Vartijaleijonista valvontakameroihin

Vartijaleijonia tapaa kaikkialla, vanhojen palatsien, talojen, hotellien ja ravintoloiden edessä. Nuo kiinalaiset vartijaleijonat tai keisarilliset vartijaleijonat (kiinaksi shi shi) ovat peräisin Kiinan buddhalaisuudesta, ja suosittu patsaspari on levinnyt kaikialle Aasiaan ja myös länsimaihin.

Leijonat on veistetty tavallisesti marmoriin tai graniittiin tai ne voivat olla valettuja pronssiin tai rautaan. Uroksen käpälä lepää usein kirjaillun pallon päällä, joka tarkoittaa maailman hallitsemista. Naarasleijona pidättelee usein tassullaan leikkivää pentua, joka merkitsee hoitamista ja huolenpitoa.

Leijonapari ilmentää jiniä ja jangia. Symbolisesti naarasleijona suojelee talossa asuvia, eli sisässä olevaa sielua, kun taas uros vartioi rakennetta, eli ulkoisia materiaalisia osia. Naaraan suu saattaa olla joskus kiinni ja uroksella se voi olla auki. Avoin suu tarkoittaa pyhän ”om” -äänteen lausumista tai Japanissa hengittämistä. On myös leijonia, joilla on suuri päärynä suussaan.

Kiinan leijonat kuvastavat todellisten leijonien herättämän tunteen vastakohtaa. Esimerkiksi brittiläinen leijona on todentuntuinen kuvaus eläimestä, kun taas kiinalaisen leijonan käpälät, hampaat ja silmät edustavat voimaa. Kiinalainen leijona on usein tyylitelty ja sen lihakset ovat harvoin esillä, kun taas englantilainen leijona osoittaa voimansa näköisyydellään.

Vartijaleijonat ovat saksalaisen taidehistorioitsija Richard Hamannin mukaan pelotuskuvia (Schreckbilt), eli representaation idea on herättää katsojassa etäisyyttä, pelonsekaista kunnioitusta. Pelotuskuva on universaali kuvatyyppi, tavataanhan jalopeuroja, lohikäärmeitä, karhuja, kotkia ja käärmeitä eri puolilla maailmaa. Nykyisin leijonaparia voisi tulkita myös leikkisiksi maskoteiksi.

Valvonnan merkit

Jos vartijaleijonat ovat osoitus Kiinan koko maailmaan levittäytynyneestä visuaalisesta kulttuurista, myös valvontakameroista ja ihmisten valvonnasta on tullut osa Kiinan brändiä maailmalla. Valvontakamerat voivat olla pitkänomaisia laatikoita tai niiden pyöreä, musta silmä saattaa tarkkailla näkymää hyvin monenlaisissa paikoissa.

Pekingin keskustassa liikkuessa valvontakamerat ovat niin tavallisia, että kulkija alkaa epäillä, ovatko ne kaikki oikeasti valvontaa vai ovatko ne vain symboleita, pelotuskuvia joiden on tarkoitus herättää pelonsekaista kunnioitusta.

Kiinalaiset eivät tunnu olevan valvonnasta moksiskaan. He sujauttavat notkeasti henkilökorttinsa tarkastajalle ja asettavat laukkunsa läpivalaisimen hihnalle puistojen, temppeleiden tai museoiden porteilla. Turistit kaivavat laukuistaan passinsa skannattaviksi ja tavaransa läpivalaistaviksi epäillen kaiken vaivannäön järjellisyyttä.


Roi Vaaran jalanjäljillä

Vuonna 2000 suomalainen performanssitaiteilija Roi Vaara matkusti Pekingiin. Hän asettui videokuvaajineen seisomaan keskelle Taivaallisen rauhan eli Tiananmenin aukiota. Hän seisoi aukiolla jonkin aikaa, kunnes turistit tulivat ottamaan kuvia hänestä. Lopulta vartijat tulivat paikalle ja poistivat performanssitaiteilijan paikalta.

