Ensimmäiseen Gjumriin menevään marshrutkaan
eli pikkubussiin ei mahtunut taitettavaa polkupyörääni. Sain
odotella tunnin verran seuraavan bussin lähtöä helteessä
Jerevanin rautatieaseman takana olevalla alueella. Systeemi on se,
että vuoro lähtee, kun bussi on täynnä.
Matka Pohjois-Armenian Gjumriin kulkee halki
vuoristomaisemien. Kuivasta maasta on vaikea erottaa, mikä
maaperässä on kalliota ja kiveä, mikä eloperäistä. Usein kivet
ikään kuin työntyvät esiin maasta, muodostaen maisemaan
arvaamattomia, sattumanvaraisia ja mystisiäkin piirteitä. Bussi
pysähtyy välillä, kioskista voi ostaa viileää vettä ja myös
auton vuotava jäähdytin saa nestettä.
Pohjoista kohti tultaessa vuoristomaisema
jyrkkenee ja vähitellen tien varrella alkaa näkyä vilja- ja
heinäpeltoja. Näen auton ikkunasta myös lehmä- ja lammaslaumoja
paimenineen.
Gjumrin keskustassa pysähdyn ihailemaan uudelleen
rakennetun kirkon vieressä olevia khatškareita eli ristikiviä.
Huomaan runsaasti koristellussa kivissä armenian ristin.
Poljen kaupungin läpi kohti sen pohjoisreunassa
olevaa suurehkoa aukiota. Sen keskellä nousee keltaisesta kivestä Samvel Petrosyanin veistämä, vuonna 2000 valmistunut suuri kaarellinen veistosrakenne Sen edessä on Charles Aznavourin pronssinen näköispatsas.
Näin Gjumrin kaupunki kunnioittaa maailmankuulua
Ranskan armenialaista laulajaa, säveltäjää ja näyttelijää, joka käynnisti
erään vuonna 1988 tapahtuneen Armenian maanjäristyksen jälkeisen
hyväntekeväisyyskampanjan. Gjumri – joka oli nimeltään
Leninakan vuosina 1924–1991 – on eräs Pohjois-Armenian luonnononnettomuudesta kärsineistä kaupungeista. Sen väkiluku oli
kasvanut 200 tuhanteen ennen maanjäristystä, jossa kuoli 25 000
ihmistä.
Matkaopaskirjallisuuden mukaan toipuminen
maanjäristyksestä kesti kauan. Tilapäisistä asunnoista on päästy
eroon 2000-luvun alussa, mutta Gjumrin jalkakäytävät ja sivukadut
ovat surkeassa kunnossa. Siellä täällä näkyy rakennusten
raunioita, jotka ovat ikään kuin onnettomuuden muistomerkkejä.
Majoitun viehättävään ja rauhalliseen,
esikaupunkialueella olevaan B&B majoituspaikkaan. Seuraavana
päivänä pyöräilen ulos kaupungista, ensin Venäjän armeijan
tukikohdan ohi tielle, joka kulkee viivasuoraan noin kymmenen
kilometriä luoteeseen.
Tien varrella erään kylän liepeillä huomaan
pienen, kivestä tehdyn rakennuksen, jonka katolla on risti. Pysähdyn
hörppäämään vettä sen edessä olevasta juomapaikasta ja
pistäydyn sisällä, jossa on erilaisia ikonikuvia ja uskonnollisia
matkamuistoja.
Ketään ei ole paikalla, mutta ilmeisesti matkailija voi ottaa kuvan mukaansa ja jättää rahat kirstuun.
Suoran päässä kurvaan vasemmalle kääntyvälle
tielle. Jyrkännettä alas kiemurtelevalta tieltä avautuu maisema
alas laaksoon, Marmashenin keskiaikaiselle luostarialueelle. Tien mutkassa kohtaan taas khatškarin.
Laaksossa on kolme - tai oikeastaan kaksi ja puoli - ristikupolikirkkoa ja
lähistöllä on kaksi muuta täysin tuhoutuneina. Tämä
1000-luvulta peräisin oleva kokonaisuus sijaitsee joen varrella
kumpuilevassa maastossa. Padottu joki ja sen vieressä
oleva hedelmätarha tuo maisemaan viehättävää puistomaisuutta.
Joen toisella puolen huomaan lammaslauman painautuneena toisiinsa paksuine turkkeineen iltapäivän helteessä.
Mieleeni tuli se, miten vastaavissa
keskiaikaisissa raunioissa ja maisemissa syntyi muinoin Englannissa
pittoreskin käsite.
Sisiliskot juoksentelevat iloisesti pitkin punaisesta ja kellertävästä tuffista eli laavakivestä rakennetun kirkon seiniä.
Molemmat eheistä kirkoista toimivat kirkkorakennuksina. Matkailija voi sytyttää kynttilän, tummuneiden
kirkkojen paksujen seinien sisällä on hämärää ja tunnelma
harras.
Talutan polkupyörän ylös rinnettä, sillä
huonokuntoista tietä on mahdoton ajaa. Pysähdyn vielä kerran
ihailemaan mieleen painuvaa maisemaa.
Huomaan paluumatkalla olevan kylän varressa taas khatškaria muistuttavan muistomerkin. Armenian ristiä ei siihen kiveen ole kaiverrettu, vaan sen sijaan Neuvostotähti ja vuosiluvut 1941-1945.
Ja paluumatkalla, pitkän suoran varrella
romanttisia ajatuksiani raunioista ja pittoreskista karistavat toisenlaiset rauniot. Vasten vuoriston taivaanrantaa tasangolla olevien asuintalojen rungot muistuttavat siitä, miten lähellä
ja nopeasti tapahtuvina katastrofeina voivat olla vaara, tuho ja
kuolema.
Seuraavana aamuna matkustan taksilla halki Pohjois-Armenian vuoristoseudun. Huomaan latinalaisilla kirjaimilla kirjoitetun tienviitan kaupunkiin, joka tuhoutui vuoden 1988 onnettomuudessa täysin. Spitak oli lähinnä maanjäristyksen episentrumia.
