Kauneutta ja huumoria

The New York Timesin varteenotettava kriitikko Roberta Smith näyttää innostuneen Rudolf Stingelin näyttelystä Whitney museossa. Hän pohtii näyttelyarvostelussaan ”tyhjän kauneuden” ajatusta, josta on puhuttu viimeisten kymmenen vuoden aikana:

"Tämä näyttely osoittaa, että jos taide on tyhjää, se ei ole kaunista ja päinvastoin. Jos joku on jatkuvasti kaunista se sisältää ainakin idean kauneudesta ja tavallisesti paljon enemmänkin. Se on tulos jonkin kimpussa työskentelemisestä ja sujumisesta. Kauneus on hämmästyttävällä tehokkuudella toimimista, voitto joka ei voi olla tyhjä."

Kehottaisin myös katselemaan ja kuuntelemaan tämän multimediakatsauksen näyttelystä, jos jollakin ei satu olemaan lentolippua Manhattanille lähiaikoina takataskussa. Tässä mitä parhainta verkkoviestintää ja uutta, tulevaisuuden kulttuurijournalismia.

Epäpaikkoja ja supermodernisuutta

Muistan ensimmäiset hetket, kun tutustuin tietokoneeseen. Kaypro-merkkinen laite oli kyllä kannettava tietokone, mutta sen kannettavuus oli sellainen, että koneen näppäimistö asennettiin laatikon kanneksi. Se painoi varmaan yli kymmenen kiloa.

Viisituumainen näyttö oli musta ja kirjaimet vihreitä. Ensimmäiset vaikutelmat olivat ihmetystä, miten helppoa kirjainten ilmestyminen, poistaminen ja ennenkaikkea järjesteleminen oli kuvaruudulla. Myöhemmin hämmästyin (en vieläkään ole lakannut ihmettelemästä sitä), miten nopeasti kone saattoi löytää minkä tahansa merkin tai yhdistelmän tekstimassasta.

Asia selvisi minulle vasta viime viikolla – kaksikymmentäkolme vuotta sen jälkeen kun tutustuin tietokoneeseen – mihin paikkaan olin tullut.

Olin astunut supermoderniin maailmaan ja sen erääseen ilmentymään, epäpaikkaan

Olen kokenut voimakkaita epäpaikan tunteita. Muistan sellaisen Yhdysvalloissa moottoritiellä. Tuntui, että paikka saattaisi olla missä tahansa. Saman voi kokea lentokoneissa, lentoasemilla, ja suurkaupungeissa, Tallinnan downtownissa, satama-alueilla, laivoissa tai junissa.

Tallinnan downtown alue.

Jos joku paikka voidaan määritellä relationaaliseksi, historialliseksi ja identiteettiä koskevaksi, silloin tila, jota ei voi määritellä relationaaliseksi, historialliseksi tai identiteettiä koskevaksi, on epäpaikka.

Näin Marc Auge määrittelee kirjassaan Non Places – Introduction to an Anthropology of Supermodernity.

Epäpaikkoja luo siis supermodernisuus. Supermodernisuuden pääominaisuus on ylijäämä. Epäpaikat ovat tuloksia ylijäämästä, tai ehkä jonkinlaisia ylijäämäajan sivuvaikutuksia, tilan ylijäämiä ja egon ylijäämiä. Supermodernisuutta luodaan ylijäämän logiikan avulla, kirjoittaa Auge.

Supermodernisuus on askel poispäin postmodernismin ontologisesta tyhjyydestä ja se luottaa vakuuttaviin totuuksiin. Modernismi kiinnitti huomiota suurten totuuksien luomiseen (Lyotardin mukaan mestarikertomuksiin tai metatarinoihin) postmodernisuus on suuntautunut niiden tuhoamiseen (dekonstruktioon). Tälle vastakkaisesti supermodernisuus ei ole tekemisissä totuusarvojen luomisen tai tunnistamisen kanssa. Sen sijaan hyödyllinen informaatio kerätään uuden median superrunsaista lähteistä.

