Kuvataidepoliittinen tilannekatsaus

Klikkaa kuvaa, niin näet sen isompana.

Kun olimme nuoria 1/4: Ensimmäinen taidenäyttely

Huhtikuun 19. päivää voisi pitää suomalaisen kuvataidekritiikin syntymäpäivänä. Tänään 165 vuotta sitten julkaistiin helsinkiläisessä Morgonbladet -lehdessä ensimmäinen taidenäyttelyä koskeva kritiikki.

Julkaisen Kulttuurinavigaattorissa kirjoittamani artikkelisarjan Kun olimme nuoria, jonka ensimmäisessä osassa kerron Helsingissä pidetystä taidenäyttelystä, jota voisi kutsua ensimmäiseksi suomalaiseksi taidenäyttelyksi. Toisessa osassa selostan tätä näyttelyä koskevaa poikkeuksellisen perusteellista, kolmessa sanomalehden numerossa julkaistua ensimmäistä suomalaista taidekritiikkiä.

Sarjan kolmannessa osassa pohdin sitä, miten suomalainen kuvataide-elämä rakennettiin ja neljännessä osassa selvitän Suomen kulttuurijournalismin alkuvaiheita.

Tässä Helsingin Kauppatorin varrella sijaitsevassa talossa järjestettiin ensimmäinen suomalainen taidenäyttely keväällä 1847. Tosin noista päivistä Pohjois-Esplanadi 7:ssä sijaitsevan rakennuksen julkisivua on muutettu parikin kertaa. Vuonna 1921 rakennusta muutettiin arkkitehti Torben Grutin suunnitelmien mukaan, kun siitä tuli Ruotsin suurlähetystö. Talon omistaa Ruotsin valtio ja sitä hallinnoi ruotsalainen Statens Fastighetsverk.

Rakennuksen julkisivua oli muutettu myös 1800-luvun lopulla. Vuonna 1842 valmistunutta rakennusta sanottiin Heidenstrauchin taloksi sen omistajan, kauppaneuvos Henrik Heidenstrauchin mukaan. Hän myi rakennuksen myöhemmin venäläissyntyiselle kauppaneuvos Jacob Longinoff Tschernischeffille, joka muutti sitä paljon. Heidenstrauch omisti naapurikorttelissa olevan rakennuksen, josta kunnostettiin kenraalikuvernöörin asunto, joka myöhemmin tuli presidentinlinnaksi.

Taidenäyttely järjestettiin talon ylemmässä kerroksessa, josta edellisenä vuonna perustettu Suomen Taideyhdistys oli vuokrannut kolme huonetta. Maaliskuun 11. päivänä avattu näyttely oli esillä Helsingissä toukokuulle asti ja sen jälkeen se siirrettiin Turkuun.

Tarkkaan ottaen kyseessä ei ollut ensimmäinen Suomessa järjestetty taidenäyttely. Ensimmäisenä pidetty taidenäyttely oli Helsingin yliopiston hankkiman veistokuvakokoelman esittely syksyllä 1845 yliopiston tiloissa. Tämä näyttely sai kuitenkin osakseen voimakasta kritiikkiä, koska siinä olevat teokset olivat pelkästään ulkomaisia.

Esimerkiksi Viipurissa julkaistu Kanava, uutisoi marraskuussa 1845:

“Helsingissä on wiime maanantaina awattu se luwattu taitonäyttely akademian kuwaussalissa, mutta waan ulkomaalaisille taitotöille…”

Kanavan toimittaja Pietari Hannikainen kommentoi kipakasti sitä, että esillä oli vain ulkomaalaista taidetta:

“Joshan tämä olis ainua sellainen näyttely joka kaipaa taidollisuuden todistuksia kotimaasta. Sillä wähän hyödyttää paljas ihmetteleminen jos se ei synnytä halua itsenäiseen pyrkyyn, eli edes nähtyä jälkiä seuraamaan.”

Kansallisaate oli viritetty ja kritiikki meni perille. Suomen Taideyhdistyksen järjestämän ensimmäisen taidenäyttelyn ideana oli ikään kuin testata Suomessa olevan taiteen kotimaisuusaste. Näyttelyyn saattoi tuoda kuka tahansa taideteoksia ja tuloksena oli 94 maalauksen ja  ja kahdeksan maalari-oppilaiden mallipiirustuksen kokoonpano. Näistä maalauksista yli puolet, korosti Morgonbladet uutisessaan, ”oli valmistunut suomalaisista käsistä”.

