Eläköön erilainen arkkitehtuuri

Tampereen pääkirjasto "Metso", 1986.

Tampereen Kalevan kirkon isot luonnokset ovat ekspressionistisia hiilipiirustuksia. Luonnoksissa on jotain samaa kuin Reima Pietilän puheessa, päälinjaa hakevaa ja tajunnanvirtaista, ikään kuin leikittelevää, mielikuvituksellista ja vaistomaista. Viiva löytää linjansa, ajatus muotonsa, sana kuvansa ja puhe rytminsä.

Raili ja Reima Pietilän arkkitehtuurin kokonaisuus ja erilaisuus alkaa näkyä yhä selvemmin tänään, viisitoista vuotta Reima Pietilän kuoleman jälkeen Rakennustaiteen museossa Helsingissä olevassa näyttelyssä. Sen otsikko ”Raili ja Reima Pietilä” ei ole pelkkä kohteliaisuudenosoitus Pietilän Raili-arkkitehtivaimolle, vaan yhteistyön luonnehti Reima Pietilä menneen tasan. Ja osuva on myös näyttelyn alaotsikko ”Modernin arkkitehtuurin haastajat”.

Pietilöiden suunnittelemista rakennuksista todetaan tavallisesti, että ne herättävät voimakkaita tunteita. Näyttelyssä olevien suunniteltujen töiden pienoismallien katsominen on nopeaa ja vaivatonta, mutta todellisten rakennusten käsittämistä hidastaa niiden monisärmäisyys ja monitasoisuus. Esimerkiksi Mäntyniemeä tai Tampereen Metso-kirjastoa on vaikea käsittää yhtenä tiiviinä ideana, vaan ne avautuvat pitkinä, kuin hidastettuina mielikuvina, monivaiheisina ja erilaisina särminä kuin kubistinen maalaus.

Ne eivät ole rakennuksia, joita luonnehtii aikamme kokemistapa ”katso ja heitä pois”, vaan niiden mielikuvat jäävät takaraivoon kuin edellisenä päivänä kuultu konsertti tai luettu romaani. Niiden kokeminen on myös kinesteettistä, liikkumisen ja katsomisen yhdistävää fyysistä kokemista. Silloin tällöin pyöräilen Tapiolan Dipoliin ja saatan kokea rakennuksen kummallisen lihaksiin tuntuvan vaikutuksen. Dipoli on teos, jota voisi sanoa myös klassikoksi, jos klassikko on teos, jonka äärelle voi palata yhä uudelleen ja uudelleen siihen kyllästymättä.

On selvää, että Pietilöiden arkkitehtuuri kuuluu fenomenologisen filosofian piiriin. Lähtökohtana on rakennuksen paikka, alue, sen piirteet tai yksityiskohdat ja niiden kokeminen. Vastaavaa ideaa on kehitellyt kuvanveistossa tai ympäristötaiteessa muun muassa amerikkalainen Robert Irwin. Pietilän idea luonnonmorfologiasta on luonnon muotojen, rytmin tai prosessin abstrahointi ja soveltaminen arkkitehtuuriin.

Fenomenologista ympäristötaidetta. Robert Irwin, Central Garden, Getty Center, Los Angeles.

Pietilä vastusti rakennuksen totaalisen dominanssin ihannointia, sitä että rakennus hallitsee ja alistaa ympäristöä. Pietilöiden arkkitehtuuria voisi luonnehtia myös sanoilla antimodernistinen, modernismia kritisoiva tai jos halutaan käyttää tuota moniselitteistä sanaa, postmodernistinen arkkitehtuuri. Tällöin oletetaan modernismia hallitsevan sen säälimättömin, autoritäärisin ja epäonnistunein puoli, tekninen rationalismi. Vuosina 1975-79 suunniteltu Hervannan kokonaisuus Tampereella on suomalaisen postmodernismin sikiö.

Oulun yliopistossa opettanut Reima Pietilä kasvatti opiskelijoitaan mielikuvitukseen. Hänen työnsä tämä osa näkyy niin sanotun Oulun koulukunnan arkkitehtuurina, joka oli laajassa mielessä osa postmodernistista arkkitehtuuriliikettä 1970-luvun lopulta 1980-luvun alkuun. Tuon koulukunnan eräs idea oli regionalismi, jossa rakennusten materiaaleissa, muodoissa ja ideoissa saa korostaa paikallisia arvoja.

Vaihtoehtojen kokeilussa suomalainen arkkitehtuuri ei ole juuri kunnostautunut, eikä erilaisuuksien sietäminen tällä taiteenalalla ole tullut tavaksi. Suosittelen näyttelyä lämpimästi väittämällä, että Pietilöiden arkkitehtuuri on luultavasti ajankohtaisempaa tänään kuin eilen.

P.S. Uusisuomi.fi:ssä on Paula Holmilan erinomainen artikkeli aiheesta, jonka bottom line kuuluu: "Sanoisin, että Rakennustaiteen museon näyttely on alku. Mille, se nähdään."

Hienosti sanottu, eihän Pietilöiden tuotantoa voi mitenkään finalistisena pitää - toivottavasti.

