Hänen nimensä on Putin, Vladimir Putin

Sergej Kalininin ja Farid Bogdalowin Putin on kuvattu Ilja Repinin maalauksen mukaan.

“Kuvakultti Venäjän presidentistä elää siksi, että monikasvoinen Putin korvaa mediayhteiskunnan julkisen elämän kasvottomuutta.”

Näin arvioi Venäjän presidenttiin liittyvän idolatrian eli kuvapalvonnan ilmiötä saksalainen taidehistorioitsijatar Alexandra Engelfried FAZ:in eli Frankfurter Allgemeine Zeitungin toimittajan Kerstin Holmin raportoimana Moskovasta.

Engfieldin mukaan televisiouutiset hellivät kronikoissaan presidentin julkista arkea, jossa Putinia hehkutetaan kuvattuna keskittynein katsein, hyvin informoituna, varmana päätöksenteossa ja tietoisena brändistään. Ministerit ja muut valtiovallan edustajat pyrkivät piilottelemaan taustalla virastoissaan, katseettomin silmin ja lausuntokaavakkeineen.

“Valtavertikaalin maassa Putinin kuva on universaalitalismani. Aihe, joka lupaa poliittisia tulkintamahdollisuuksia ja kaupallisia palkkioita, vetää myös vastustamattomasti puoleensa kuvataiteilijoita.”

Alexandra Engelfried yhdisti hagiografian eli pyhien ihmisten elämästä kirjoittamisen sekä kritiikin. Taiteilijat ovat kuvanneet hallitsijaa milloin virallisin muotokuvin vanhojen venäläisten mestarien tapaan, milloin pronssiin valettuna muskelimiehenä judotakissaan. Ja ikonostaasiin kuuluu tietysti smokkitakkinen, sikari kädessä oleva entisen KGB -johtajan kuva James Bondin tapaan Dmitry Vrubelin ja Viktoria Timofeyevan maalaamana otsikolla Hänen nimensä on Putin, Vladimir Putin.

Tutkijan mukaan Venäjän vallanpitäjää on kuvattu muun muassa "rehellisen kyynisyyden nollapisteestä", taiteellisella askeettisuudella tai kättään tuolin kädennojalla lepuuttavana absoluuttisena hallitsijana.

Bahtinilaista ylösalaisin käännettyä karnevalisointia edustaa novosibirskiläisen The Blue Noses Groupin kollaasi, joka nähtiin myös Kiasman Historiaa nopeammin –näyttelyssä keväällä 2004 Helsingissä. Se saa seuraavanlaisen arvion: “Naiivi barbaariasenne, johon ryhmä pukee karkeat pilansa, toimii kuin uutena venäläisenä muotona ´Jumalan hulluista´. Satiirisissa valokuvissa taiteilijat poseeraavat vitsikkäinä hahmoina, naurettavan osoittelevasti naamioituina Putin-, Bush- ja Bin-Laden-naamareihin.”

Novosibirskiläisen The Blue Noses -ryhmän kollaasi.

Paikkansa vallanpitäjän kuvien joukossa ottavat myös tsaarille uskolliset asennot. Sergej Kalinin ja Farid Bogdalow maalasivat Kremliin sijoitetun jäljitelmän Ilja Repinin juhlallisesta historiamaalauksesta “Valtioneuvoston juhlaistunto”.

Kuten Repinillä tsaari Nikolai II, keskeiseksi hahmoksi nousee Putin, puettuna juhlaunivormuun ja ennenkaikkea ajatuksiinsa vaipuneihin kasvoihin, jota ylikorostetut profiilihahmot kiertävät kuin planeetat aurinkoa.

Ilja Repinin maalaus Valtioneuvoston juhlaistunnosta vuonna 1903.

Vitriolica on "sellainen tyttö"

Puhdas viha

Olipa hän kuka tahansa, tämä henkilö vihaa sinua .

Hän vihaa sinua, perhettäsi, vanhempiasi, lapsiasi, sisariasi, ystäviäsi.

