keskiviikko 31. elokuuta 2011
torstai 25. elokuuta 2011
Katsojan vapaus
Terike Haapoja, Edge
of the World. Installaatio Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä 19.8.–31.10.2011.
”Muutamia käytännön huomioita näyttelyvierailulle:Varauduthan jonottamaan teokseen, seikkailulle pääsee kerrallaan 5 katsojaa.Teoksessa kuljetaan käytävää virtuaalilasit silmillä tietokone selkärepussa. Teos ei mahdollisesti sovellu sinulle jos- sairastat migreeniä tai epilepsiaa- koet olosi tukalaksi suljetuissa tiloissaTeos ei sovellu alle 13-vuotiaille.”
Tällaiset ohjeet saa katsoja teoksen katsomiseksi. Kyseessä
on installaatio, jonka kokeminen on tehty hankalaksi.
En halua olla taiteen kontrolloima ja haluan
vapaasti valita sen, missä katson taidetta, millä ehdoilla ja kuinka kauan. Käytän katsojan vapautta ja kieltäydyn katsomasta ja kokemasta tätä teosta. Haluan olla vapaa.
Tunnisteet:
Amos Andersonin taidemuseo,
Terike Haapoja
perjantai 19. elokuuta 2011
Vientivetoinen vaihto
Kerroin Kulttuurinavigaattorissa keväällä siitä, että Akseli
Gallen-Kallela suunnitteli osallistumista ensimmäiseen Venetsian
kansainväliseen taidenäyttelyyn eli myöhemmin Venetsian biennaaliksi
nimitettyyn taidetapahtumaan jo vuonna 1895. Hänen suunnitelmansa toteutui varsin
suurisuuntaisesti vuoden 1914 biennaalissa.
Suomi on rajamaa ja kansainvälisyys on ollut aina maamme
taide-elämän välttämättömyys. Kun muistelemme Neuvostoliiton lakkautumiseen liittyviä
historiallisia aikoja, unohtuu helposti, että Suomen taiteen vientijärjestöksi
perustettu Frame perustettiin samoihin aikoihin.
Framen perustaminen vuonna 1992 osui niin sanottuun kreivin
aikaan. Kylmän sodan aikana myös kulttuuria oli käytetty valtiollisen
edustamisen välikappaleena. Taiteesta ja kulttuurista tuli niin Neuvostoliiton
kuin Yhdysvaltojenkin ”maabrändäyksen” välikappaleita ja vähitellen niin suuret
kuin pienet valtiot ottivat tehtäväkseen kulttuurivaihdon ja kansainvälisyyden
edistämisen.
Kylmän sodan kuumimpien aikojen viiletessä taiteen käyttäminen suoranaisiin valtioedustuksellisiin tarkoituksiin alkoi vähentyä, olipa se sosialistista
realismia idästä tai abstraktia taidetta lännestä. Framen myötä taiteen
vientitoiminta ulkoistettiin säätiöksi, vaikka valtio eli opetusministeriö
olikin organisaation päärahoittaja.
Framen organisaatio törmäsi vaikeuksiin muutama vuosi sitten,
koska sitä johdettiin huonosti. Opetusministeriö ilmoitti keväällä uudistavansa
organisaatiota, mutta uudistuksen julkaisemista on lykätty.
Framen toiminta ei ole New Yorkissa ja muualla menestynyttä
Arctic Hysteria –näyttelyä lukuun ottamatta ollut kylmän sodan tapaan niinkään
näyttävää ja edustavaa ulkoisesti. Mutta Frame on tarjonnut paljon tukea yksittäisille
taiteilijoille ja ryhmille. Kukaan ei voi kiistää kuvataiteen vientitoiminnan
saavutuksia maallemme.
Kansainvälisyyteen kuuluu myös vuorovaikutus. Jos osaamme
viedä suomalaista taidetta ja kulttuuria,
osaammeko myös tuoda sitä? Tällä hetkellä kuvataiteen kansainvälisyys on varsin
vientivetoista. Esimerkiksi Helsingissä nähtiin 1980-luvulla paljon enemmän ulkomaisia
näyttelyitä niin gallerioissa kuin taidemuseoissakin kuin tänään. Muissa maan taidekeskuksissa tilanne on vielä heikompi.
Miksi kuvataidenäyttämön kansainvälisyys on hiipunut niin
heikoksi? Kiasma esittelee silloin tällöin varman päälle taidemaailman
superjulkkiksen ja Helsingin taidemuseo kansainvälisen teemanäyttelyn. Gallerioiden kansainvälinen ilme on varsin heikkoa muutamien
suurimpien gallerioiden virallisen oloisia edustuksia lukuunottamatta.
