"Mitä ei voi unohtaa, se on maalattava"

Eerik Haamer, Näkymä Vaikasta, 1945.

Eerik Haamer syntyi Kuressaaressa, joten Saarenmaan maisemat olivat hänelle tuttuja. Kesällä 1944 hän maalasi taiteilijaystävänsä kanssa Saarenmaan läntiseen saariryhmään kuuluvissa Vilsandissa ja Vaikan saarilla. Oljyväreillä pahville maalattu Näkymä Vaikasta on kuitenkin päivätty vuodelle 1945.

Kyse on kotimaan muistikuvasta. Haamer pakeni Ruotsiin kolmentoista hengen voimin syksyllä 1944 Viron läntisimmästä kolkasta. Kerrotaan, että puna-armeijan partiot kulkivat jatkuvasti Viron rannoilla ampuen konepistoolista sarjan jokaisen ehjänä löytämänsä veneen kylkeen.

Juuri ennen pakoaan Haamer teki maisemasta hiilipiirroksen ja viimeisteli ensimmäisen maalatun version siitä pakolaisleirillä. Haamer asui Göteborgin lähellä maalaten rantamaisemia ja kalastajatyyppejä. Hän kuvitti myös Kalevipoegin ulkovirolaisen painoksen (Toronto 1954).

Maalaus on Helsingin Taidehallissa olevassa Viron värit -näyttelyssä. Katalogin kirjoittaja Eero Epner toteaa taiteilijan usein toistamasta aiheesta: ”Mitä ei voinut unohtaa, se oli maalattava”.

Teemasta toiseen

Taidenäyttelyiden teemat ovat tavallisia. Jopa pienimmillä gallerianäyttelyillä saattaa olla teema. Olisi kummallista ja outoa, jos jollain suuremmalla museonäyttelyllä ei olisi teemaa tai otsikkoa tai se olisi vaan jotain yhtä latteaa kuin ”Taidenäyttely”.

Teemat ovat tavallisesti jotain yleisen ja erityisen välillä. Kuraattorit keksivät teemoja joskus kieli poskella, joskus väkisin vääntäen. Teema voi jättää kylmäksi, eli siitä ei katsojan tarvitse välttämättä välittää, joskus se voi lyhentää katsojan ja teosten välistä matkaa. Tuskin kukaan kuitenkaan katsoo taidenäyttelyä sillä silmällä, miten näyttelyn teokset toteuttavat teemaa.

Yleisin muistamani ja mielestäni liian yleinen teema eräällä taidenäyttelyllä oli ”Ihminen”. Kosketteleehan kaikki taide jollakin tavalla ihmistä.

Eräs näkemäni ehjä ja täysipainoinen teemanäyttely on vielä esillä vuoden loppuun asti Espoon Emmassa. Otsikko on yksinkertaisesti ”Punainen”, mutta aiheen yleisyys ei haittaa ollenkaan tässä katsauksessa, joka ei myöskään pyri imemään kaikkea irti aiheesta tyyliin ”kaikki punaisesta”. 

Olen viimeisen kymmenen vuoden aikana iloinnut hiljaa itsekseni siitä, että aiheet ovat taiteessa monipuolistuneet. Ei aiheiden suhteen ennenkään varsinaista sensuuria tai itsesensuuria ollut, jotakin aiheita taideteoksilla ei vaan ollut aikaisemmin tapana kosketella. Voi sanoa, että nykytaide ottaa suhdetta melkein mihin tahansa inhimilliseen. Omat tabunsa nykyajassammekin varmaan on, mutta aihepiirien laajuus hämmästyttää. 

 Ai Weiwein auringonkukansiemeniä Tate Modernissa Lontoossa.

Lontoon Tate Modernin turbiinihallissa avattiin kiinalaisen Ai Weiwein näyttely, joka koostuu yli sadasta miljoonasta auringonkukan siemenestä. Jokainen siemen on posliinia, joka on ensin raakapoltettu ja sitten käsityöläisten käsin maalaamia ja lasituspoltettuja. Lattialle levitetyt posliinisiemenet saivat muun muassa The Guardianin Adrian Searlen ylistämään näyttelyä, kun taas Charlotte Higgins pohtii sitä, onko oikein ottaa mukaansa siemen matkamuistoksi, vaikka museo pyytää, että niitä ei otettaisi mukaan.

 Adel Abidin video Elämän leipä.