Olisi kiinnostavaa kysyä taiteilijalta, käsittikö hän tekonsa – aukion keskellä seisomisen – seurausten vaarallisuutta? Jos hän olisi ollut kiinalainen, hänet olisi todennäköisesti pidätetty, piesty ja lähetetty vankilaan.

Tiananmenin aukiolla ei enää ajeta polkupyörillä eikä siellä lennätetä leijoja. Alue on eräs maailman tarkimmin vartioituja julkisia paikkoja. Passin tarkistuksen ja laukun läpivalaisun jälkeen siellä oleskelevia tarkkaillaan valvontakameroilla. Paikalla on poliiseja, sotilaita ja vartijoita, joita ei saa kuvata. Ja jos jotain vähänkin häiritsevää tapahtuu, Lonely Planetin matkaoppaan kirjoittajan mukaan, siviilipukuiset upseerit liikkuvat kuin salama.

Vartiointi on Tiananmenin aukiolla niin perusteellista, että siellä kävijä kysyy, odottaako Kiina, että maassa syntyy kapina? Kysymys ei ole aivan huono, jos ajattelee sitä, että torit ja aukiot ovat kaikkialla maailmassa vapaan kansalaistoiminnan paikkoja. Tiananmenin aukiolla on tukahdutettu kansalaistoimintaa kaksi kertaa vuosina 1976 ja 1989, ja vartiointijärjestelmä turvaa sen, että kolmatta ei tapahdu.

Suuri palomuuri

Vartijaleijonien ja valvontakameroiden maa tunnetaan myös verkkoviestinnän massiivisesta valvonnasta. Kiina estää useiden viestintäkanavien seuraamisen. Muun muassa Google, Facebook, Twitter, Instagram ja WhatsApp on estetty. Wikipediaa ei voi lukea Kiinassa. Viranomaisten sairaalloinen estohalu meni niin pitkälle, että kuvat Nalle Puhista kiellettiin, koska joku totesi hänen muistuttavan Kiinan presidentti Xi Jinpingiä.

Jos haluaa saada vapaan verkkoyhteyden, täytyy asentaa laitteisiin VPN-ohjelma, joka ohjaa viestit muiden maiden palvelimien kautta. Asensin ennen matkaani 12 euroa kuussa maksavan kierto-ohjelman laitteisiini ja se toimi melko hyvin. Silloin tällöin ohjaus keskeytyi, jolloin ohjelma täytyi kytkeä päälle uudestaan. Myös hostellissani oleva WIFI-yhteys oli välillä heikko.

Kesällä uutisoitiin Kiinan estävän myös VPN-ohjelmien paikallisen käytön vuoden 2018 helmikuuhun mennessä. Toimenpide tulee luultavasti haittaamaan yhä enemmän verkkoviestintää, joka on kuitenkin kiinteä osa ihmisten elämää. Matkailijoiden lisäksi hankaluutta on odotettavissa tutkijoiden, ohjelmistokehittäjien ja ulkomaisten yritysten toimintaan.

*    *

Onko valvonta vartijaleijonien tavoin ikivanha Kiinan kulttuuriin ja hallitsijoiden asenteeseen kuuluva tapa? Kun urosleijonan käpälä on maapallon päällä, puristaako se sitä, vai lepääkö tassu maailman yllä? Ja ohjaako naaras leijonanpentuaan pakottaen vai hellästi ja äidillisesti?

Kungfutsen syntymäpäivillä

Kuvasin videon 27. syyskuuta 2017 Pekingin keskustan pohjoispuolella sijaitsevassa kunfutselaistemppelissä. Kyseessä on ilmeisesti harjoitus seuraavana päivänä järjestettäviä Kungfutsen 2 568 -vuotissyntymäpäivän seremoniota eli Opettajan päivää varten. Sitä vietetään kungfutselaistemppeleissä muun muassa Taiwanissa ja Kiinassa.

Tunnin verran kestävässä seremoniassa on 37 osaa, joiden koreografia on tarkkaan suunniteltu. Kuvissa näkyvä tummapukuinen nainen on ”koreografi”, joka tarkkaili, opasti ja ohjasi osallistujia.