Palkinnonmetsästäjä ja pohjoinen eksotiikka

Oululainen Esko Männikkö nimettiin viime syksynä yhdeksi Deutsche Börsen valokuvauspalkinnon saajaehdokkaaksi. Muut ehdokkaat ovat englantilainen John Davies, tanskalainen Jacob Holdt ja amerikkalainen Fazal Sheikh. The Guardianin tunnettu kriitikko Adrian Searle puntaroi kellokkaita viime viikolla seuraavasti:

”Esko Männikkö asuu Pohjois-Suomessa Oulussa, ja hänen valokuvaansa esittävät tavallisesti paikallisia ihmisiä, eläimiä, taloja, asioita jotka osuvat hänen silmäänsä – olivatpa ne laudoilla vuorattuun rakennukseen johtavia portaita, joukkoa päissään olevia suomalaisia miehiä joulua juhlimassa, tai kameraan katsovia hevosia. ’Olen metsästäjä’, hän sanoo.”

Kirjoittaja palauttaa mieleen muutama vuosi sitten järjestetyn Männikön näyttelyn Lontoon kuuluisassa White Cubessa. ”Hänen voimakasväriset kuvansa ovat täynnä tapahtumia: joskus yksi yksityiskohta, kuten valkoinen täplä hevosen ruskealla kupeella, tai hauen ruodot; tai joskus koko huoneen täydeltä tavaraa. Hän suurentaa ja rajaa valokuviaan sovittaakseen ne löydettyihin kotitekoisiin kehyksiin joita hän ripustaa vankkurikaravaanimaiseen riviin seinillä, jossa kehykset ovat toisissaan kiinni.”

Adrian Searle toteaa, että Männikkö viettää aikaa kuvaamiensa kohteiden kanssa, opettelee tuntemaan ne odottaen kuin metsästäjä oikeaa laukausta. Toisin kuin muut kuvaajat tässä näyttelyssä, hän ei ota moraalista kantaa ja sanoo olevansa ”kalojen, koirien ja vanhojen miehien valokuvaaja”. ”Tämä on ylenpalttisen vaatimaton, aseista riisuva naamio. Tuntuu kuin hänen työnsä olisi kaukana valmiista.”

Kriitikko valitsee kuitenkin omaksi voittajaehdokkaakseen John Daviesin valokuvat, joita hän luonnehtii kiihkottomiksi ja mukaansatempaaviksi. Ehdokkaiden töistä koottu näyttely on esillä Lontoon Photographer´s Galleryssä huhtikuun alkuun. Palkinnon saaja selviää keväämmällä.

Esko Männikkö, Utajärvi, 1991.

Jo pitempään olen seuraillut ulkomaisten kriitikoiden tekstejä Esko Männiköstä ja hänen valokuvistaan. Kieltämättä ne ovat joskus vähän romanttisia suomalaiselta näkökannalta, mutta varsin tavallista on ollut myös kirjoittajien sievistelemätön suhtautuminen niihin. Esko Männikön vastaanotossa on ollut usein myös huumoria. Kirjoitin aikoinaan hänen katalogiinsa esseen otsikolla ”The North as Arcadia”, jonka ajattelin olevan keskieurooppalaista pohjoisen romantiikkaa satirisoiva otsikko.

Olin Frankfurtissa Esko Männikön Euroopan kiertonäyttelyn avajaisissa ja yritin kysellä saksalaisten käsityksiä hänen kuvistaan. Arvelin että saksalaiset näkevät hänen kuvansa edustavan pohjoista romantiikkaa tai eksotiikkaa, joka on saksalaiseen kulttuuriin jo kauan aikaa sitten pesiytynyt asia. Mutta ainakin avajaisyleisön kommentit olivat varsin realistisia. Juttelin erään saksalaisen valokuvaajan kanssa Männikön kuvista ja yllätyin, kun hän tuntui suhtautuvan niihin hyvin analyyttisesti, ilman euforista nostatusta.

Olin myös eräässä Esko Männikön näyttelyn avajaisissa New Yorkissa. Esillä olivat hänen Teksasissa ja Meksikossa kuvatut Mexas-kuvansa. Eräs amerikkalainen nuori mies totesi, että kuvat eivät kerro ainakaan hänen käsityksensä mukaisesta Texasista.

Silloin New Yorkissa ”Esko Manniko” ja ”The Kaurismaki brothers” olivat ainoita asioita asioita mitä sikäläiset taidefriikit Suomesta tiesivät. Eräs newyorkilainen kriitikko luonnehti sekä Kaurismäen veljesten että Männikön kuvia sanalla ”Dead pan humor”. Kieltämättä osuva luonnehdinta suomalaisesta huumorista ylipäätään, onhan suomalainen huumori tosiaan usein sukua Buster Keatonin kivikasvoille.

Esko Männikkö itse on usein suhtautunut kansainväliseen maineeseensa hänelle tyypillisesti vähättelevän vaatimattomasti. Hänen valokuvansa ovat kiertäneet ympäri maailmaa ja ne ovat niin monille ainoita kuvia Suomesta.

Joskus Suomessa on esitetty pikkumainen kysymys siitä, edustavatko hänen kuvansa ”korrektia” Suomi-kuvaa. Esko Männikkö kertoi kerran vastanneensa eräälle ulkoministeriön virkailijalle samaan kysymykseen, että hän ei voi valokuvata minkään ”Suomi-kuvan” mukaisia valokuvia.

Piirustuslehtiöstäni

Tässä muutamia croquis-piirustuksiani vanhasta "lehtiöstä".