Kritiikin pisteet ja minän mittarit

Hesarissa oli tänään Jussi Pullisen artikkeli kritiikin pisteytyksestä. Aikoinaan kyllästyin antamaan pisteitä ennakkokatsauksissa, jossa listattiin kevät-, kesä- ja syyssesonkien näyttelyt. On melko yhdentekevää, saako joku näyttely neljä tai kolme pistettä. Hyvä-huono akseli taas on liian kaksinapainen. Kritiikin tehtävänä on herättää lukijan ajatuksia ja keskustelua aiheestaan.
Kritiikki on ikivanha eurooppalaisen kultuurikeskustelun laji. Se oli ja on myös osa tieteellistä teorianmuodostusta. Analyysi, jonka perään Hesarin jutussakin kysellään, jää tähtien ja pisteiden annossa pois. Tärkeää olisi, että myös päivälehtikritiikissä olisi esitettynä analyysi jollakin tavalla, niin vaikeaa kuin se merkkien puristuksessa taisteleville kriitikkotoimittajille onkin. Tänään kukaan ei analysoi muuta kuin pörssikursseja ja jääkiekko-otteluita.

Jutun paras kommentti – siitä annan hänelle viisi ruusuketta – tuli Helena Yläseltä, joka sanoo vierastavansa tähtikulttuuria arvosteluissa.

Helena Ylänen sanoo: ”Se, että nykyaikainen yleisö, joka ei ole kiinnostunut elokuvasta vaan omasta viihtymisestään, niin raivokkaasti haluaa tietää kannattaako tätä leffaa katsoa, on oikeastaan kirjoittamisen arvoisen kritiikin surma. Ainoa asia, jonka kriitikko voi tietää, on mitä hän itse ajattelee.”

Aikaisemmin kriitikot piiloutuivat kaikentietäväisyyden naamarin taakse. Formalistinen taidekritiikki antoi ymmärtää olevansa objektiivista ja tieteellistä. Sen suunta oli aina ylhäältä alas.
Sana ”minä” tuli taidekritiikkiin 1980-luvulla.
Taiteen subjektiivisen aallon mukana tuli introspektiivinen eli itseään tarkkaileva kriitikko. Introspektiivinen kritiikki on pahimmillaan sitä, että kuten Helena Yläsen mainitsema vain omasta viihtyvyydestään kiinnostunut yleisö, kriitikko on kiinnostunut vain itsestään.

Kriitikot alkoivat tarkkailla enemmän omaa reagointiaan kuin kritikkinsä kohtena olevaa taiteenalaa, aihetta ja sen analysointia. Minästä tuli kritiikin mittari.

*

Julkisen sanan neuvoston aktiiviselle puheenjohtajallekin voisi antaa pisteitä. Pekka Hyvärisen mielestä lehtien pitäisi suitsia nykyistä tiukemmin internet-keskustelupalstojensa kirjoittelua. Savon Sanomien haastattelema Hyvärinen nimeää yhdeksi keinoksi sen, että kirjoittajat esiintyisivät omilla nimillään.

Olen pitkään seurannut sekä lehtien että ylipäätään yleisen verkkokirjoittelun tilaa. Verkkoviestinnässähän on mahdolisuus nimettömyyden suojassa tehdä melko törkeitäkin asioita. Esimerkiksi Jokelan koulusurmassa oli yhtenä taustatekijänä pitkälle mennyt verkkoestottomuuden psyykkinen tila. Olen pari kertaa kirjoittanut Kulttuurinavigaattorissakin aiheesta ja tuosta niin sanotusta verkkoestottomuuden ongelmasta, jossa on melkoinen tutkimuksellinen perusta.

Väitän, että verkkoviestinnästä yleensäkin joudutaan käymään jotain vastaavaa laajaa valistuskampanjointia kuin kännykän käytöstä taannoin. Ohjeita verkossa käyttäytymiseen toki on olemassa, mutta ne eivät valitettavasti näytä menevän perille. Keskustelupalstoille tarvitaan toiminta- ja käyttäytymissääntöjä ja mielestäni yhtenä toimenpiteenä voisi olla nimettömyyden poistaminen.

