Espoon metsissä

Pyöräilin eilen Espoon metsissä ja pysähdyin ihailemaan puita, joiden oksat kiemurtelivat kevättalvista, jäistä taivasta vasten. Mieleen tuli Santeri Tuorin Metsä-näyttely Tapiolan Emma-museossa.

Roomalaiset suhtautuivat metsään sekavin tuntein, kirjoittaa Simon Schama Landscape and Memory-kirjassaan. Toisaalta se oli foris-sanan merkityksen mukaan ”ulkopuolella”, lakimääräysten ja valtakunnan hallitsemisen tavoittamattomissa. Toisaalta roomalaisten omat perusmyytit olivat metsäisiä.

Schama kirjoittaa: ”Klassinen Kreikka oli arvostanut Artemisin ja Apollon pyhiä lehtoja ja niiden hedelmällisyyskultteja ja puu-oraakkeli oli siirretty Roomaan. Arkadia kuviteltiin molemmissa kulttuureissa metsäiseksi ja kallioiseksi paikaksi, satyyrien tyyssijoina ja Panin valtakuntana. Vergiliuksen mukaan itse kaupunki oli juontanut juurensa Rhea Silvian äidinpuusta, jonka tammen rungosta villimiehet ja jättiläiset vuosivat.”

ArtBabble: Videoläppää taidemuseoista

Monet ovat vierailleet Ylen Elävässä arkistossa. iTunes U on yliopistoluentojen verkkopaikka. Tänään tiistaina avattiin ArtBabble, Indianapoliksen taidemuseon luoma verkkosaitti, joka tarjoaa katsottaviksi taidemuseoiden videoita.

Ainakin otsikko on muokattu verkkoviestinnän näköiseksi, sen voisi suomentaa monella tavalla: Taidejokellusta, Taidepulinaa tai Taideläppää.

Totesin toissa kesänä blogiartikkelissani Tate on taidemuseoviestinnän ykkönen , että taidemuseoiden viestintä ”on aivan liian kirjallista ja perustuu toistaiseksi liikaa monomediaan. Museoiden verkkosivujen painopiste on liian vahvasti niiden ajankohtaisnäyttelyiden mainonnassa. Tietokannoille, arkistoille, yleisöinformaatiolle ja todelliselle tiedonvälitykselle olisi valtavasti mahdollisuuksia.”

Pähkäilin silloin, että verkkoviestintä voisi tuoda uusia mahdollisuuksia museoiden näyttelyiden esittelyyn, niiden tiedonvälitykseen ja taidekasvatukseen ja kysyin, eikö museoissa olisi aika herätä uuteen maailmaan uuden viestinnän keinoin?

ArtBabble on herännyt tähän maailmaan. Sen partnereita ovat toistaiseksi amerikkalaiset Art21 organisaatio, Indianapolisin taidemuseo, joka on tunnettu laadukkaasta verkkoviestinnästä, LACMA eli Los Angelesin nykytaiteen museo, New Yorkin vastaava eli MoMA, San Franciscon MoMA eli SFmoma, The Smithsonian American Art Museum ja The New York Public Library.

Ne kaikki tuottavat runsaasti audiovisuaalista aineistoa, joka vain kaipaa niittausta yhteen. Jonkun taiteilijan haastatteluhan voi, kuten verkon suunnittelija totesi, helposti hukkua YouTuben kaltaisessa sekametelikeitossa. Ja ArtBabblesta huomaa, että se on suunnattu kaistankuluttajille, koululaisille ja opiskelijoille.

Englantilainen Tate julkaisee jo nyt verkossa satoja taideaiheisia opetusvideoita. Kun The New York Timesin toimittaja kysyi Taten johtajalta, haluaisiko museo liittyä mukaan, hän vastasi, että ei ole kuullut amerikkalaisten projektista. Mutta brittiläinen taidemuseon johtaja lisäsi, että luultavasti Tate liittyisi mielellään moiseen verkkosaittiin. Hän sanoi viisaat sanat: ”Mitään tässä uudessa maailmassa ei saavuteta yksin.”

Vaikka ArtBubblessa on vasta muutamia kymmeniä taiteilijahaastatteluita, aineisto on kylliksi vakuuttavaa. Katselin yhden videon, suuresti ihailemani kalifornialaisen Robert Irwinin vajaan tunnin mittaisen haastattelun. Kuvan saa kokoruudun suuruiseksi, siinä on englanninkielinen tekstitys ja teksti julkaistaan myös kokonaan kirjoitettuna. Irwin, joka edustaa ns. fenomenologista kuvanveistoa kertoo haastattelutilassa olevasta teoksestaan ja kuuluisasta teoksestaan, puutarhasta Los Angelesissa. Videossa on muutamia inserttejä teoksista, vaikka varsinainen televisiokanavalla esitettäväksi tarkoitettu ohjelma se ei ole.



Varsin perusteellista työtä siis. Projekti toteutettiin projektituen voimin, mutta voi vain toivoa, että ArtBabblesta tulee suosittu taidealan opetusvideoiden keskus.

Kuplahallin kokonaisvaltaisuus

Olen sitä mieltä, että käsityöllä on edessään loistava tulevaisuus. Perustelen asiaa sillä, että ihminen on varsin holistinen ötökkä ja tietokoneen näppäimistö on kosketusaistin kannalta joskus vähän lattea. Näköaistinkin puolesta on kiva joskus katsella muuta kuin näyttöpäätettä.