Tilaisuus alkaa temppelin länsiportin avaamisella, josta osallistujien kulkue etenee temppelin esipihalle. Siellä on valkoinen, marmoniin veistetty Kungfutsen patsas. 

Osallistujat näyttävät olevan tässä kenraaliharjoituksessa tavallisia turisteja ja mukana on seremonian airueita sekä tanssijoita. Varsinaisessa seremoniassa osallistujat saattavat olla korkean tason poliittisia johtajia, koulujen rehtoreita ja opiskelijoita. Erilaiset kulkueet kuvaavat ilmeisesti Kungfutsen seuraamisen merkitystä.

Tytöt esittävät tanssin temppelin edessä olevalla aukiolla. Tempelissä on voitu uhrata aikaisemmin sika, lehmä tai vuohi, nykyisin eläinten sijaan uhrataan hedelmiä. Tytöillä on yllään Ming-dynastian tyyliset punaiset kaavut, siniset vyöt ja mustat hatut. Heillä on käsissään keppi, jossa on kolme fasaaninsulkaa, vasemmassa kädessä on huilu. Sulkakeppi symbolisoi tinkimättömyyttä ja huilu tasapainoa.

Kungfutsen kurinalainen moraali tuntui olevan läsnä tässä tapahtumassa. Koreografiaa hiottiin vielä jonkin verran, osa äänentoistosta on tehty langattomalla äänentoistotekniikalla ja valotaulut ovat käytössä alueella.

Kiinan moraali

Rituaaleihin rakastunut Kungfutse (551-479 eaa) syntyi Kiinan historian kevättä ja syksyä -kaudella. Hän loi moraaliopin, josta tuli Kiinan virallinen valtionuskonto yli kahden tuhannen vuoden ajaksi.

Kungfutselaisuus on yksi kolmesta Kiinan pääuskonnosta taolaisuuden ja buddhalaisuuden lisäksi. Lisäksi Kiinassa on muslimeita, joiden enemmistö on hui-muslimeita, jota sanotaan myös hui-kiinalaisiksi. Kiinan uskonnoista sanotaan – toisin kuin tämän päivän Euroopassa ja Lähi-Idässä – että ne eivät ole antagonistisessa suhteessa toisiinsa. Joku saattaa olla esimerkiksi kaikkien valtauskontojen kannattaja.

Kiinan kommunistipuolue tukee kungfutselaistemppeleiden entisöintiä, eikä uskontojen harjoittamista ainakaan häiritä. Kiinan ilmapiiri on muuttunut autpritaarisemmaksi viime aikoina, mutta kommunistihallinnon kaikkialle ulottuva kontrollihalu ei tunnu ulottuvan uskontoihin.

Kiinan visuaalisessa kulttuurissa näkyy tietty pidättäytyminen sukupuolisen ja yleensä ottaen halun nostattamisesta. Kapitalismi ja kaupallisuus, joka tuottaa valtavasti halun ja nautinnon pyrkimystä länsimaissa tuntuu olevan rajoitettua, eikä seksismi ei ole voimakkaasti esillä mainoksissa tai pukeutumisessa. Toisaalta naisten seksuaalinen häirintä on, toisin kuin valtion propagandakoneisto väittää, yleistä myös Kiinassa.

Ja kaukana Nykykiinan valtiokoneiston käytännöstä ovat Kongfutsen opin keskiössä olevat ihmisyyden kunnioittaminen ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen korostaminen. Ajatus, joka kongfutselaisuudesta on levinnyt kaikkialle maailmaan on: ”Älä tee toiselle sitä, mitä et soisi itsellesi tehtävän”.

Julkaistua: Helsinki architecture: The good, the bad and the ugly

Julkaistu viroksi Sirp -lehdessä 3.2. 2017 otsikolla Helsingi arhitektuur ehk: Hea, halb ja inetu (käännös viroksi Merle Karro-Kalberg)

When British architecture critic Edwin Heathcote was a guest of Visit Finland and Hotel Haven in Helsinki, he did not experience the city a haven. He had a courage to reach an arms length to his hosts. It was delightful to read good old architecture criticism.