Auge väittää, että postmodernismi ja dekonstruktio ovat tehneet totuuksien luomisesta mahdottomia rakenteita. Supermodernisuus toimii merkityksen hälinän ja ylijäämän joukossa paetakseen postmodernisuuden nihilististä tautologiaa. Internetin hakukoneet ja toisiinsa kytketyt blogit ovat erinomaisia supermodernin subjektin toimintojen metaforia.

Toimistorakennuksia Helsingin Hietaniemessä.

Kirjassaan Supermodernity hollantilainen arkkitehti Hans Ibelings toteaa, että nykyajan arkkitehtuuri on menettänyt kaikki yhteytensä kontekstiin. ("Fuck the context" sanoi Rem Koolhaas.) Se on arkkitehtuuria, jossa pinnallisuus ja neutraalisuus ovat saavuttaneet erityisen merkityksen.

Ibelingsin mukaan “On varteenotettavia perusteita pitää globalisaatiota 1990-luvun hallitsevana teemana, josta kaikenlaiset suorat ja epäsuorat vaikutteet ponnistavat nykyajan mentaliteetteihin…näyttää ilmestyvän uusi arkkitehtuuri, akkitehtuuri jossa sellaiset postmodernistiset käsitykset, kuten paikka, konteksti ja identiteetti ovat pääosin menettäneet merkityksensä.”

Sisäänheittäjänä näihin avariin ajatuksiin toimi Kati Blom, jonka artikkelista Arkkitehtinero supermodernismin lasin takana – kielletty orgaanisuus olen nauttinut paljon viime aikoina. Artikkeli on eräs helmi Taava Koskisen toimittamassa, keväällä ilmestyneessä kirjassa Kirjoituksia neroudesta.

Kati Blom esittää erinomaisen analyysin ja kriittisen puheenvuoron aikamme arkkitehtuurin ja elämäntavan ongelmiin. Olen pitkään miettinyt tuota arkkitehtuurin ilmiötä, jota voisi tiivistäen kutsua vaikkapa Keilalahden ongelmaksi.

Eikä kyse ole pelkästään Espoon Keilalahden rannalla nousevista lasi-teräs-betoniluomuksista. Blom päättää artikkelinsa mainitsemalla Nokian ex-johtajan, sen toimitalot ja rakennusten arkkitehdin Pekka Helinin sarkastisesti: “Erisnimet Ollila, Nokia ja Helin luovat virtuaalitodellisuuteen vahvan merkin.”

Helsingin McDonalds.

Kati Blom kirjoittaa juuri lasiarkkitehtuurista ja hänen mukaansa “Kansainvälisen tyylin uudelleenpaluusta ja funktionalimin, uudelleenlegitimoinnista on keskusteltu viime aikoina juuri lasiarkkitehtuurin voimaperäisen invaasion myötä.” Kati Blomin mukaan:

Mykkien lasilaatikoiden universaali luonne liittyy samanlaisen rakennustyypin paluuseen: hotellit, koulut, teatterit ja yliopistot näyttävät nyt kaikki samanlaisilta: suuria lasi- ja metallipintoja, hohtavia peilejä – olipa paikka mikä vaan, ratkaisu on aina samanlainen. Postmodernismissa korostettiin rakennusten merkityssisältöjä, ornamentteja ja paikkaa viittaamalla alueen historiaan, käyttämällä rakenteita ja yksityiskohtia viereisistä rakennuksista tai viittaamalla muihin tyyleihin. Nyt rakennukset redusoituvat yhden "neutraalin" tyylin kantajiksi: lasi virittää rakennukset kaikkialla ymmärrettäviksi, johdonmukaisiksi, rationaalisiksi konstruktiota pullisteleviksi.

Arkkitehtuurissa vaihtoehdot tuntuvat olevan vähissä. Ellei sellaiseksi lasketa halua spektaakkelirakennuksiin eli wau-arkkitehtuuriin, jota syntyy korostuneen yksitoikkoisuuden seurauksena.