Hän vihaa tapaa jolla elät.
Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, miten elät, mutta silti hän vihaa sitä.
Hän vihaa sinua ja perhettäsi ja elämääsi ja maatasi niin paljon, että hän astuu bussiin, joka on täynnä ihmisiä jotka ovat samanlaisia kuin sinä, reppu tai pommivyö täynnä räjähdysainetta.
Hän vihaa sinua niin paljon, että istuu siihen bussiin hetkeksi, katselee sinua, hengittää samaa ilmaa kuin sinä ja pystyy silti tappamaan sinut ja itsensä.


Lontoon terrori-iskujen jälkeen tämän tunteen piirsi ja kirjoitti Vitriolica -nimimerkkinen henkilö verkkoblogissaan Vitriolica Webb's ite.

Vitriolica on Portugalissa asuva englantilainen kahden lapsen äiti. Hänen blogisivunsa ovat tekstejä, piirustuksia, maalauksia ja valokuvia.

Taustalla on graafikko ja kuvittaja, taidekoulutettu ja itseoppinut, taitava piirtäjä, joka ihmettelee ja tarkkailee Portugalin arkea muukalaisen silmin, englantilaisella grazyhuumorilla ja satiirilla suodattettuna. Tekijä on pitänyt verkkoblogiaan varaventtiilinä kohtaamilleen paradokseille.

Hänen alter egonsa verkossa ovat Vitriolica (vitriolic =myrkyllinen) ja Unkemptwomen (hoitamttomat naiset) sekä Violet, seitsemän lapsen äiti.

Vitriolica saa kommenttikirjaansa melkoisesti palautetta. Hän myös kauppaa kuviaan, tosin omien sanojensa mukaan huonolla menestyksellä. Blogiin ilmestyy kuva tai pari päivässä. Intohimoinen, ilmaisullinen blogaaminen näkyy näillä sivuilla.

Kuvien tekemisessä hän käyttää Painter –ohjelmaa (aikaisemmin Fractalin, nykyisin Corelin) ja paineentunnistavaa piirustuslautaa (Wacom). Useat kuvat ovat ilmavia ja niissä yhdistyy osuva piirustustaito ja luonnosmaisuus.

”Henkilökohtaisesti, koska olen sellainen tyttö, en halua nähdä sitä, miten ihmisten työt on tehty, mutta se johtuu siitä, että tavallisesti tiedän vain näkemällä miten kuva on luotu, kuten kaikki ´kuvien piirtämisessä´ mukana olevat ihmiset…”

Räpistelyä Venetsian biennaalissa

”Kuraattorien ja museonjohtajien ei ole enää – vuonna 2005 – mahdollista kierrättää taiteilijoita ratkaistaakseen itsensä asettamia ongelmia.” Näin kuuluu Suomen taiteen vientisäätiön Framen johtajan Marketta Seppälän loppulause lehdessään Frameworkissa.

Venetsian biennaalin ns. pohjoismaisen paviljongin (Norja, Suomi. Ruotsi) tämänvuotisen näyttelyn kuratoinnista on syntynyt kohu. Se johtuu siitä, että näyttelystä enemmän tai vähemmän selvin elkein pelattiin ulos siihen valittu suomalainen taiteilija Laura Horelli.

Venetsian kauniin Giardinin puistoalueella olevan raakabetoninsen paviljongin seinässä olevat metallikirjaimet ”FINLANDIA” on hakattu pois ja seinään jäivät mustuneet kirjainten varjot.

Ann-Sofi Noring, joka on tämänvuotisen biennaalin pääkuraattori, vastaa Svenska Dagbladetissa (18.7.2005), että on ikävää havaita noin nationalistinen agenda Suomen taholta, eikä ymmärrä mitä moisella omien etujen ajamisella voi voittaa.

Kesäkuussa ilmestyneessä Framen puolivuotisjulkaisussa Farmeworkissa Marketta Seppälä selostaa koko tarinan osaltaan. Ruotsalainen lehdistö on ollut asiasta vaiti sitten Huvudstadsbladetissa ilmestyneen Maria Hirven kommentaarin ja nyt SvD:n jutun.

Viimeksi mainitun kirjoittaja Sophie Allgårdh toteaa: ”Selitysten, selvitysten ja inhimillisen tragedian takana on selvästi se, että jo varhain puuttui ruotsalaisen kuraattorin Åsa Nackingin luja ote. Kerran perääntymällä hän olisi voinut ehkäistä valitettavan ja antaa-mennä-tyyppisen lopputuloksen. Nyt tapahtui juuri sen vastakohta.”