Jos Lontoossa on auringonkukansiemeniä, Vantaan taidemuseossa on näyttely, jonka aiheena on leipä. Otsikko on kansan suusta: ”Suu kuin seitsemän leivän uuni”. Mukana on muun muassa Adel Abidin video Elämän leipä, jossa neljä miestä soittaa kovilla, ontoilla leivillä. Amerikkalaiset kutsuisivat tällaista deadpan-huumoriksi eli vakavalla naamalla tehdyksi komiikan lajiksi.

Deadpania on myös Pasi Karjulan robusteissa puuveistoksissa ja Hilda Kozárin hiljaisissa ja eleettömissä pöytäasetelmissa, joissa tasapainottelevat Alvarin jakkarat, Ikean tuolinjalat, sokeiden kirjainmerkit, sekä supisuomalainen ruislimppu ja unkarilainen tukeva vehnäsleipä.

Näyttelyssä on myös tukevia leipälimppuja, vihanneksia ja lähes mystillisiä asetelmia hiljattain kuolleelta Pentti Kaskipurolta. Hänen teoksissaan on myös kommentteja ja viitteitä Christon käärimisaiheisiin, Magritten surrealismiin ja monumentteihin, nekin supisuomalaisella deadpan-huumorilla laukaistuja.

 Itsemarkkinoinnin edelläkävijä Paul Gauguin maalasi muun muassa omakuvansa sädekehällä varustettuna.

Lontoossa esillä olevan Paul Gauguinin näyttelyn sivuteemana on taiteilijan itsemarkkinointi, joka muistuttaa vaikkapa Jeff Koonsin yliampuvaa mainostyyliä. Yhteistä molemmille taiteilijoille on se, että he molemmat työskentelivät pörssimeklareina ja saivat varmaankin ideansa siekailemattomalle itsekehulleen näistä elämänkokemuksistaan.

Ongelmana vaan on, että joskus kuraattorit saattavat innostua teemastaan liikaakin. Lokakuun alussa New York Timesissa julkaistussa Souren Melikianin asiantuntija-artikkelissa Gauguinista ja Lontoon näyttelystä kirjoittaja toteaa happamasti loppulauseessaan ajatuksen, joka sopii moneenkin muuhunkin tilanteeseen: opinnäytetyön havainnollistaminen on kyllä kiinnostavaa kirjassa, mutta vähemmän kiehtovaa sellainen on taidenäyttelyssä.

Ja tänään julkaistiin uutinen, jonka mukaan Otso Kantokorpi on nimetty Mäntän kuvataideviikkojen ensi kesän kuraattoriksi. (Onnea Otso!) Hän on valinnut kesänäyttelyn teemaksi Raamatun neljännen käskyn: "Kunnioita isääsi ja äitiäsi".

Näin siis kriitikko, joka kokosi muutama vuosi sitten Helsingin kaupungin taidemuseoon näyttelyn Pessi Raution kanssa. Aihe kuulosti kamalalta, mutta toteutus ja itse katsaus oli mitä komein: ”Hevonen”:

Ensi kesänä siis käydään läpi suhdetta isään ja/tai äitiin Mäntässä. Hienoa, minä ainakin olen siihen valmis, mutta ehkä odotan kuitenkin, että näen näyttelyn ensin.

Kuka voittaa Ars Fennican?

Kerro, kerro kuvastin...

 

Charles Sandisonin peililattialla varustettu huoneinstallaatio on yksi viidestä Ars Fennica ehdokkaasta Kiasmassa.

Ihan hyvät viivat Italiasta

Ateneumissa esillä olevaan Rolando ja Siv Pieraccinin lahjoittamaan taidekokoelmaan on syytä suhtautua kunnioittavasti, sillä se suuntaa näkökulmaamme pois usein hieman liian vahvasti painottuneesta anglosaksisesta taidemaailmasta.

Noin kolmen sadan teoksen katsauksen huippuja ovat Marino Marinin vahva ekspressionismi ja Giorgio de Chiricon metafyysistä tilaa huokuvat teokset. Giorgio Morandiltakin on muutamia teoksia.

Taidemuseolle lahjoitettu grafiikan, piirustusten ja akvarellien kokoelma sisältää paljon keskinkertaista ja puolivillaista tuotantoa, jolla ei maata järisyttävää vaikutusta ole. Mutta mukana on Italian taidetaivaan suurien tähtien taidetta sen verran, että kokoelmasta laadittu katsaus on näkemisen arvoinen.