Lehdistövastaanotosta päätellen oltiin yllättyneitä ja iloisia siitä, että näyttelyssä oli niinkin paljon kotimaisia teoksia. Zachris Topelius raportoi ja kommentoi Helsingfors Tidningarin kuuluisassa leopoldilaiskirjeessään:

”Taideyhdistyksen näyttelyn voidaan nähdä oikeutetusti ylittäneen odotukset; maassa, jossa on tuskin muista maalauksista kuultu puhuttavankaan kuin tapeteille ja rullaverhoille maalatuista, ei oltu odotettu löytyvän 52 kotimaista taulua, osaksi todella arvokkaita, yhteen paikkaan tuotuna.”

Mukana oli myös ulkomaisten taiteilijoiden teoksia, kuten taitavan venäläisen Karl Brjullovin erinomainen muotokuva Aurora Karamzinin sisaren miehestä, Kreivi Vladimir Aleksejevitš Mussin-Puškinista. Ja norjalaisen Per Gustaf von Heidekenin jylhä vuonomaisema. Ulkomaisten taiteilijoiden ja muutamat esillä olleet jo vanhemman eurooppalaisen taiteen teokset kuitenkin ohitettiin vaikenemalla. Näyttely oli suomalaisten juhlaa.    

Silloisen suomalaisen nykytaiteen häikäisevin tähti oli Turkuun paluumuuttajana pari vuotta aikaisemmin saapunut Robert Wilhelm Ekman, joka oli lähettänyt näyttelyyn viisi maalaustaan, joista pari oli Italiasta (”taiteen todellisesta kotimaasta”), kaunis iltaruskon peittämä Maisema Subiacosta ja kuvaus italialaisesta osteriasta.

Mukana oli jo tuolloin varttunut taidemaalari Berndt Godenhjelm, allegorisella maalauksellaan Oikeus ja viattomuus (1832), ja myös kokenut maalari Johan Erik Lindh. Hänen oppilaansa Edla Jansson (myöhemmin Jansson-Blommér) oli tuonut näyttelyyn seitsemän maalaustaan. Mukana teoksillaan olivat myös kaikki kolme von Wrightin veljestä, Magnus, Ferdinand ja Wilhelm.

Suomalaisuus tai kansallishenki taiteen sisältönä ei suinkaan ollut vielä tuolloin ensimmäinen pyrkimys, vaan taide-elämämme alkumetreillä riitti, että saataisiin ylipäätään esille suomalaisia taiteilijoita. Suomalaisuuden ilmaisu kuvin, sanoin ja sävelin tuli vasta seuraavina vuosikymmeninä taiteilijoiden tehtäväksi.

Näyttelyssä oli myös paljon harrastajataiteilijoiksi luonnehdittavien tekijöiden maalauksia, mutta ilmeisesti Kauppatorin varrella olevassa talossa järjestetty taidenäyttely oli menestys.

Näin käynnistyi Suomessakin taidenäyttelyiksi kutsuttu hulluuden laji. Nykyisin niitä on Suomessa esillä satoja jokainen päivä. 

Kuvia Ateneumin taidemuseon kokoelmissa olevista Suomen taideyhdistyksen näyttelyssä olleista maalauksista.

Meilahti muistoissamme

Noin vuorokautta edellisen blogini kirjoittamisen jälkeen Anu Uimonen uutisoi Hesarissa, että Helsingin taidemuseon johtokunta päätti irtisanoa Meilahden museorakennuksen vuokrasopimuksen kosteusongelmien ja poikkeavien mikrobipitoisuuksien vuoksi.

Toiminta Meilahdessa siis päättyy Taryn Simonin näyttelyn sulkeuduttua kesäkuussa. Meilahteen jo sovitut näyttelyt siirtyvät järjestettäviksi Tennispalatsin näyttelytiloissa.

Uutinen sai oloni haikeaksi. Olen opiskeluajoistani alkaen käynyt lukemattomia kertoja tuossa rakennuksessa ja kokenut unohtumattomia hetkiä siinä.  