Elämme kansainvälisyyden suhteen pimeää aikaa Suomessa. Onko kansainvälisyydestä tullut pakkopullaa nationalistisen itseriittoisuuden kangistaessa yhä enemmän asenteita? Taide-elämässäkin on havaittavissa jonkinlaista väsähtäneisyyttä kansainvälisyyteen. Vai onko kyseessä heikentynyt innokkuus ja uteliaisuus tutustua muihin kansoihin, kulttuureihin, taiteisiin ja taiteilijoihin?
Elämme kansainvälisyyden suhteen pimeää aikaa Suomessa. Onko kansainvälisyydestä tullut pakkopullaa nationalistisen itseriittoisuuden kangistaessa yhä enemmän asenteita? Taide-elämässäkin on havaittavissa jonkinlaista väsähtäneisyyttä kansainvälisyyteen. Vai onko kyseessä heikentynyt innokkuus ja uteliaisuus tutustua muihin kansoihin, kulttuureihin, taiteisiin ja taiteilijoihin?
Positiivisena poikkeuksena voisi pitää Helsingin Kaivopuistossa toimivaa pientä Kadieff-galleriaa, joka tuo esille muun muassa venäläistä taidetta. Se tulee
osallistumaan myös monikulttuuriseen
Autunno Italianoon, Italialaiseen syksyyn 2011 ja esittelee myös virolaista
taidetta tiloissaan.
lauantai 13. elokuuta 2011
Guggenheim väliraportti epämääräinen
Luin juuri 25. toukokuuta päivätyn
Helsingin Guggenheim –selvityksen väliraportin. Varsinaista tietoa tiedotteessa
on varsin vähän. Siinä todetaan, että keskusteluja on käyty suomalaisten
taidemuseoiden ja instituutioiden edustajien kanssa Oslossa, Tukholman
Modernassa ja Tanskan Louisianassa.
Pietarin Venäläinen museo tai Eremitaasi eivät siis ole olleet yhteydenotoissa mukana ainakaan keväällä. Myöskään
Tallinnan Kumu ei siis ole ollut mukana. Pitäisin aikamoisena kömmähdyksenä,
jos vain pohjoismaat olisivat yhteydenotoissa mukana.
Tiedotteessa todetaan, että selvitykseen mukaan pyydetty newyorkilainen
strategiseen markkinointiin,
mainontaan ja muotoiluun erikoistunut yritys LaPlaca Cohen järjesti
maaliskuussa päivän kestävän seminaarin, johon sisältyi sarja esityksiä ja
keskusteluja museomaailman keskeisistä kehitysnäkymistä.
”Käsiteltyjä aiheita olivat esimerkiksi miltä 21. vuosisadan museo näyttää, mitä mahdollisuuksia ja haasteita uuden museon toiminnassa Helsingissä voisi olla ja miten määritellä uuden museon roolit kansallisesti, alueellisesti ja globaalisti sekä Guggenheim-säätiön verkoston piirissä.
Seminaarin osallistui nimekkäitä taiteilijoita, muotoilijoita, kuraattoreita, museojohtajia, tekniikan tutkijoita, markkinoinnin ammattilaisia ja arkkitehtuurin tuntijoita Suomesta, Pohjois-Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta.”
Aika epämääräistä
viestintää. Luulisi, että myös laajempi yleisö olisi kiinnostunut moisen
seminaarin tuloksista ja siitä, keitä siihen osallistui. Tiedote jättää lukijan
arvailujen varaan myös sen, missä tämä suljettu seminaari pidettiin.
Epämääräistä tiedottamista Guggenheim-hanke ei tarvitse. Olen rahoittamassa
veronmaksajana hankkeen suunnittelua ja kaipaisin mittavalta hankkeelta tarkkaa ja vakuuttavaa
tiedotusta.
Suunnittelutyöhän myöntämilläni rahoilla hankkeeseen voisi palkata
vaikka kymmenen tiedottajaa. Ilman tiedottamistahan ei kannata mitään hanketta
edes aloittaa.
perjantai 12. elokuuta 2011
Kaikki kiinteä haihtuu savuna ilmaan
Siim-Tanel Annus kuukauden taiteilijana 8.8. – 2.9.2011
Galleria Ortonissa, Helsingissä.