Eikö ole kummallista, että arkkitehtuurissa vallitsee monoliittinen yksisuuntaisuus, kun muualla kulttuurissa on voimassa moniarvoisuus ja sallivuus? Kiasmassa esitetään taidetta kansainvälisistä huipputaiteilijoista nykyajan harrastajataiteilijoihin eli ite-taiteeseen ja kaikkea siltä väliltä. Arvorelativismi ja tyylipluralismi ovat olleet jo pitkään johtavina, virallisina kulttuuri-ideologioina.

Miksi lasiteräsbetonirakennusten monomaanisessa viidakossa orgaanisuus on kielletty maa?

Tate on taidemuseoviestinnän ykkönen

Kuvataide perustuu pääasiassa kuviin. Nykyisin se voi perustua myös vaikkapa liikkuviin kuviin, ääniin, musiikkiin, kirjoituksiin, mutta kuvista nauttiminen on kuvataiteen omin elementti.

Tutkin pari viikkoa sitten jutussa Verkkolehtien ulottuvuuksia, mitä kolmen maailmanluokan sanomalehden verkkoversiot tarjoavat taiteen tiimoilta. Johtopäätökseni oli, että sanomalehtien kulttuuriosastojen pitäisi alkaa meilläkin muuttua evankelisluterilaisista sanasaarnoista kohti uusia monimediallisia ulottuvuuksia.

Uusi kulttuurijournalismi tulee perustumaan spiikkeihin, valokuviin, kirjoituksiin ja videonauhoihin ja niiden yhdistelmiin. Miksi esimerkiksi sanomalehtitoimittajan pitäisi raportoida juttunsa pelkästään kirjoittamalla? Kuvareportaaseja, jotka sanomalehdissä ovat alkaneet olla harvinaisia, voi esittää nettipainoksissa kuvasarjoina. Ja miksi valokuvaajan pitäisi vain kuvata, kun hän voisi myös videokuvata ja varustaa kuvansa spiikeillä?

Sanomalehdet ymmärtävät tavallisesti verkkoviestinnän paperilehtien kevennettyinä ja riisuttuina painoksina myös sisältöjensä puolesta. Tämä on valitettavasti vaikuttanut siihen, että verkkojournalismi ei ole vielä kehittynyt vakavasti otettavaksi tiedonvälitykseksi. Perustuuko kaikkialle leviävä ja jaettava uutismania siihen väärinkäsitykseen, että uutiset ovat journalismin minimalli ja että ne olisivat jonkinlainen journalismin ydin?

Samaa voi sanoa taidemuseoiden verkkoviestinnästä. Se on aivan liian kirjallista ja perustuu toistaiseksi liikaa monomediaan. Museoiden verkkosivujen painopiste on liian vahvasti niiden ajankohtaisnäyttelyiden mainonnassa. Tietokannoille, arkistoille, yleisöinformaatiolle ja todelliselle tiedonvälitykselle olisi valtavasti mahdollisuuksia.

Välittävätkö taidemuseot verkkosivuillaan tietoja taiteen ostamisesta, myymisestä tai konservoinnista? Kertovatko ne kaupunkinsa tai alueensa taiteen taustoista, taiteilijoista, alueen taiteen historiasta tai ajankohtaisista kysymyksistä? Esittelevätkö ne näyttelyitään videonpätkin, pocdast-spiikein tai selostettuina kuvasarjoina? Kertovatko ne esimerkiksi väreistä, maalaustekniikoista tai maalausten kehystämisestä tai siitä, miten olohuoneen sohvan taakse pitäisi tauluja ripustaa? Onko taidemuseon sivuilla mahdollisuus esittää kysymyksiä, joihin asiantuntijat vastaavat? Onko joku taidemuseo vaivautunut edes keräämään ja ylläpitämään taidealan linkkipankkia?