Aikaisemmin iltapäivällä kirjoitin eräälle Facebook-kaverille repliikkinä jotakuinkin seuraavaa:

”Jos olisin Helsingin diktaattori, määräisin Meilahden taidemuseorakennuksen purettavaksi ja tilalle rakennettavaksi vähän isomman, täysimittaisen Helsingin taidemuseon. Sen jälkeen voitaisiin käydä kova kiista ja keskustelu siitä, brändättäisiinkö se Guggenheimilla vai ei.”   

Nuori museo

Helsingin taidemuseo on varsin nuori verrattuna Suomen muiden kaupunkien taidemuseoihin. Esimerkiksi Kemiin taidemuseo perustettiin 1947, Hämeenlinnaan 1952 ja Ouluun 1963.

Ajankohtaista nykytaidetta esiteltiin taidegallerioissa ja nykytaidetta saatettiin nähdä nykyisen Mannerheimintien varrella olleessa Stenmanin taidepalatsissa 1919-1927. Vuonna 1928 valmistunut Taidehalli oli merkittävä nykytaiteen esittelypaikka, kunnes Suomen nykytaiteen museo Kiasma valmistui 1998.

Stenmanin taidepalsissa esiteltiin nykytaidetta.

Lienee selvää, että taidemuseon perustaminen Helsinkiin koettiin pitkään  vähemmän tärkeäksi kaupungin taholta. Kaupungissa oli avattu 1882 Cygnaeuksen galleria, joka on maan vanhin taidemuseo ja maan keskeisin taiteen esittelemisen foorumi Ateneumin taidemuseo 1887. Olihan koko maan keskeisin ja ajankohtaisin näyttelytoiminta suuntautunut ennen sen perustamista Helsinkiin noin sadan vuoden ajan.

Meilahden puistoon vuonna 1976 valmistuneen melko vaatimattoman taidemuseorakennuksen synnyn motiivina oli galleristi Leonard Bäcksbackan lahjoittama suomalaisen taiteen kokoelma.

Ympäristötaidetta

Kaupungin ylläpitämästä taidemuseosta kehittyi melko nopeasti merkittävä taidekeskus. Helsingin taidemuseon näyttelyistä tuli valtakunnallisesti ja kansainvälisestikin merkittäviä 1980-luvun alussa. Esimerkiksi vuonna 1980 esiteltiin ajankohtaisesti saksalaisten ekspressionistien grafiikkaa.

Mutta keväällä 1981 esillä ollut MA: tila-aika Japanissa oli varsinainen uuden taiteen ja uuden taidekäsityksen airut. Olin muuttanut opiskeluajan jälkeen kotikaupunkiini Oulun ja muistan, miten tästä näyttelystä keskusteltiin sielläkin innokkaasti.

Seuraavana syksynä oli vuorossa näyttely, jossa esiteltiin venäläistä avantgardea George Costakiksen kokoelmista. Venäjän ja Neuvostoliiton alun avantgardesta kaikki olivat lukeneet englantilaisista ja amerikkalaisista taidekirjoista, mutta itse teoksia ei juuri kukaan ollut nähnyt. Myös Pariisissa ja Moskovassa samoihin aikoihin ollut Pariisi-Moskova –näyttely lisäsi uteliaisuutta Venäjän avantgardeen. Costakiksen kokoelmat olivat esillä Meilahdessa myös 1984. Moskovalaisen Costakiksen kokoelmat kiersivät eri puolilla maailmaa, kierrättäjänä toimi New Yorkin Guggenheim museo.

Meilahden taidemuseo oli varhain ympäristötaiteen esittelypaikka. Kuvassa Bernard Kirschenbaumin Helsinki Arch oli Ars 83 näyttelyssä vuonna 1983.

Helsingin taidemuseo ja Meilahden puisto tuli tunnetuksi 1980-luvulta alkaen varsinkin ympäristötaiteen esittelypaikkana. Sen lähtölaukaus oli vuonna 1983 esitetty näyttely otsikolla Siirrettävä tuonela, jossa esiteltiin suomalaista ympäristötaidetta. 

Paula Holmila muisteli myöhemmin uuden taiteen suuntauksen, ympäristötaiteen tuloa Suomeen:

”Ennen myös Helsingin juhlaviikkoihin liittyi ulkoilmanäyttelyitä. Monet niistä ovat jääneet lähtemättömästi mieleen, kuten Siirrettävä Tuonela. Ympäristötaide tuli Suomeen kesänäyttelyiden rinnalla. Taiteilija voi myös muokata ympäristöä teokseksi sen sijaan että tuo valmiita objekteja puistoihin. Juhlaviikot oli tässä uranuurtaja.”