Kansallisrunoilija Lydia Koidulan lempeä katse Viron sadan kruunun
setelistä kohtaa katsojan silmät Ortonin kahvilagalleriassa.
Mukana on muitakin sankareita. Myös sadan Suomen markan
setelistä tuttu Sibelius tuijottaa seinältä.
Ja mukana teoksissa on kirjailija Bettina von Arnimin viiden
D-markan seteliin vuonna 1992 päässyt suloinen hymy ja pari hiuskiehkuraa.
Siim-Tanel Annus, 5 Saksan markkaa, 2010.
Kahvilan sivuhuoneen perällä on kaksi Leninin profiilia,
jotka ovat peräisin 10 ja 25 Neuvostoliiton ruplan seteleistä. Ne ovat kotoisin
viisikymmentä vuotta sitten julkaistuista rahoista.
Siim-Tanel Annuksen katkelmat menneiden aikojen rahoista on
tehty levylle. Ne urat, jotka on alun perin kaiverrettu setelien painamista
varten metallilaatalle, ovat koholla. Nämä ovat ilmavia ja reliefimäisiä kuvia, massassa
on metallinhohtoinen sävy ja hieman epätäsmällinen massan pursuilu.
Fragmentit menneistä valuutoista herättävät nostalgisia
tunteita. Leninin siluetin merkitys korostuu sarkastisena virolaisen Annuksen
töissä ja katsoja kysyy näitä setelien osia katsoessaan, mihin mennyt maailma
on kadonnut? Ovathan kadonneet myös Suomen ja Saksan markat ja uusimpana häviäjänä on Eesti kroon.
Kymmenen vuotta sitten juuri ostamani teekupin hinnalla 1,20
€ (kahdeksan markkaa) olisi saanut tuota erinomaista juomaa ämpärillisen. Silloin
hyvässä kahvilassa Helsingissä teekupin hinta olisi ollut korkeintaan 35
senttiä. Nykyisin sellaista hintaa teekupista ei voisi edes julkisesti esittää.
Kallein Helsingissä kohtaamani teekuppi maksoi viime kesäkuussa 3,5 euroa (21
markkaa).
Ajattelen virolaisia, jotka ovat vuoden alusta siirtyneet
euroihin. He ovat kohdanneet ja tulevat kohtaamaan valtavan hintojen nousun.
Kuten Suomessa, heidän autojensa ja asuntojensa hinnat pysynevät melko vakaina. Kahvi-
ja teekuppien ostajat ovat avainasemassa, he tulevat rahoittamaan inflaation.
On ahdistavaa ajatella aikaamme ja rahaa. Mutta Annuksen työt tuovat mieleen myös Karl Marxin
kirjoittaman kuuluisan, vapauttavan vision Kommunistisen puolueen manifestiin siitä, että
kaikki kiinteä haihtuu kuin savuna ilmaan.
”…kaikki pyhä häväistään, ja ihmisten on lopulta pakko katsella asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin.”
Siim-Tanel Annus, 100 Eestin kruunua, 2010.
keskiviikko 10. elokuuta 2011
Siinä on kaikki sisuskaluni
Kaarina Haka, Installaatio Galleria Sculptorissa Helsingissä 3.-21.8.2011
Merenalainen elämä tropiikissa on hyvin rikas ja värikäs,
sanoi ystäväni, joka oli tutustunut kaukomaiden ihmeellisyyksiin. Kaarina Hakan
näyttelyssä ollaan välillä syvällä meren pohjassa, joku teoksista muistuttaa
meduusaa, joku syvänmeren outoa kalaa.
Kattoinstallaatioissa on muodottomia muotoja, voimakkaita
värejä, verkkoja ja röyhelöitä. Seinillä on liimamaisia, maalauksellisia
läiskiä, siellä täällä on pilviä.
Yllätyin, koska en tiennytkään pitäväni tällaisesta taiteesta. Kaikkea sitä oppii.
Värit ja
muodot vetävät katsojaa puoleensa sellaisenaan. Ilmapiiri on arvoituksellinen ja jännittävä, salaperäinen ja täyteläinen. Haka ei erittele
teoksiaan nimittämällä niitä, hän ottaa tilan kokonaisuutena.
Muistelen, että lähetin kerran Reijo
Hukkaselle postikortin Rovaniemeltä, kun innostuin hänen teoksestaan, joka oli hotellin
aulassa.
Kirjoitin: ”Siinä on kaikki sisuskaluni.”
Tunnisteet:
installaatio,
Kaarina Haka,
taidenäyttelyt
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)