Taidemuseoiden verkkoviestintä on kyllä kehittynyt niistä päivistä kun Mosaic-selain ilmoille laskettiin 1990-luvun alussa. Mutta mahdollisuuksia ei vielä käytetä tarpeeksi, vaikka verkkoviestintä voisi tuoda uusia mahdollisuuksia museoiden näyttelyiden esittelyyn, niiden tiedonvälitykseen ja taidekasvatukseen. Eikö museoissa olisi aika herätä uuteen maailmaan uuden viestinnän keinoin?

Englannin Tate Gallery, jonka museot keskittyvät maan nykytaiteeseen, on kunnostautunut myös verkkoviestinnässä. Tate Online-sivuilla on monenlaista taustatietoa.

Britannian Tate Gallery on esimerkillinen verkkoviestinnässään.

Taten sivujen parhaimmistoa ovat videonauhat, jotka ovat spontaanisti tehtyjä, yleensä melko lyhyitä, mutta opastavia ja kiinnostavia. Lisäksi Tate julkaisee podcast-ääninauhoja useista eri aiheista. Kehottaisin kiinnittämään huomiota Taten sivuilla videoiden saumattomaan lataukseen ja kuvan laatuun, joka on mp4-tasoa ja ääneen joka on mp3:sta.

Taten taidekasvatussivuilla voi osallistua vaikkapa omatoimisesti nykytaiteen kurssille tai kuunnella lyhyitä esityksiä, joissa kerrotaan taiteen tekniikoista. Lapsille ja nuorille on omat sivunsa ja aktiviteettinsa.

Uuteen verkkoviestintään on syytä rohkaista myös siksi, että tekemiseen tarvittavat välineet ovat nykyisin melko edullisia. Ohjelmia, kameroita ja Mp3-laitteita saa kaupasta murto-osan hinnalla verrattuna broadcast-tason laitteisiin.

Taidemuseoiden pitäisi ymmärtää roolinsa suuren yleisön taidekasvattajina. Värikkäitä ja näyttäviä verkkosivuja on helppo tehdä ja niihin saa kyllä sotkettua kaikki pillit ja kellot. Mutta eikö haastavampaa olisi toimia todellisina taiteen tieto- ja viestintäkeskuksina?

Kuraattori – taiteilija – valta?

Kuraattori ja kuratoiminen on melko uusi käsite kotimaisessa taidesanastossa. Sana on ollut käytössä jo pitkään anglosaksisissa kielissä, mutta muistelen, että sanaa ryhdyttiin käyttämään kotimaisissa yhteyksissä vasta 1980-luvulla. Ennen puhuttiin sotilaallisemmin taidenäyttelyiden komissaareista.

Siinä oli disipliiniä kerrakseen, kun komissaarin johdolla jyryytettiin valtakunnannäyttelyä, joka koostui aluenäyttelyiden taidetarjonnasta. DDR:stä lainatun kulttuuripolitiikan ansio oli ainakin jonkinlainen mahdollisuus alueelliseen tasapainoon. Tämän päivän neoliberalistisessa Suomessa sellaisesta ei juuri ole välitetty.

Kuraattori on siis taidenäyttelyn järjestäjä. Hänen roolinsa on usein persoonallisempi, näkyvämpi ja osallistuvampi kuin taidemuseoiden ”virkatyönä” näyttelyjä tekevien henkilöiden, joiden tehtävänä on ollut usein toimia hiljaisina ja näkymättöminä taustahahmoina. Kuraattorit osallistuvat myös gallerianäyttelyiden ja muiden taidetapahtumien tekemiseen.

Kuraattorien tulo taiteen kenttään herätti tietysti keskustelua. He nappasivat itselleen viipaleen vallasta, jota aikaisemmin olivat käyttäneet museoamanuenssit, taidekriitikot ja muut taidemaailman vaikuttajat. Kuraattorien vallankäyttö on pahimmillaan sitä, että he käyttävät taiteen kvalifikaatioreserviä eli taiteilijakuntaa pelinappuloinaan omien kunnianhimoisten tavoitteidensa saavuttamiseksi.

Kuraattorin valta on paljolti vaikutus- ja valintavaltaa. Kuinka pitkälle kuraattorien sitten pitäisi määrätä asioista?

