Laiva pullossa avaa historiaa

Yinka Shonibaren teos - valtavan lasipullon sisällä oleva huolellisesti tehty amiraali Nelsonin laivan pienoismalli, jonka purjeet ovat afrikkalaisia tekstiilejä – paljastettiin Lontoon Trafalgarin aukiolla tänään. Viime lokakuussa päättyi Antony Gormleyn One & Other tapahtumasarja, joka oli jatkoa aikoinaan tyhjäksi jääneen veistosjalustan vaihtuvalle uusiokäytölle.

Shonibaren teos herätti aluksi varauksellisia huomioita, mutta se voitti myös kriitikoiden sydämet puolelleen. The Guardianin Adrian Searle totesi, että hänen ei kai pitäisi pitää tällaisesta, mutta lisäsi, että kyllä hän siitä tykkää, oikein paljon. ”Se tuo minussa esiin pikkupojan ja purjelaivalammikon amiraalin minussa.”

Charlotte Higgins kirjoitti pitävänsä Shonibaren laivassa siitä, että se saa meidät kiinnittämään huomion siihen, miksi tämä aukio on alun perin olemassa. ”Amiraali Lordi Nelson, jonka on korkealla aukion yläpuolella, voi nyt katsoa lippulaivansa replikaa.” Nelson kuoli laivalla Trafalgarin taistelussa vuonna 1805.

Monet lontoolaiset katsovat aukiota nyt uusin silmin. Shonibaren teos on ainoa useista vaihtuneista taideteoksista, joka viittaa jollain historiallisella tasolla ympäristöönsä. Muut teokset ovat olleet visuaalisia ja ilmaisullisia. Nigeriassa kasvanut Shonibare viittaa myös brittiläiseen kolonialismiin afrikkalaistekstiileillään.

Lontoon pormestarin toimiston tukema neljännen veistosjalustan operaatiosarja on saanut Lontoon taide-elämän tuntumaan paljon ajankohtaisemmalta ja tapahtumarikkaammalta. Nykytaiteen ja historiallisen miljöön törmäys on tuonut mukaan sellaista odottamattomuutta ja käänteikkyyttä, jota vain nykytaide voi tarjota.

Neljännen veistosjalustan tapahtumat ovat myös merkittäviä, koska julkinen taide ja varsinkin veistostaide niin Suomessa kuin muuallakin voi melko huonosti. Trafalgarin aukion tapahtumia kannattaa seurata, koska teokset kiinnittävät huomiota nykytaiteen uusiin mahdollisuuksiin julkisessa veistostaiteessa.   

Yinka Shonibaren näyttely oli Kiasmassa 2003

Trafalgarin aukion sivu

Guardianin kirjoittajat aiheesta:

• Munira Mirza: Do black artists need special treatment?
• Video: Yinka Shonibare´s ship docks on the fourth plinth
• Charlotte Higgins
• Charlotte Higginsin blogi
• Adrian Searle
• Kuvasarja aiheesta
• Eyewitness
• Maev Kennedy
• Kuvasarja Yinka Shonibaren teoksista
• Jonathan Jonesin blogi

Divarin ruusuja kuvataiteen provinssissa

Mitä yhteistä on Georg Baselitzilla, L.Onervalla, Caj Bremerillä, Denise Grünsteinilla, Jussi Kivellä, M.C. Escherillä ja Viljo Revellillä? Heillä on kaikilla näyttelynsä juuri nyt Helsingissä, oikein.

Mutta heille on yhteistä myös se, että he eivät ole – anteeksi vaan L.Onerva ja Jussi Kivi – aivan kuumimpia nykytaiteen nimiä.

Ei minulla ole mitään mainitsemieni taiteilijoiden näyttelyitä vastaan, mutta Helsinki tuntuu nyt torkkuvan lama-unta kuvataiteen provinssina, jossa ei tapahdu juuri mitään taiteellisesti ajankohtaista.

Mieleeni tulee joukko menneiden näyttelyiden nimiä: Jeff Koons, Duane Hanson, Julian Schnabel, Nan Goldin, Merce Gunningham, Antoni Tapiés ja Enzo Cucchi. Näidenkään taiteilijoiden taidetta vastaan minulla ei ole mitään, mutta he ovat kaikki olleet vähemmän ajankohtaisia, vähemmän tätä päivää, vähemmän nykytaiteen tuoretta ainesta, vähemmän hot ja cool.

Jos museot pelaavat varman päälle, missä Helsingin nykytaiteen hot spot sitten sijaitsee? Se on gallerioissa, kuten Anhavalla, Sculptorissa, Kalhama&Piipossa, Forsblomilla ja Heinossa. Toivon kipinöitä tapaa joskus myös Kuvataideakatemian näyttelyissä. Siellä saattaa nähdä jopa jotain ajankohtaiseen taiteeseen viittaavaa. Kansainvälisesti katsoen täällä ei näe juuri mitään ajankohtaista.

Entä mitä Helsingin kansainvälisestä nykytaiteen asemasta sanoo ensi kesän Ilja Glazunov-aiheinen uudelleenlämmittelynäyttely? Ihmettelin asiaa jo viime syksynä Kulttuurinavigaattorissa, kun uutinen näyttelystä julkaistiin.

Glazunovin taiteesta ei saa ajankohtaista nykytaidetta vaikka kirveellä veistäisi, eikä aiheesta ole edes taiteemme lähihistorian kartoittajaksi. Kerrotaan, että Glazunovin Kiasman näyttelyllä on jotain tekemistä täkäläisen taidetsaari Berndt Arellin väitöskirjan kanssa.

Kun Kiasma esittelee epäajankohtaista ja imelää venäläistä kitschiä, se pudottaa näyttelyohjelmastaan lontoolaisen nykytaiteen tekijän Isaac Julienin näyttelyn. Onneksi Helsingin Juhlaviikot korjasi tilannetta sen verran, että Julienin Ten Thousand Waves esitetään Taidehallissa elokuussa.  

Helsingin ankeaan nykytaiteen tilanteeseen saadaan jonkinlaista valoa Afrikasta, kun 15.4.2011 avautuu Ars-näyttely. Siihen on nähtävissä nyt EMMAn erinomainen lähtölaukausnäyttely 6.6. asti ja Helsingin taidemuseossa avataan elokuussa eteläafrikkalaista nykytaidetta käsittelevä kokonaisuus.

Pula-ajan merkkejäkö sekin, mutta puhuttavaa nykytaiteessa on kyllä riittänyt. Kiasman johtajanimitys ravisteli koko kuvataiteen kenttää.  Näyttelynvaihtokeskus FRAMEn toiminnan lakkauttaminen opetusministeriön taholta on ollut toinen kevään kuuma keskustelunaihe.

Kuvataiteella menee siis monin tavoin huonosti Helsingissä, jonka voisi nimetä taiteen divariksi – Second Hand Rose.