Meilahdessa nähtiin muitakin uuden taiteen esiintymisiä, kuten suomalaiseen valo- ja tilataiteeseen keskittynyt Valo ja aine (1987-88).

Ulkomaista taidetta

Helsingin taidemuseo on ollut kaupungin johtava kansainvälisen taiteen esittelyareena. Meilahdessa nähtiin Irving Pennin valokuvia (1988), Aleksandr Rodtschenkon unohtumaton näyttely (1990) ja Tsekkiläistä nykytaidetta (1990-91). Japanin ja Luxemburgin nykytaidetta nähtiin siellä vuonna 1991. Samana vuonna esiteltiin myös Mauno Hartmanin ja Henry Mooren veistoksia. 

Aleksandr Rodtschenkon taidetta nähtiin Meilahdessa 1990.

Vallankumousten levottomina aikoina vuonna 1992 museossa nähtiin Viron taidetta vuosilta 1910-30 Jorma Hautalan avustamana ja Olga Rozanovan näyttely.

Vuonna 1994 esiteltiin Fernando Boteron teoksia, amerikkalaista nykygrafiikkaa ja paperitöitä ja latvialaisen Olegs Tillbergsin Ars Fennica-näyttely. Kesällä oli vuorossa jälleen ympäristöaiheinen taidenäyttely.

Seuraavana vuonna esiteltiin Louise Bourgeoisin ja Mary Kellyn teoksia, sekä kartoitettiin ensimmäistä kertaa suomaista pop-taidetta. Vuonna 1996 oli esillä kuubalaisamerikkalaisen Ana Mendietan teoksia.

Seuraavana vuonna oli vuorossa Frida Kahlon ja nuoren brittitaiteen näyttelyt.

Teemanäyttely Alastomat ja naamioidut, naisen kuva suomalaisessa taiteessa järjestettiin 1998 ja tarkasteltiin Eila Hiltusen Sibelius-monumenttia.

Kotimaisia taiteilijoita

Meilahdessa oli ainakin seuraavien merkittävien suomalaisten taiteilijoiden näyttelyitä: Zoltan Popovits (1991), Antti Nurmesniemi (1992), Mox Mäkelä (1995), Outi Heiskanen (1996), Aleksanteri Ahola.Valo (1997), Sam Vanni (1997) ja Tyko Sallinen (1999).

Taidemuseossa nähtiin myös Mauno Markkulan (2000), Magnus Enckellin (2000), Ulla Jokisalon (2001), Henry Wuorila-Stenbergin (2004) ja L. Onervan (2004) näyttelyt..

Tennispalatsi, Kluuvin galleria ja kokoelmat

Vuonna 1999 avattiin Tennispalatsin näyttelytilat ja siellä nähtiin Annie Leibovitzin valokuvia. Samana vuonna nähtiin myös Englannin taide- ja kulttuurihistoriaa näyttelyssä otsikolla Viktorian aika.

Niin Helsingin taidemuseo jatkoi kunnianhimoista perinnettä uudelle vuosituhannelle. Tennispalatsi toi runsaasti uusia näkökulmia kaupungin taidetarjontaan ja Meilahti jäi ehkä jonkin verran syrjään näyttelytilana.

Lisäksi Helsingin taidemuseo on hoitanut jo 1960-luvulta Aarno Ruusuvuoren suunnittelemaa vuonna 1968 avattua hienoa näyttelytilaa, Kluuvin galleriaa, jossa on nähty pääasiassa kotimaista uutta taidetta.

Helsingin taidemuseo on myös erikoistunut taidekasvatukseen erilaisille ryhmille. Museo hoitaa myös noin 8 800 teoksen kokoelmaa, jonka ylläpidon Guggenheim-hankkeen ajajat haluaisivat siirtää Helsingin kaupunginmuseolle.

Aluetaidemuseona toimiva taidemuseo on ansioitunut myös julkisen taiteen hankinnassa ja ylläpidossa. Eri kaupunginosat ovat saaneet visuaalista identiteettiä julkisten patsaiden ja teosten avulla. Helsingin taidemuseon kokoelmien kuuluisin teos lienee Ville Vallgrenin Havis Amanda (1908). 

Pekka Jylhän teos Olen itä olen länsi (1999) on Kielosaarenpuistossa, Talinrannassa.

