Havis Amanda paljastettiin aamuyöllä syyskuun 20. päivä sata vuotta sitten ilman puheita, toteja tai torvisoittoa, ilman sitä panegyyristä tunnelmaa, joka tällaisiin tilaisuuksiin tavallisesti liittyy. Aamun hämärä ja viileä tunnelma oli varmaan hiljainen, mutta se oli tyyntä myrskyn edellä.
Ville Vallgren loi pääkaupungin keskeiselle paikalle pariisilaisen kokotin, joka avoimesti ja anteliaasti tarjosi nähtäväksi sulojaan. Naisen vahvasti liioitellut, lähes karikatyyrimäiset muodot saivat tunteet liikkeelle. Vastaavia yleisön tunteita kirvoittivat myöhemmin muun muassa Veikko Hirvimäen vuonna 1985 Helsingissä paljastetun Mika Waltarin muistomerkin ja Pekka Kauhasen Kajaaniin tekemän Urho Kekkosen muistomerkin (1990) muodot.
Venäjän tsaarin hallinnon alaisessa elämässä kansallinen yhtenäisyys oli ollut kotimaisen veistostaiteen MUST. Keskieurooppalainen art nouveau modernismi, jota Vallgrenin veistoskokonaisuus edusti, oli kaukana aikansa suomalaiskansallisesta hengenelämästä. Pidäkkeetön Havis Amanda on taiteeseen liittyvän kotimaisen hedonismin huipentuma.
Veistoksen satavuotista elämää valaisee Helsingin maineikkaassa Jugend-salissa näyttely Havis Amandan tiimoilta. Kulttuurinavigaattoria kiinnostaa kuitenkin ehkä enemmän juhlan kunniaksi julkaistu kirja Havis Amanda Mon Amour 100 vuotta.
Siinä kuin oppituntina kaikille patsaskiistoille kertoo Marja Jalava Havis Amandan vastaanoton, jonka voi tajuta myrskyisäksi ilman taiteen telaketjuteorioitakin. Ville Vallgrenin luomat muodot aiheuttivat kiistan, josta syntyi kaikkien myöhempienkin patsas- ja taidekiistojen perusmalli.
Marja Jalava erittelee Havis Amandan vastaanoton taustalla olevan pelikentän vastapoolit: vuosisadan alun feminismi vastaan miesten vastahyökkäys, Suomen ruotsalaiset vastaan fennomaanit ja sivistyneistö vastaan suuri kansa sekä työväki vastaan porvarit.
Keskustelussa otettiin käyttöön ase, jonka käyttö on purrut niin monissa myöhemmissäkin patsas- ja taidekiistoissa: kulttuurin ja sosiaalitoimen vastakkainasettelu. Moraalisten syiden päälle sosialidemokraattisen puolueen Työmies latasi: "Ja vieläpä on tullut tämä maksamaan Helsingin kaupungille 80 000 markkaa; sillä summalla olisi jo voinut pelastaa monta Helsingin neitosta vankilasta ja vaivaistalosta.”
Havis Amandan vastaanotossa on nähtävissä taide- ja patsaskiistojen klassinen kestoteema, joka näyttää jatkuvan sukupolvesta ja aiheesta toiseen, moraalin ja taiteen kaksintaistelu. Veistoksen vastaanottoa hallitsi viha ja rakkaus, mutta oli myös rakkautta sen vihaamiseen.
Toisin on tänään. Veistoksen merkityksenanto on liukunut ääripäästä toiseen. Havis Amanda on helsinkiläisen paikalliskulttuurin helmi ja kaupunkikuvan huomiopiste. Se on ollut karnevalistisen opiskelijakulttuurin kohde ja myös tämän päivän naisten suosikki.
Nyt nautimme siitä, että Havis Amanda on pisara eurooppalaisuutta arktisessa maisemassa. Kului vain sata vuotta siihen, että pronssiveistos nuoresta naisesta sai osakseen laajan hyväksymisen.
Taidetta on lainattu ja siinä samassa myyty Suomessa jo pitkään. Tavallisesti asialla ovat taiteilijoiden yhdistykset ja järjestöt. Meillä ehdittiin edes kerran ennen kuin Englannissa, mutta ehkä brittiläisestä vastaavan idean toteutuksesta voisivat meikäläiset taidelainaamotkin jotain oppia.
Britanniassa arvioidaan olevan kuusi miljoonaa ”tyhjäseinäistä”. Sanan keksi Parag Shah, joka perusti taiteen vuokraamon ja myyntitoimiston nimeltä Art-Switch niille, joilla on tilaa taiteelle, vähän rahaa, mutta ei aavistusta siitä, miten siihen ”pääsisi käsiksi”.
Shah arvelee, että taidemaailma on suljettu maailma vihkiytymättömille. Ja kuten muualla maailmassa on tapana, galleriat ottavat itselleen myyntiprovisiona puolet taiteilijan myyntihinnasta. Tosin muualla taiteilijat eivät joudu maksamaan gallerian vuokraa, kuten meillä.
Claudia Cahalene esittelee The Guardianissa verkkopainotteisesti toimivaa taidelainaamoa. Yksityiset ja yritysasiakkaat maksavat 326 puntaa vuodessa rekisteröintimaksua (siis noin punnan päivässä), jolla saa lainata yhtä teosta kerrallaan korkeintaan kolmen kuukauden ajan. Taiteilija saa yhden punnan päivässä jokaiselta lainauspäivältä ja jos teos myydään, hän saa 75 prosenttia myyntihinnasta.
Lainaajat voivat vaihtaa lainaamiansa teoksia niin usein kuin haluavat, toisin sanoen he voivat kokeilla, sopiiko teos seinälle.
Hyvin laadituilla verkkosivuilla lainattavat maalaukset, valokuvat ja grafiikka näyttävät houkuttelevilta. Sivulta löytyi myös yksi asia, mitä tietääkseni mikään taidekeskus tai taidemuseo ei ole vielä hoksannut: yksinkertaisia ohjeita taiteen puhdistamiseen, käsittelyyn, ripustukseen ja säilyttämiseen, katsokaapa.
Palkittu irakilaissyntyinen arkkitehti Zaha Hahid voitti suunnittelukilpailun, jossa hamutaan Guggenheim-Eremitaasi taidemuseota Vilnaan. Hahid Lontoosta päihitti kilpailuun osallistuneet newyorkilaisen Daniel Libeskindin ja Massimiliano Fuksasin Roomasta.
Ehdotukset ovat esillä Jonas Mekas kuvataidekeskuksessa Vilnassa, mutta kuvia varsin virtaviivaisista suunnitelmista voi nähdä myös The Architects' Journalin sivulla.
Ensi vuonna Euroopan kulttuuripääkaupunkina oleva Vilna on ollut Pietarin Eremitaasin ja newyorkilaisen Guggenheimin museoiden yhteisessä hankesuunnitelmassa jo vuoden verran. Guggenheimin satelliitit toimivat nyt Bilbaossa Espanjassa ja Berliinissä. Myös Eremitaasin vastaavia on eri puolilla maailmaa, viime syksynä julkaistiin maailman suurimman taidemuseon filiaalisuunnitelma Viipuriin.
The New York Timesin aihetta koskevan jutun mukaan Guggenheimin osallistuminen ei kuitenkaan ole vielä varmaa. Viikolla kerrottiin, että Las Vegasissa toimiva Eremitaasin ja Guggenheimin yhteismuseo suljetaan toukokuussa.
