lauantai 10. syyskuuta 2016

Korkealta paikalta 2: Maisemia ja raunioita


Ensimmäiseen Gjumriin menevään marshrutkaan eli pikkubussiin ei mahtunut taitettavaa polkupyörääni. Sain odotella tunnin verran seuraavan bussin lähtöä helteessä Jerevanin rautatieaseman takana olevalla alueella. Systeemi on se, että vuoro lähtee, kun bussi on täynnä.

Matka Pohjois-Armenian Gjumriin kulkee halki vuoristomaisemien. Kuivasta maasta on vaikea erottaa, mikä maaperässä on kalliota ja kiveä, mikä eloperäistä. Usein kivet ikään kuin työntyvät esiin maasta, muodostaen maisemaan arvaamattomia, sattumanvaraisia ja mystisiäkin piirteitä. Bussi pysähtyy välillä, kioskista voi ostaa viileää vettä ja myös auton vuotava jäähdytin saa nestettä.

Pohjoista kohti tultaessa vuoristomaisema jyrkkenee ja vähitellen tien varrella alkaa näkyä vilja- ja heinäpeltoja. Näen auton ikkunasta myös lehmä- ja lammaslaumoja paimenineen.


Gjumrin keskustassa pysähdyn ihailemaan uudelleen rakennetun kirkon vieressä olevia khatškareita eli ristikiviä. Huomaan runsaasti koristellussa kivissä armenian ristin.


Poljen kaupungin läpi kohti sen pohjoisreunassa olevaa suurehkoa aukiota. Sen keskellä nousee keltaisesta kivestä Samvel Petrosyanin veistämä, vuonna 2000 valmistunut suuri kaarellinen veistosrakenne Sen edessä on Charles Aznavourin pronssinen näköispatsas.


Näin Gjumrin kaupunki kunnioittaa maailmankuulua Ranskan armenialaista laulajaa, säveltäjää ja näyttelijää, joka käynnisti erään vuonna 1988 tapahtuneen Armenian maanjäristyksen jälkeisen hyväntekeväisyyskampanjan. Gjumri – joka oli nimeltään Leninakan vuosina 1924–1991 – on eräs Pohjois-Armenian luonnononnettomuudesta kärsineistä kaupungeista. Sen väkiluku oli kasvanut 200 tuhanteen ennen maanjäristystä, jossa kuoli 25 000 ihmistä.

Matkaopaskirjallisuuden mukaan toipuminen maanjäristyksestä kesti kauan. Tilapäisistä asunnoista on päästy eroon 2000-luvun alussa, mutta Gjumrin jalkakäytävät ja sivukadut ovat surkeassa kunnossa. Siellä täällä näkyy rakennusten raunioita, jotka ovat ikään kuin onnettomuuden muistomerkkejä.



Majoitun viehättävään ja rauhalliseen, esikaupunkialueella olevaan B&B majoituspaikkaan. Seuraavana päivänä pyöräilen ulos kaupungista, ensin Venäjän armeijan tukikohdan ohi tielle, joka kulkee viivasuoraan noin kymmenen kilometriä luoteeseen.

Tien varrella erään kylän liepeillä huomaan pienen, kivestä tehdyn rakennuksen, jonka katolla on risti. Pysähdyn hörppäämään vettä sen edessä olevasta juomapaikasta ja pistäydyn sisällä, jossa on erilaisia ikonikuvia ja uskonnollisia matkamuistoja. 


Ketään ei ole paikalla, mutta ilmeisesti matkailija voi ottaa kuvan mukaansa ja jättää rahat kirstuun.


Suoran päässä kurvaan vasemmalle kääntyvälle tielle. Jyrkännettä alas kiemurtelevalta tieltä avautuu maisema alas laaksoon, Marmashenin keskiaikaiselle luostarialueelle. Tien mutkassa kohtaan taas khatškarin.


Laaksossa on kolme - tai oikeastaan kaksi ja puoli - ristikupolikirkkoa ja lähistöllä on kaksi muuta täysin tuhoutuneina. Tämä 1000-luvulta peräisin oleva kokonaisuus sijaitsee joen varrella kumpuilevassa maastossa. Padottu joki ja sen vieressä oleva hedelmätarha tuo maisemaan viehättävää puistomaisuutta. 


Joen toisella puolen huomaan lammaslauman painautuneena toisiinsa paksuine turkkeineen iltapäivän helteessä.


Mieleeni tuli se, miten vastaavissa keskiaikaisissa raunioissa ja maisemissa syntyi muinoin Englannissa pittoreskin käsite. 

Sisiliskot juoksentelevat iloisesti pitkin punaisesta ja kellertävästä tuffista eli laavakivestä rakennetun kirkon seiniä.


Molemmat eheistä kirkoista toimivat kirkkorakennuksina. Matkailija voi sytyttää kynttilän, tummuneiden kirkkojen paksujen seinien sisällä on hämärää ja tunnelma harras.


Talutan polkupyörän ylös rinnettä, sillä huonokuntoista tietä on mahdoton ajaa. Pysähdyn vielä kerran ihailemaan mieleen painuvaa maisemaa.


Huomaan paluumatkalla olevan kylän varressa taas khatškaria muistuttavan muistomerkin. Armenian ristiä ei siihen kiveen ole kaiverrettu, vaan sen sijaan Neuvostotähti ja vuosiluvut 1941-1945.


Ja paluumatkalla, pitkän suoran varrella romanttisia ajatuksiani raunioista ja pittoreskista karistavat toisenlaiset rauniot. Vasten vuoriston taivaanrantaa tasangolla olevien asuintalojen rungot muistuttavat siitä, miten lähellä ja nopeasti tapahtuvina katastrofeina voivat olla vaara, tuho ja kuolema. 


Seuraavana aamuna matkustan taksilla halki Pohjois-Armenian vuoristoseudun. Huomaan latinalaisilla kirjaimilla kirjoitetun tienviitan kaupunkiin, joka tuhoutui vuoden 1988 onnettomuudessa täysin. Spitak oli lähinnä maanjäristyksen episentrumia.

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...