hänen poikansa Adrianin piirustuksilla, välähtelevillä led-valoilla ja äänillä. Kokeellisuutta, tai kokeellisuuden parodiaa on myös Sándor Vályn videoissa, jossa slapstick-komedian ja toiston keinoin ilmaistaan sarkastista huumoria ja makaaberia tunnelmaa.

Teollisuuskaupungista taidekaupungiksi


Pekilon ulkopuolella Mäntän kaupungissa unien siirtymät muuttuvat toisenlaisiksi. Siellä on pohdittu sitä, miten teollisuuskaupunki muuttuu taidekaupungiksi. Gösta-museossa Mäntän teollisuuskaupungin sekä sen patruunan ja arvostetun sivistysporvarin tarinan kertoo erinomaisesti käsikirjoitettu, loistavasti valaistu, upeita ääninäyttelijöitä ja hyvin lavastettu esineistö näyttelyssä Paperiperkele. Ainutlaatuinen museonäyttely ja -esitys perustuu Teemu Keskisarjan kirjoittamaan elämänkertaan Vihreän kullan kirous G. A. Serlachiuksesta.

Paperiperkele-näyttelystä.
Ja konkreettinen osoitus taidekaupungin rakentamisesta on Joenniemen kartanoon, pari kilometriä Mäntän ulkopuolelle rakennettava uusi taidemuseo. Se avataan ensi keväänä.   
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...