Osallistuin sunnuntaina Vanhalla Ihme-seminaariin, jossa pohdittiin sitä, mikä on laatua taiteessa ja mitä on asiantuntijuus. Jonotin sen jälkeen Helsingin Kaisaniemen kentälle pystytettyyn kuplahalliin ja tutustuin sen sisällä oleviin Ihme-projektin tuloksiin.

Kuplahallillinen savesta muovattuja esineitä oli seminaarin jälkeen nyrkki silmään. Siinäpä sitten pohdin, mikä on laatua ja kuka on asiantuntija. Aikamoinen luento.

Asiantuntijaksi nimitän ainakin Antony Gormleyn, joka homman organisoi. Monet asiat kokeneena taidekasvattajana huomasin, että hyvin oli hoidettu. Jokainen oli taiteilija, jokainen teos oli taidetta.

Kun advokaatista tuli kulttuurin riesa

Kukapa kriitikkoa ymmärtäisi? Kaikki tuntuvat tietävän, mitä kriitikon pitäisi kirjoittaa ja minkälaisia kriitikot ovat. He ovat ainoa kansanryhmä, jota vastaan voi nostattaa jopa vihaa ilman tuomarin puuttumista peliin. Se kuuluu ammattikuvaan, ajatellaan.

Advokaattius, se että he ovat omien taiteenalojensa asianajajia, advokaatteja, on Aamulehden päätoimittajan Matti Apusen mielestä suurin kriitikoiden ja kulttuurijournalismin vika. Kulttuurijournalismi ei ole enää vastavoima, hän kirjoitti Aamulehden kakkossivulla (Matti Apunen, Kulttuurijournalismin muistolle, Aamulehti 22.3.2009).

Apusen ajatuksessa on jotain perää. Kulttuurijournalismista on tullut kulttuurin markkinointiosasto ja sponsori. Se tekee ennakkojuttuja lehden sponsoroimasta kulttuuritapahtumasta siksi, että tapahtuma saisi sponsoreita. Se haastattelee taiteilijoita, jos heidän brändinsä katsotaan tarvitsevan nostattamista.
Taidepuhe, sana jota alettiin käyttää 1980-luvulla, on pääasiassa taiteen markkinointia.

Kriittinen diskurssi, joka on ollut osa kulttuurielämän perinnettä ikiajoista asti, on alkanut korvautua moninaisuuden diskurssilla.

Kulttuurista kirjoitetaan yhä enemmän yleistoimittajan tietopohjalla. Analyyttinen näkökulma on haihtunut olemattomiin. Eri taiteenalojen merkityksiä ei enää pohdita kulttuurisivuilla. Kritiikki on poistunut kritiikistä. Taide on lähes poistunut kulttuurista. Kulttuuri alkaa hiipua sanomalehdistä.

Matti Apusen ja Niklas Herlinin (ks. Kukoista kulttuuri aina!) kannanottojen kaltaisissa parahduksissa on uutta se, että niiden esittäjät eivät ole 1960-luvulta, ”kritiikin vuosikymmeneltä” ponnahtavia kulttuuriradikaaleja, väärinymmärrettyjä taiteilijoita tai palstatilaa halajavia kulttuurituottajia. He ovat 1980-luvun ”juppisukupolven” edustajia, kulttuurioikeistolaisia, jotka yleensä vihaavat niska punaisena ”taistolaisia” ja näkevät vainoharhaisina vasemmistolaisuutta, kuten kunnon porvarin kuuluukin. 1980-luvun sukupolvi on alkanut muistella kultaista nuoruuttaan. He ovat johtavissa journalistisissa asemissa.

Kyseessä on paradigmaattinen muutos suomalaisessa kulttuurijournalismissa, joka on näkynyt jo pitkään näkynyt varsinkin niin sanottujen maakuntien ykköslehtien, Aamulehden, Keskisuomalaisen tai Kalevan kulttuurisivuilla. Ongelma on vaan siinä, että kulttuuri ilman taidetta ei toimi journalismissa. Sen toteuttajat ovat journalismin luusereita. Aamulehden surkeasti hoidettua ja hupenevaa kulttuuriosastoa lukee lukijoista 35 prosenttia, kun Hesarin vastaava luku on 76 prosenttia.

Romanttinen, postmodernista asenteesta peräisin oleva finaalisuus alkaa jo kyllästyttää. Kuolleiksi julistettiin peräkanaa historia, politiikka, kulttuuri ja taide. Nyt vuorossa on kulttuurijournalismi.

Maalaustaiteen kuolemaa on julistettu 1900-luvun alusta asti ja esittäjinä olivat toinen toistaan muodikkaammat, ajankohtaisimmat ja viimeisintä sanaa edustavat modernistiryhmittymät. Postmodernismi oli varsin modernistinen suuntaus, kun se antoi ymmärtää olevansa uusin, lopullisin ja viimeisin sana kulttuurilinnan kuninkaana. Monet taiteen kuolemaa ennustaneet ovat jo aikoja sitten poistuneet autuaammille kulttuurin kentille, mutta taide on jäänyt elämään maan päälle, kuten historia ja politiikkakin, pensselinheiluttajen kummallisista tekosista puhumattakaan.

Taide on tänään osa postmodernismin jälkeistä varsin rikasta ja monipuolista kulttuurielämää. Jos kulttuurijournalismi ei siihen halua osallistua, on se journalismin - ei taiteen eikä kriitikon vika.