Ääriesimerkki kuraattorin vallankäytöstä koettiin toissa vuonna Venetsian biennaalin yhteydessä, kun suomalainen taiteilija pelattiin ulos Pohjoismaisesta paviljongista kuraattorin toimesta. Aiheesta tarkemmin Kulttuurinavigaattorin artikkelissa Räpistelyä Venetsian biennaalissa.

Jos kuraattorin tärkeä tehtävä on valita taiteilijoita, miksi taiteilija ei voisi valita kuraattoria? Näin on toimittu esimerkiksi Venetsian biennaalin yhteydessä Ranskassa. Maan tämänvuotinen edustaja biennaalissa Sophie Calle haki kuraattoria ilmoituksilla. Taiteilija Daniel Buren haki paikkaa ja sai sen, onhan hän tunnettu taitavana installaatioiden tekijänä.

Ehkä Venetsian biennaalin kaltaisen tapahtuman pelisääntöjä voisi muuttaa myös Suomen ja Pohjoismaiden osalta siten, että valittu taiteilija valitsisi myös kuraattorin. Vai koetaanko tämäkin edustaminen niin tärkeäksi, että vallan suunta on – kuten taiteessa niin tavallista – ylhäältä alaspäin?

Tàpiesit meidän nurkilla

Se alkoi jo Espoon Emma-museon näyttelytiloissa. Nuo pyyhkäisyt, tahrat, pienet maalintihrut, murtumat, halkeamat ja muut yksityiskohdat lattialla, joiden arvelin olevan peräisin WG-talossa aikoinaan olleesta kirjapainosalista. Ne on jätetty esiin ja korostuvat erityisen selvästi espanjalaisen Antoni Tàpiesin näyttelyssä.


Siirryin museon hämärästä viileydestä lämpimään iltapäivään. Oliko kyseessä helle vai hulluus vai molempien yhteisvaikutus, kotiin pyöräillessä aloin nähdä Tàpieseja. Lähes sataprosenttisella varmuudella niitä näkee jakomuuntajissa. Ne ovat usein myös pylväissä, kallioissa ja seinissä.

Olin luullut urbaania visuaalista örvellystä sotkemiseksi tai tyhjän tilan kammoa potevien narsistien vammaisuuden merkeiksi. Ja Antoni Tàpiesin maalauksia, veistoksia ja grafiikkaa olin luullut vain taidemuseoiden eristettyjen seinien sisällä ihailtaviksi esteettisiksi objekteiksi. Mikä täydellisten väärinkäsitysten päivä!

Tutkimukseni välineitä olivat polkupyörä ja yksinkertainen digitaalinen valokuvauskamera. Tulokset osoittavat, että Tàpiesin taiteeseen voi törmätä lähes kaikkialla suburbaanissa maisemassa.

Huomasin, että Tàpiesit kerääntyvät erityisesti rautatieasemien lähistöille, siltojen alle ja vilkasliikenteisten paikkojen liepeille. Tàpieseja ei voi havaita katsomalla autosta tai junasta. Ne avautuvat vain polkupyörällä ajavalle tai jalankulkijalle.

Ne saattavat tulla vastaasi pyöräkellarin seinällä, osua silmiisi käytävän laatoituksesta matkalla lähikauppaan tai kimmahtaa mieleen kotitalosi seinältä. Joskus ovissa on kiinnostavia maalin, värien ja muotojen kerrostumia. Huomasin, että risti, jota Tàpies teoksissaan toistaa, on myös useissa Tàpieseissa.

Sekä Tàpiesin taidetta, että Tàpieseja voi yrittää rationalisoida ja purkaa seuraavilla vastakkainasetteluilla:

• sattuma – järjestetty sattuma
• sattuma – aikomus
• spontaani – järjestetty
• epäjärjestys – järjestys
• pinta – syvyys
• materia – henki
• luonto – ihmisen merkki
• merkki – merkitys
• merkitys – tyhjyys
• tyhjyys – täyteläisyys

Kriitikko Ahti Susiluoto antoi ohjeen myös Tàpiesin taiteeseen, kun hän kirjoitti vuonna 1961 Ars 61-näyttelystä, jossa oli johtava suuntaus informalismi: “Informalismin eräs teesi kuuluu: Taiteilijan teoksen ja katsojan suhteen on oltava mahdollisimman intiimi, so. katsojan tulee tunnepohjaisesti tajuta ilmennetyt arvot.”