Vuodesta 1962 Venetsian biennaalin ns. pohjoismaista paviljonkia on onnistuttu johtamaan yhteistuumin. Alvar Aallon suunnittelema entinen Suomen sinivalkoinen näyttelypaviljonki annettiin Islannin käyttöön.

Tapahtumasarjaan on monta näkökulmaa, tässä omani. Ehkä on syytä sanoa aluksi, että Venetsian biennaali on kaiken kaikkiaan vahvasti nationalistinen agenda. Biennaali perustettiin 1800-luvun lopulla aluksi italialaisena paikallisena tapahtumana, kesänäyttelynä. Vuodesta 1907 biennaalialueelle alettiin rakentaa kansallisia näyttelypaviljonkeja eräänlaisen maailmannäyttelyn tapaan. Suomi osallistui kisaan jo 1909 ja 1914, mutta maailmansota keskeytti osallistumiset, joita jatkettiin säännöllisesti vuodesta 1954.

Biennaali on useista näyttelykokonaisuuksista ja tapahtumista koostuva kokonaisuus. Giardinilla sijaitsevat kansalliset osastot ovat osallistujamaiden kustantamia ja kuratoimia. Näyttelypaviljongit ovat useimmiten pittoreskeja ja kansallisromanttisia helmiä eri ajoilta.

Norjan, Ruotsin ja Suomen näyttelypaviljonki Venetsiassa.

Juuri tältä osin Venetsian biennaali on kansallisten kulttuurien ja taiteiden catwalk. Eräs amerikkalainen toimittaja kutsui Venetsian biennaalia jo 1960-luvulla taidenäyttelyn sijasta ”hevoskilpailuiksi”.

Vielä 1980 luvulla Venetsiassa esiintyi pääasiassa maita, joiden taide kuuluu pääasiassa europpakeskeisen kulttuurin ja taiteen piiriin. Aasiasta edustettuina oli tuolloin vain Japani. Tilanne on tästä toki kehittynyt. Tänä vuonna myös Kiina on mukana ja yhä lisääntyvä osa kehitysmaita ja arabimaita on edustettuina.

Olisi naivismia luulla, että – edes EU:ssa – eläisimme jonkinlaista transnationalistista aikaa, jossa kansalliset rajat on pyyhitty pois, vaikka sitä kuinka toivoisimmekin.

Kuraattorien valta on kasvanut. Kuraattorivallassa on kyse muutenkin kulttuurihallinnossa varsin yleisestä ilmiöstä, sekaannuksesta tuottajien ja toimeenpanevien roolin välillä. Kun sotketaan taiteen tuottajan ja tekijän roolit, kuraattorit alkavat kuvittella olevansa taiteilijoita. Myös päinvastainen ilmiö, taiteilijakuraattorit ovat tyypillisiä. Kuraattorien pitäisi kunnioittaa ennen kaikkea taiteilijaa ja kuunnella häntä.

Kuraattorit tekevät näyttelyjä valitsemalla sellaisia taiteilijoita jotka vastaavat heidän visioihinsa. Taiteilijoista on tullut pelinappuloita, joissa heitä liikutellaan kuraattorien ja taidemuseoiden johtajien välisissä peleissä. Konteksti, jota postmodernistit niin paljon korostivat, on tullut liian tärkeäksi. Ei huomata, että konteksti ei ole taidetta.

Marketta Seppälän raportista käy ilmi, miten raskaalla organisaatiolla ja järjestelyillä pientä pohjoismaiden paviljongin näyttelyä suunnitellaan. Kun Laura Horelli peruutti osallistumisensa tammikuussa epäselvyyksien ja epämääräisyyksien takia, Moderna museetin johtaja Lars Nittve ehdotti Suomelle uuden taiteilijan valintaa. Ymmärrettävästi tämä sai Framen, joka on suomalainen järjestäjätaho, takajaloilleen: ikäänkuin taiteilijoita voitaisiin kierrättää kuraattorien mielihalujen mukaan. Kurattoriteknisesti ongelma oli siinä, että näyttelyn konseptiaikataulussa ei pysytty tai ei haluttu pysyä ja Laura Horelli pelattiin ulos.

