Kalasatama, Sompasaari

Villa Karo rokkaa

Miten voit kuvitellakaan, että taiteilijat tekisivät työtä näin kauniissa ympäristössä, sanottiin Villa Karon perustajalle Juha Vakkurille, kun hän perusti 1990-luvun lopulla suomalaista kulttuurikeskusta Grand-Popon kaupunkiin Beniniin.

 Juha Menna, Omituisia ystävyyssuhteita, 2006-2007.

Toiminta on jatkunut kymmenen vuotta ja työn tuloksia voi ihailla Helsingin Taidehallin näyttelyssä. Esillä on pääasiassa kuvataidetta, mutta Villa Karo on inspiroinut myös kirjailijoita, elokuvantekijöitä, tanssijoita ja muusikkoja.

Nalle Ritvola, Aheba 2, 2007, punahonkaa ja huovutusta.

Ajatus siitä, että Afrikassa olisi suomalainen kulttuurikeskus tuntui monesta aluksi varmasti oudolta. Eihän Suomessa ole niitä kolonialismin siteitä, joita useissa Manner-Euroopan maissa on, hyvässä tai pahassa. Jazzista, rock´n´rollista tai kubismista huolimatta Afrikka on monelle suomalaiselle kulttuurinen terra incongita, tuntematon maa. 

Marja-Liisa Mäki-Penttilä, Mama Wata II 2010, palmun oksa, puu, paperi.

Espoon EMMA-taidemuseossa keväällä esillä ollut näyttely Afrikan voima kertoi niistä siteistä, joita tunnetaan eurooppalaisen ja afrikkalaisen taidehistorian vuorovaikutuksessa. Huomenta Afrikka! kertoo siitä, miten nykysuomen taiteilijat dokumentoivat, reflektoivat, kommentoivat, tai muuten vaan ihastuvat sikäläiseen ilmapiiriin ja maisemaan.

Aino-Kaarina Pajari, Afrikan kosketuksia, 2004 (osa). 

Villa Karolaisten näyttelyssä katsoja pääsee ainakin jossain määrin käsiksi siitä innostuksesta, joka toimintaa on leimannut. Eksotiikka ei näytä ohjaavan katsetta kuin ehkä kommentteina ja mukana on halu pohtia yhteiskunnallista tilannetta, kontrasteja ja ristiriitoja.

Jaakko Rönkkö, Seinäpiirros, 2010. Kuvassa taiteilija ja Outi Heiskanen keskustelevat.

Tiedämme, miten aikanaan Akseli Gallen-Kallelan matka Afrikkaan irrotti kirkkaita värejä hänen paletistaan. Useat Villa Karon taiteilijat ovat löytäneet uusia värejä, muotoja, materiaaleja tai näkökulmia tekemiseensä. Kansainvälisellä kulttuurivaihdolla ja vuorovaikutuksella on suuria vapauttavia voimia.

Ulos astumisia

“Kirjailijan työ on olla vaikea ihminen. --- Mutta kustantajan työ on ollut kestää alkoholia ja loukkauksia.” Näin kaavamaisesti tiivistää Hesarin kulttuurin päällikkö Saska Saarikoski näkemyksensä siitä, että Sofi Oksanen häädettiin pois tunnetun kustantajan kirjoittajana.

Isävainaani, joka oli keskisuuren suomalaisen kustannusyhtiön toimitusjohtaja, tuskitteli joskus vähän samaa. Hänen johtamassaan yhtiössä ei tosin ollut kirjailijoita, vaan toimittajia. Hän taisi puuskahtaa joskus epäilyksensä syövereissä: “Toimittajat ovat suuria lapsia”.

Saska Saarikosken lausunto pitää tosin lukea siinä valossa, että hän itsekin on osa suuren kustannusyhtiön, Sanoma-WSOYn tuotantoketjua. Yhtiön eri osa-alueet eivät ole tulleet tunnetuiksi viime aikoina hyvistä suhteistaan kirjailijoihin tai avustajiin.

Ilmeisesti kustannusalalla asenne on nykyisin se, että kirjoittaja, kuvittaja tai muu luovan työn tekijä on kuin ehtymätön luonnonvara, jota voi kohdella kuin vierasta sikaa. On kummallista, että Suomessa ei osata luoda hyvää ilmastoa ja toimintaympäristöä. Sen pitäisi olla pyrkimys, jos halutaan kohti luovaa taloutta tai miksi sitä nyt sitten halutaan kutsua.

WSOYn päätöksessä on monta muutakin kummallista asiaa. Viime viikolla otsikot kertoivat Oksasen Puhdistus-romaanin ennätysmyyntiluvuista. Kunnioitan ja arvostan Sofi Oksasen valintaa olla hyväksymättä WSOYn arvatenkin tiukkoja kustannussopimuksia ja toivon, että hänen tulevat kirjansa tuovat työtä, vaurautta ja henkistä rikkautta muiden, parempien kustantajien välityksellä.

Oksasen Puhdistus oli minulle elämys, joka toi romaanin ehkä hieman yksinkertaistetulla kielellä esille sellaisia asioita Viron menneisyydestä, johon ei pääse tutustumalla pelkästään Tallinnan Vanhaan kaupunkiin. Se astui ulos siitä varsin pienestä reviiristä, joka turistille varataan jokaisessa maassa.

Syy Sofi Oksasen romaanin menestykseen on siinä, että se tuo esille juuri niitä asioita sukulaiskansastamme, joista toisen maailmansodan jälkeen vaiettiin. Oksanen esittelee suomalaisille tuntemattoman maan, terra incognitan. Kun seuraavan kerran pyöräilen virolaisten pikkukylien läpi, katselen niiden kunnantaloja ja näennäisen idyllisiä pikkumökkejä vähemmän romanttisten silmälasien läpi.