Kriitikon metsästysmuistot: Onko Otso Kantokorvesta taiteilijaksi?

Otso Kantokorpi: Kriitikko kadulla, Kutsuttuina Kamreeri Honkanen, Timo Setälä ja Sirpa Viljanen Make Your Mark galleriassa Helsingissä 5.-31.12.2015.

Otso Kantokopi, Taideruhtinaat II (Janne Gallen-Kallela-Sirén), 2015.

Otso Kantokorpi asettuu Make Your Mark-galleriassa olevan myyntitiskin taakse puhumaan avajaisyleisölle. Hänen takanaan on riveittäin graffiti-, kuva- ja valokuvaustaidetta esittelevässä galleriassa myytäviä spray-tölkkejä. Kantokorpi sanoo, että ei ole oikeasti taiteilija, mutta väittää kieli poskella kuitenkin olevansa ”ihan oikeasti” Andy Warholin veroinen. Hän selittää teostensa syntyjä tarkemmin kuin Kuvataideakatemian opiskelija maisterintyötä opettajalleen, kiittelee näyttelyproduktiossa mukana olleita kuin Teatterikoulun dramaturgian opiskelija ensiproduktiossaan ja rehentelee siekailematta kuin amerikkalaisen markkinointiviestinnän mestarikurssilainen.

Hän selostaa blogissaan näyttelystään seuraavaa:

”Pääteokseni on epäilemättä sarja Taideruhtinaat. Tein vuonna 2009 kaksi anonyymiä tarraa, joita levitin Kiasman ja Helsingin taidemuseon lähistölle. Silloin olin ehkä hetken aikaa aidosti anonyymi katutaiteilija, jolla oli myös poliittinen sanoma: inhoan syvästi taiteen elitismiä. Toisessa esiintyy museonjohtaja Janne Gallen-Kallela-Siren ja toisessa museonjohtaja Berndt Arell – sekä näitä taidemaailman tuolloisia ”oikeistopoikia” irvailevat lauseet. Myöhemmin tein lauseineen kaksi lisää: isänsä asebisneksen perinnöllä rikastunut liikemies ja ns. merkittävä taiteenkeräilijä Poju Zabludowicz sekä kaupunginjohtaja ja Guggenheimin kyltymätön himoaja Jussi Pajunen.”

Olen aina kuvitellut Timo Soinin ja oikeistopopulistien herjan ”Punavuoren punaviininlatkijat” tähtäävän Otso Kantokorpeen ja hänen elämänpiiriinsä. Hänen uransa on edennyt kirjankustannustoiminnasta Taide-lehden ja Kritiikin Uutisten päätoimittajuuksista Vasemmistoliiton kunnallis- ja eduskuntavaaliehdokkaaksi, Helsingin taidemuseon johtokunnan jäseneksi, kuvataidepolitiikkamme arvostelijaksi, poleemikoksi ja taidekeskustelujen organisaattoriksi.

Hänen toimintaansa ovat olleet Yleisradion kolumnistin virka, useiden taidenäyttelyiden kuratointi, helsinkiläisen taidegallerian ns. Ortonin -piiri ja monet taiteiljaystävyydet. Hän on tunnettu estofiili, jonka rakkaaksi getaway cityksi on tullut Tallinna.

Kantokorpi kuuluu Suomen kuvataidemaailman kymmenen vaikutusvaltaisimman ja kolmen näkyvimmän henkilön joukkoon. Hän on pidetty, mutta myös jonkin verran pelätty kriitikko.

Kriitikkokuntamme konservatiivisessa ja jopa taantumuksellisessa joukossa Otso on ilahduttavan nykyaikainen. Hänen modus operandinsa on Alaston kriitikko -taideblogi, jossa hän julkaisee kaiken kirjoittamansa. Sen laajemmalle Otso ei kuitenkaan ole ottanut omakseen sosiaalista mediaa ja hänen vaikenemistaan Facebookissa pidän käsittämättömänä.

Mutta onko taidekriitikostamme taiteilijaksi? Vaikka Otso Kantokorpi haluaa olla näyttelyssä katutaiteen ja aktivismin edustaja, hän esiintyy kuvissaan ehkä enemmän kriitikkona kuin taiteilijana. Suvilahden Kriitikko kadulla -näyttelyä voisi pitää eräänlaisina taidekriitikon uran trofeekuvina, eli metsästysmuistoina.

Mukana olevat Timo Setälän ajankohtaiset kollaasit ja arvoituksellisen Kamreeri Honkasen hienot fotomontaasit Eduskuntatalosta ovat näyttelyn terävimpiä kuvia.

Timo Setälä, Sori siitä, 2015.

Otso Kantokorven ja Sirpa Viljasen kooste London Calling.

Ongelma Otso Kantokorven Taideruhtinaat-sarjan tapaisessa päivänkohtaisessa vallanpitäjien kritiikissä on se, että sen tarkoite irtoaa helposti merkityksestä. Tekstit ilman kontekstia yhdistettynä julistemaisiin henkilökuviin saattavat myös tulla viesteiksi jotka ponnahtavatkin itseään, eli kritiikin ideaa ja tarkoitusta vastaan. Vallanpitäjän arvostelusta saattaa tulla eräänlaista vallanpitäjän ihannointia.

Aikoinaan terävä agitaatio- ja propagandataide suunnattiin 1920-luvulla työväenluokalle, jonka sivistyksen ja lukutaidon arveltiin olevan heikko. Nykyaikana tällaiset vasemmistopopulistiset viestit herättävät korkeintaan imelää ja sameaa nostalgiaa.

Otso Kantokorvesta on tullut suomalaisen kuvataidemaailman mandariini, überkriitikko ja renessanssiruhtinaan kaltainen monitoimitekijä, aktivisti ja osallistuja.

Hän olisi voinut valita yhdeksi Taideruhtinaat -sarjan aiheeksi myös itsensä. Siksi tein näyttelyn sarjan jatkoksi kuvan myös hänestä.

Heikki Kastemaa, Taideruhtinaat V (Otso Kantokorpi), 2015.