Venetsian biennaalin jäykkyydestä ja byrokraattisuudesta on esitetty muutenkin kritiikkiä. Esimerkiksi The Village Voicen kriitikko Jerry Saltz otsikoi kritiikkinsä Venetsian biennaalista sanalla ”Floundering” eli ”räpistelyä”. Hän kysyy, ovatko biennaalit liian isoja, pöhöttyneitä, saamattomia ja byrokraattisia? Heijastavatko ne taiteen tilaa?

Saltz väittää, että tämänkertaisen biennaalin ”Parhaan paviljongin” voitti Annette Messengerin osasto, jota Saltz luonnehtii erääksi näyttelyn huonoimmista. Tämä johtuu kriitikon mukaan siitä, että "kunnianosoitukset myöntävät kuraattorit ja museotyypit, jotka ovat täysin uppoutuneita näiden asioiden yksityiskohtiin ja politiikkaan, ja jotka valitsevat vain sellaisia asioita joista kuraattorit pitävät".

Vaikka kyseessä on maailman megaluokan taidenäyttely, Venetsian show on maamme osalta varsin pieni ja arvatenkin melko kallis verrattuna siitä saataviin tuloksiin. Suomalainen taidevienti pysyy kyllä pystyssä ja voi hyvin ilman biennaaliin osallistumistakin. Pelisääntöjä pitäisi varmaan selkeyttää.

Estetiikkaa alhaalta

Pakkomielteen tavoin intellektuellin elämään kuuluu pyrkimys distinktioon eli erottumiseen. Huomasin asian itsestäni, kun luin että Aamulehden lukijat ovat äänestäneet parhaimmaksi kotimaiseksi taideteokseksi Hugo Simbergin freskon Kuoleman puutarhan.

Hugo Simbergin fresko Kuoleman puutarha voitti Aamulehden lukijasuosion.

Aloin kuin itsestään ajatella jotain negatiivista teoksesta, mutta kun en sellaista löytänyt, tunsin itseni hölmöksi. Samanlainen, pitkin nenänvartta katseleva intellektuaalisuus paljastui keväällä verkkolehti Mustekalassa, jossa ryhdyttiin arvostelemaan Albert Edelfeltin näyttelyn saamaa suosiota Helsingin Ateneumin taidemuseossa. Yritin puolustella blockbuster-näyttelyä, mutta sain kirjoittajien syytösryöpyn niskaani.

Erottautuminen eli distinktio on sivistyneistön puolustuskeino ”massojen” muka turmeltunutta vaikutusta vastaan. Se saa usein opportunistisia piirteitä. Ajatellaan, että ns. suuri yleisö voi olla oikeassa vain yhdessä asiassa, nimittäin aina väärässä.

Tosiaankin, mitä vikaa on Simbergin Kuoleman puutarhassa? Se ei ole sentimentaalinen, ei oikeastaan edes romanttinenkaan teos. Se ei ole myöskään läpikaluttu luu, kuten monet kansallisromantiikkamme huikeat kuvat ja näkymät.

Teos on esimerkki siitä vanhasta ajatuksesta, että kuva on velkaa toisille kuville enemmän kuin todellisuudelle. Simerg itse oli innostunut aiheesta ja teki siitä versioita eri tekniikoin.

Kalervo Palsalle Hugo Simberg antoi innostusta moneen kuvaan. Tässä eräs hänen monista omakuvistaan.

Kuoleman puutarha on antanut aihetta moneen taideteokseen, esimerkiksi Kalervo Palsalle. Kajaanin taidemuseossa näkemäni installaatio teoksen mukaan on jäänyt mieleeni lähtemättömästi. Parasta kokonaistaidetta on kuitenkin käydä katsomassa alkuperäistä, pienehköä freskoa Tampereen tuomiokirkossa.

Sitä paitsi minä tykkään tällaisesta irrottelusta. Sen sijaan, että loputtomasti teorisoimme, käsitteellistämme ja tulkitsemme taidetta ”ylhäältä käsin”, voisimme joskus yksinkertaisesti kysyä ihmisiltä, mikä heidän mielestään sitten on sitä taidetta.