Heathcotes´ Helsinki is a city of the good, the bad and the ugly. But the emphasis in his tour is in the good ones. Almost a whole page in the venerable Financial Times in January 2017 weekend edition attached some public attention. Such as highbrows of ”Helsingi arhitektuur inentiteedikriisis” by Kirke Ert in Postimees (Jan 16th, 2017) and MTV Uutiset ”Financial Times: Helsinki kärsii idetiteettikriisistä” (Jan 12th, 2017).

The good

The good is the Helsinki University Library Kaisa by Anttinen Oiva Architects (2012): ”a skilful work of urban infill, which behind its monumental brick parabolic arches creates a genuinely public interior”.

The ”society that values libraries deeply and and, just as the UK is shutting down its own, Finland is building a whole layer of new spaces for books and learning”. The writer notes the new Helsinki Central Library Oodi by ALA architects as ”a sinuous twisting shape that will create another huge new public interior”.

According to Heathcote, the library expected to open in 2018 ”envisages a covered landscape for a type of building with a very open future”. It will create a foil for its hulking neighbour, ”Helsinki´s single experiment with global iconism” Steven Holl´s sculptural Kiasma (1998) ”that now looks like what it is: a cultural blockbuster from the last century”.

The critic points to the heart of Finnish obsession, sauna. The Avanti Architects´ ”faceted stealth sauna, Löyly in Hernesaari: An embryonic attempt at the regeneration of a still-industrial dockside, this little timber boarded building becomes a landscape in the current fashionable vein of Oslo´s Opera House or Amada Levete´s MAAT Museum in Lisbon, ridge on which to clamber up and observe the sea rather than a conventional building block. It is an approach that fits the social spaces here: the communal steam rooms, bars, restaurant and open terraces wrapped into a sap smelling smoky embrace”.

With the floating pools the Allas by Huttunen Lipasti Pakkanen Architects” The sauna, Finns´ default interior social space has become the city´s social outdoor hub and a proxy public space.”

Edwin Heathcote continues his tour of the good ones of Helsinki, The Temppeliaukio Church (Timo and Tuomo Suomalainen, 1969) which ”intriguingly avoids the problem of style by refusing to have an exterior” and Kamppi Chapel by K2S Architects (2012) has quickly become a popular attraction ”yet its architecture is that of the pure object, as much like something from an expo as a genuinely urban place”.

Listing the Academic bookstore, Finlandia concert hall and others the critic sees Alvar Aalto´s long, beneficent shadow looming over it all.

The bad

The bad of Edwin Heathcotes´ Helsinki tour is the Guggenheim museum which was voted down by city council in December 1st 2016. In it he sees the city rejecting the chance to become a tourist destination. Still, he thinks that the proposed design was quite modest by French architects Moreau Kusunoki who had won the competition: ”quite good, although wrongly sited”.

The Guggenheim rejection could be read as ”austerity”, ”or as the newest example of the public rejection of globalisation” or ”a pointed rejection of the idea of an internationally franchised blockbuster institutional architecture that has become almost de rigueur for cities that aspire to global status”. ”But Helsinki isn´t Abu Dhabi, even if, for a European capital, it is a bit of a newcomer.”

What lifted the observing eyebrows was notion by Heathcote in Post-Guggenheim reality: ”But now the city seems to be experiencing a bit of a crisis of identity. Architects are experimenting with typologies, styles and materials and flamboyance in a manner rather uncharacteristic of this otherwise conservative place. It makes for an intriguing moment, one bristling with controversy and the electric charge of change in which Guggenheim was only one single spark.”

The ugly

According to the Financial Times´ architecture critic there is one ugly spot in low-rise city that recently sprouted its first tower. It is the Clarion Hotel, ”a blandly generic block wrapped up in a randomly generated facade, the quality of which should with luck, put the city off building too many more”.

Heikki Kastemaa

Edwin Heathcote, Helsinki and its 100 years of quietude, The Financial Times, Jan. 6th 2017.