Italian taide oli suuren kiinnostuksen kohteena toisen maailmansodan jälkeen. Painopiste muuttui kuitenkin 1960-luvun aikana, esimerkkinä käy hyvin Ars-näyttelyt 1961 ja 1969. Suomen lisäksi Ranskan, Espanjan ja Italian nykytaidetta esitelleessä Ars 61:ssa oli Italian osasto, jonka taiteilijoiden teoksia huomasin lahjoitetussa kokoelmassa ainakin Giuseppe Capogrossilta, Alberto Burrilta, Emilio Vedovalta ja jostakin syystä Arsin Ranskan osastoon sijoitetulta Alberto Magnellilta.

Ars 69:ssa jylläsivät amerikkalaiset, englantilaiset ja japanilaiset ja Italiasta taisi olla vain yksi taiteilija. Italia on nykytaiteen historiassa muutenkin jäänyt anglosaksisen taidehistorian valtaväylän varjoon, vaikka esimerkiksi installaatio, tai sitä vastaava luotiin Italiassa jo 1940-luvun lopulla.

Transavantgarden vaikutus jäi melko paikalliseksi 1980-luvun alussa ja kaiken kaikkiaan amerikkalaisen taidehistoriankirjoituksen ”voittajien historia” on väheksynyt latinalaisen maailman nykytaidetta.

Myös taidegrafiikka on menettänyt paljon vetovoimaa kansainvälisen nykytaiteen näyttelyissä, eikä sillä ole juurikaan merkitystä suurten katsausten, biennaalien ja triennaalien isojen maalausten, installaatioiden, videoiden ja valokuvien joukossa. Taidegrafiikan innovatiivisuutta näkee tosin suurissa kansainvälisissä grafiikan katselmuksissa.

Taidegrafiikka on jäänyt ainakin minulle hieman kummalliseksi alueeksi nykytaiteessa. Onko se ”varsinaisen” taiteen epigoni, jäljittelijä tai mukailija, jonka tekniikoita hallitsevat taitavat käsityöläiset varsinaisten taiteilijoiden antaessa ohjeita vedostajille? 

Taidegrafiikassa on toki innovatiivinen ja taiteellinen puolensa, mutta expo-kelpoista taidetta siitä ei ole tullut jostain kumman syystä. Ja onhan grafiikassa myös hinnaltaan edullisemman taiteen demokraattinen puolensa.

Aikamme homunculukset eli Miksi pääsi on niin iso ja miksi silmäsi ovat aivan lautasen kokoiset?

Katja Tukiaisen Good Heavens! Maalausinstallaatio Emma-taidemuseossa Espoossa.

Lemmenmarjan juuret pitää kiskoa maasta perjantaina, ennen auringonnousua. Niitä pestään maidolla ja hunajalla. Näin siitä kehittyy pieni keinotekoinen ihminen, homunculus, joka vartioi ja puolustaa omistajaansa.

Alkemisti Paracelsus väitti valmistaneensa homunculuksen luista, spermasta, ihon palasista ja eläimen karvoista. Nämä haudattiin maahan ja ympäröitiin hevosen lannalla, jonka tarkoituksena oli pitää seos lämpimänä. Neljänkymmenen päivän päästä homunculus oli kehittynyt.

Olento oli ollut vain 30 senttimetriä pitkä, ja työskenteli yleensä Golemin kanssa. Paracelsuksen homunculus kääntyi kuitenkin isäntäänsä vastaan ja karkasi.

Carl Jung uskoi että ensimmäinen viittaus homunculukseen löytyi kreikkalaisen alkemisti Zosimoksen 300-luvulla kirjoittamista teksteistä. Zosimos mainitsee kohdanneensa useita homunculuksia, mutta hän ei kuitenkaan kerro itse luoneensa sellaista.

Ennen homunculukset olivat pieniä, nykyisin ne voivat olla myös isoja. Ennen ne olivat pikkumiehiä, nykyisin ne ovat myös pikkutyttöjä. Pieniä tai isoja, tyttöjä tai poikia, homunculusten lisääntyminen varsinkin taiteessa on ollut viime vuosina runsasta.

Jos Tukholmassa 1650 kuollut René Descartes tietäisi, miten nuo isopäiset ja suurisilmäiset oliot vilistelevät suomalaisessa nykytaiteessa, hän alkaisi rymistellä haudassaan. 

Descartes arveli, että ihmisen sisällä on pieni teatteri, jonka katsomossa istua kököttää tuo pieni ihminen, kuunnellen, katsellen ja tarkkaillen kaikkea ihmisen kokemaa. Hänen filosofiaansa kutsutaan kartesiolaiseksi dualismiksi.