On historia saapunut telkkariin

Sunnuntaina päättyi viisiosainen Auschwitz –keskistysleiriä käsittelevä sarja. Kesä- heinäkuussa esitettiin kolmiosainen Mannin kirjailija- ja taiteilijasukua koskeva tarkasti tehty historiallinen dokumentti. Molemmat olivat nykyajan televisiodokumenttien parhaimmistoa, joissa näytelty ja autenttinen todellisuus sivusivat toisiaan kuin vaihtuvina ristikkäiskuvina.

Kolmiosaisesta Mannin perheestä kertovasta dokumenttisarjasta

Kotimaisen dokumentin huippua oli myös Risto Arkimiehen ohjaama Saksalaisten Lappi, jossa käsiteltiin sotienaikaista Pohjois-Suomea ja saksalaisia sotilaita.

Historia-aiheisten dokumenttien tulo kotimaiseen televisioon on ollut mahtavaa katseltavaa. Ainoa asia, joka harmittaa on parhaimmiston ajoitus sydänkesään ja nukkuma-aikaan.

Risto Arkimies ohjasi Pohjois-Suomea ja saksalaisia sotilaita sotien aikana käsittelevän dokumentin.

Yleisradioon on saapunut historia. On Stalingradia, Berliinin viimeisiä päiviä ja Olavi Paavolaista. Kyseessä on niin laaja ilmiö, että sen kannustimena ei ole pelkästään toisen maailmansodan kuusikymmentä vuotta sitten tapahtuneen päättymisen muistelu. Television innostumiselle historiallisiin aiheisiin on varmaan syvemmätkin syyt.

Kun matkustelin Keski-Euroopassa 1980-luvulla hämmästelin varsinkin saksalaisten nuorten kiinnostusta historiaan. He olivat valmiita keskustelemaan myös omaa maataan koskevista kipeistä ja ristiriitaisista asioista, jotka heidän mielissään liikkuivat.

Keskustelin erään saksalaisnaisen kanssa pitkään maailman asioista. Hän oli hyvin perillä maailman menosta. Kuitenkin, kun puhuimme Suomesta, ”Finlandisierungin” eli suomettumisen käsite oli juurtunut häneen. Jouduin oikaisemaan, kun hän kysyi, montako neuvostosotilasta Suomessa olikaan?

Sitten minulle selvisi, että Saksan (silloisen Länsi-Saksan) televisiosta tuli runsaasti historiallisia aiheita käsitteleviä tv-dokumentteja.

Istuin yhden hotellihuone-illan Frankfurtissa katsellen Espanjan sisällissodasta koostettua dokumenttiohjelmien sarjaa, joka alkoi kuudelta ja päättyi kahdelta aamuyöllä. Välillä näytettiin myös näytelmäelokuva, joka koski aihetta. Ja sitä ennen esitettiin dokumentti, jossa kerrottiin elokuvan tekemisestä ja aiheen taustoista.

Saksalaiseen historia-innostukseen oli ja on historialliset syynsä. Mutta pohdin myös, miksi suomalaisia historia ei ainakaan tuolloin kiinnostanut. Tulin siihen johtopäätökseen, että suomalaiset olivat ikäänkuin ”pesseet kätensä” historiansa kanssa. Olimme taistelleet sekä Neuvostoliittoa että Saksaa vastaan ja sillä siisti.

Nyt historia on taas muodissa ja hyvä niin. Omassa menneisyydessämmekin on ongelmia, ristiriitoja ja asioita, joita pitää tutkia. Kirjakauppojen historia-osastoilla on esillä useita aiheita myös Suomen historiasta, jotka on joskus haudattu ”lopullisina” ja ”loppuun tutkittuina” totuuksina.

Historiaa voi elävöittää ja vanhoja totuuksia pitää kyseenalaistaa. Historia on kuitenkin aihe, joka ei aina ole kovinkaan ruusuinen. Saksalaisella filosofi Hegelillä ei ollut kuitenkaan kovinkaan romanttinen käsitys historiasta, kun hän kuvasi sitä yhdellä sanalla: "teurastamo".

Amerikan siirtolaisten parissa on tapana sanoa, että kolmas polvi haluaa muistaa sen, minkä toinen halusi unohtaa. Ehkä olemme kokemassa kokonaisen uuden keskustelun historiasta.

Toivottavasti siinä ei jäädä makaamaan kylmän sodan kaksinapaisiin poteroihin.