Moskova: Suutelevat sotilaat saavat lähteä

Muun muassa tämä Helsingin Kiasmassakin nähty venäläisen Blue Noses Groupin valokuva vuodelta 2005 oli liikaa Moskovan kulttuuritaantumukselle.

Kerstin Holm kertoo FAZissa Moskovasta tänään, että Andrei Jerofejev, kiistelty Moskovan Tretjakovin gallerian nykytaiteen osaston kuraattori saa lähteä. Venäläisen taiteen korkeimman pyhätön johtaja Rodionov perusteli asiaa muodollisesti, että ovea oli näytetty jo viisi kertaa ja se riitti.

Kyse on Kerstin Holmin mukaan siitä, että Moskovan hurskas ja isänmaallinen kulttuuripolitiikka ei pystynyt enää sietämään Jerofejevia, joka yhdisti pop- ja graffititaiteen pysyviin näyttelyihin ja sai satiiriset ja herjaavat kuvat salonkikelpoisiksi.

Viime vuonna Jerofejev, joka on kuuluisan kirjailijan ja toisinajattelijan jo Breshnevin ajoilta Viktor Jerofejevin veli, organisoi moskovalaisessa Saharov-ihmisoikeuksien keskuksessa peepshown “kielletty taide”. Se koostui teoksista jotka oli poistettu useista näyttelyistä ja joita piti katsella seinässä olevan reiän kautta.
Ortodoksisen kirkon aloitteesta yleinen syyttäjäntoimisto käynnisti rikostutkinnan, jonka päätös juuri julkaistiin. Jerofejev ja Saharov-ihmisoikeuskeskuksen johtaja saivat viidestätoista niteestä koostuvan syyteasiakirjan.

Jerofejev oli konservatiivisen Tretjakovin gallerian nykytaiteen osaston johtaja. Kun hän tuli viisi vuotta sitten museoon , hän toi mukanaan myös kokoelman venäläistä maanalaista ”epävirallista” taidetta, jota oli koonnut edellisessä johtamassaan museossa vuodesta 1989. Siitä tuli nykytaiteen osaston perusta. Jerofejev laajensi talon pysyviä näyttelyitä 1960-luvun teknisillä ja kineettisillä teoksilla, installaatioilla ja graffiti-seinämaalauksilla. Häntä on kiitetty ulkomailla elävillä Venäjän nykytaiteen klassikoiden, kuten Erik Bulatovin ja Ilja Kabakovin, epämuodollisten taiteilijaryhmien ”sobstsnikien” ja venäläisen pop-taiteen näyttelyiden kuraattorina, jonka näyttelyt toivat Tretjakoviin ennennäkemättömiä määriä nuorisoa.

Näyttelyjä seurasi kuitenkin skandaaleita. Viime syksynä hänen Pariisissa organisoimastaan näyttelystä poistettiin teoksia Venäjän viranomaisten toimesta ja silloinen kulttuuriministeri leimasi Jerofejevin ”korruptoituneeksi”.

FAZin Moskovan toimittaja toteaa, että Jerofejevin erottaminen uskallettiin tehdä ortodoksisen ja isänmaallisen suuntauksen omaksuneen uuden kulttuuriministeri Avdejevin alaisuudessa. Ratkaisu uhkaa tuhota koko Jerofejevin rakentaman nykytaiteen osaston. Tretjakovin johtaja mainitsi, että talon muut osastot saattavat ottaa sen toiminnan haltuunsa.

Myös Jerofejevin tukijat haluavat lähteä. Taiteilijat ja galleristit saattavat viedä mukanaan noin kolme tuhatta teosta, jotka on varastoituna lainattuina museossa.

Toinen suudelma on Dmitry Vrubelin Sots-taidetta vuodelta 1998.