Näillä eväillä jokainen vastaanottava ja tarkkanäköinen voi alkaa seikkailun pintojen, pintarakenteiden, materiaalien ja sävyjen maailmaan.

Hei, mitä tuossa pylväässä on? Uteliaisuuttani herättää tyhjä ilmoitustaulu, jossa on vain nastoja ja revittyjen papereiden merkkejä. Minkälaisia kerrostumia poispestyjen graffitien muotojen ja sävyjen rikkaus antaa. Kuinka uhkea ja ylpeä on graniittikallion pinta? Karkea betonipinta tai tahrainen, laikukas tai säröillyt asfaltti, sinne on kätketty kauneuden lähteitä.

Se kaikki on Tàpiesia minulle.

Verkkolehtien ulottuvuuksia

Ensin sanomalehdet kokivat verkkoviestinnän eräänlaisena välttämättömänä pahana, jossa ne siirsivät osan paperiversioistaan sellaisenaan tai vain vähän muunneltuna verkkoon. Verkkoviestinnän hypertekstiominaisuudet olivat lähes pelkästään tekstilinkkien, siis sanalinkkien varassa ja linkit viittasivat tavallisesti vain lehden omiin teksteihin.

Sanomalehdet ovat alkaneet hyödyntää verkkoviestinnän vuorovaikutuksellisia ominaisuuksia yhä enemmän. Niiden motiivina on luultavasti lukijasuhteen vahvistaminen monipuolistamalla lukukokemusta. Kulttuurinavigaattori katseli, mitä ihmeellisyyksiä kolme niin sanottua laatulehteä tarjoavat lukijoilleen verkkopainoksissaan kuvataiteen eri aloilta.

Frankfurter Allgemeine Zeitung

eli FAZ on Saksan laatulehdistä ykkönen. Jo lehden Feuilleton-osaston jäsennys esimerkki siitä, miten sanomalehden pitäisi jäsentää kulttuurijournalisminsa: Ajankohtaista, Kirjat, Teatteri ja konsertit, Humanistiset tieteet (Geisteswissenschaften), Elokuva, Media, Taide, Taidemarkkinat, Pop ja Debatit.

Taide-osaston laaja juttu kertoo Münchenin näyttelysarjasta, joka käsittelee ensimmäistä kristityksi käännettyä Rooman keisaria Konstantinus Suurta ja hänen aikaansa. FAZin artikkeleissa on toisinaan kuvasarjoja taidenäyttelyistä ja tätä juttua havainnollistaa kolmentoista kuvan sarja.

Toisena taideosaston juttuna on newyorkilaisen, Helsingissäkin tavatun Tony Ourslerin haastattelu. Kolmantena on katsaus vasta avattuun Berliinin impressionisminäyttelyyn. Siinäkin on kymmenen kuvan sarja.

Kaikkia FAZin juttuja voi kommentoida ja kommentoijat esiintyvät omilla nimillään rekisteröitymisen jälkeen. Lisäksi FAZ tarjoaa taidesivullaan 10 000 sanaa käsittävän taidesanakirjan, linkin FAZin taidemarkkina-arkistoon ja kulttuurikalenterin. Mukana on myös muun muassa linkki lehden nimeä kantavaan kirjakauppaan ja lippupalveluportaaliin.

Frankfurter Allgemeine Zeitung julkaisee taidesivullaan perusteellisen raportin Konstantinus Suurta koskevaan näyttelykokonaisuuteen. Kuvassa hallitsijan muotokuva marmoriin vuodelta 300.

FAZissa on useita ennakkojuttuja kesäkuussa avattavasta Kasselin documentasta ja Venetsian biennaalista. Myös Britannian laatulehti The Guardian käy kuumana kesän suurnäyttelyjen kanssa. Sen sunnuntainumerossa Lynn Barber raportoi Tracey Eministä, taiteilijasta joka antoi nimen stuckisteille. Toimittajan mukaan Emin oli aikaisemmin brittitaiteen enfant terrible, mutta on nyt ensi sunnuntaina avattavan kunnianarvoisan Venetsian biennaalin Britannian edustaja.

The Guardian

näyttää korostavan kirjoittajiensa ja kriitikkojensa journalistista panosta tuomalla esiin artikkelien, haastattelujen, raporttien ja arvostelijoiden kirjoituksia, jotka epäilemättä ovat tasokkaita kirjoituksina. Esimerkiksi lauantain Guardianissa Maya Jaggi vieraili Kreikan Thessalonikin ensimmäisessä taidebiennaalissa ja kirjamessuilla.

Vaikka tekstit tulevat esiin voimakkaasti The Guardianin verkkosivuilla, lehti on myös satsannut visuaalisuuteen. Lehdessä on In pictures osasto, jossa on näyttäviä kuvallisia raportteja ja Podcast gallery tours. Viimeksi mainittu on kiinnostava verkkoviestinnän ulottuvuus. Niissä raportoidaan näyttelyistä liikkuvin ja liikkumattomin kuvin, sekä tavallisesti kriitikon omina spiikkeinä eli juontamana. Lisäksi verkkolehdessä on yksi taidevideo, sekä useita diaesityksiä taidenäyttelyistä.

Lehdessä on perusteellinen raportti esimerkiksi Gilbert&Georgen näyttelystä, jossa taiteilijat muistelevat itse aikaisempia teoksiaan. Mukana on myös podcast-ääni ja kuvaraportit Taten Hogarth-näyttelystä ja Lontoon Royal Academyn blockbuster-näyttelystä: Citizens and Kings, Portraits in the Age of Revolution.

Näitä podcast-raportteja tehdään ilmeisesti melko spontaanisti ja kevyellä kalustolla, mutta ne ovat usein varsin havainnollistavia ja selkeyttäviä lukijalle.

The New York Times

tarjoaa Art&Design sivuillaan lukijoilleen paitsi erinomaista journalismia, myös kiinnostavia Inteactive Feature osia eli vuorovaikutteisia erikoisartikkeleita. Nämä on arkistoitu vuodesta 2000 alkaen.

Lehden kriitikko Michael Kimmelman tutustuttaa New Yorkin Metropolitan museon vasta avattuun antiikin Kreikan ja Rooman taiteen gallerioihin podcast-raportissaan. Kriitikko selostaa ja katsoja voi valita panoraamakuvia näyttelytiloista. Muistelen parin vuoden takaista lehden podcast-raporttia New Yorkin Keskuspuistosta, jossa oli esillä Christon ympäristötaideprojekti.

The New York Timesin uusimmista kuvaraporteista jäi mieleen saksalaisen taidemaalarin ja kuvanveistäjän Anselm Kieferin uhkeat teokset Monumenta 2007-näyttelystä Pariisin Grand Palaisissa.

The New York Times tarjoaa kuvaraportin Anselm Kieferin näyttelystä Pariisin Grand Palaisissa.

Ulkomaisten lehtien parhaimmisto on jo pitkään satsannut verkkoviestinnän mahdollisuuksiin. Voisi toivoa uusia journalismin tuulia myös kotimaisiin kulttuurialan verkkojulkaisuihin. Milloinkahan podcast raportit tulevat kotimaiseen kulttuurijournalismiin, tai muut vuorovaikutteiset erikoisartikkelit ja kritiikkiarkistot?

Kuvakielteisten evankelisluterilaisten tekstisaarnojen sijaan kuva-aineiston parantaminen voisi piristää, elävöittää ja havainnollistaa myös suomalaista verkkojournalismia.