Jaa ja hallitse

Kun aikansa tolskaa ja melskaa sosiaalisessa mediassa huomaa, että on kahdenlaisia ihmisiä. On niitä, jotka osaavat, haluavat tai joiden täytyy jakaa ja niitä, jotka eivät tätä jakamisen taitoa hallitse tai osaa. Tai sitten heidän ei tarvitse jakaa.

Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen kuuluu ensiksi mainitsemaani ryhmään. Hän jakoi Guggenheim-Helsinki prosessin kolmeen vaiheeseen nyt toteutetun selvitysvaiheen jälkeen. Ensi vuonna kaupunginvaltuusto päättää jatkovaiheesta, eli arkkitehtuurikilpailusta ja säätiön perustamisesta. Sitten seuraa, jos näin päätetään, rakennuttamisvaihe ja seuraavaksi käynnistetään museon toiminta.

Asiassa ei ole, kuten maanantai-illan kaupunginjohtajan tiedotustilaisuudessa kysynyt toimittaja kommentoi, oikeastaan mitään uutta. Tai oikeastaan taustalla on vain yksi uusi asia.

Helsingin poliittiset ryhmät eivät ole päässeet yhteisymmärrykseen Guggenheimista. Alun perin luotettiin poliittisen väännön vahvuuteen ja suunniteltiin yhden rysäyksen ratkaisu. Kun yhteistä ymmärrystä ei löytynyt tarpeeksi, tehtiin jako, joka toivottavasti on käsitettävämpi kokonaisuus. Itse asiassa muuta ei voinutkaan tehdä kuin jakaa.

Mitkä asiat Guggenheim-Helsinki hankkeessa ovat niitä, jotka eivät niin sanotusti kohtaa?

Yksi asia, mitä täällä Euroopassa on vaikea ymmärtää, on amerikkalainen museotoiminta. Bisnestä monet haluaisivat taidemuseon olevan meilläkin, mutta vain harvoilla on käsitystä, minkälaista bisnestä taidemuseo on Yhdysvalloissa. Maassa ei ole minkäänlaista museolakiamme vastaavaa  säädöstä ja koko liittovaltion kattava kulttuuritoimintajärjestelmäkin puuttuu. Euroopassa on totuttu siihen, että pääasiassa julkiset tahot rahoittavat museotoimintaa, Yhdysvalloissa näin ei ole.

Hankkeen suunnitelma heijasti tätä amerikkalaista perinnettä siten, että sen heikoin kohta, suhde valtioon jäi epäselväksi. Elinkeinoministeriön avaus tuesta on hyvä, mutta taidemuseotoiminta Suomessa koskee ensi sijassa kulttuuriministeriötä. Kuten aikaisemmassa blogissani kirjoitin, mikä tahansa merkittävä kulttuurihanke edellyttää valtion osallisuutta. Tämä asia pitää hoitaa.

Kohtaamaton paikka suunnitelmassa on myös Helsingin kaupungin taidekokoelmien kohtalo. En käsitä sitä, miksi kokoelmien hoito pitäisi sysätä kaupunginmuseolle. Kaikkien taidemuseoiden kokoelma koostuu useista eri kokoelmista ja ne saattavat olla hyvin erilaisia. Guggenheim Helsingin suunnittelijat kuvittelevat pyyhkäisevänsä pois vanhat kokoelmat ja aloittavansa puhtaalta pöydältä. Tällaiselle ratkaisulle ei ole Helsingissä mahdollisuuksia.    

Uudessa Taide-lehdessä kiistellään Guggenheim-hankkeesta perusteellisesti. Päätoimittaja Pessi Rautio julistaa tehtyyn suunnitelmaan vedoten, että ”kaikki olennainen taidemuseotoimintaa koskeva päätösvalta olisi Guggenheim-säätiöllä”. Ainakin Pajusen esittelemän suunnitelman mukaan museon ohjelma- ja hallintosopimus olisi kuitenkin tulevaisuudessa päätettävä asia.

Helsingin taidemuseolla on kuitenkin kiireellinen ongelma, joka koskee tätä rakennusta:

Helsingin taidemuseon Meilahden rakennuksessa on todettu kosteusvaurioita.

Meilahden puistossa vuonna 1976 avattu Helsingin taidemuseo oli toissa vuonna remontissa. Se epäonnistui ja kosteusvaurioita on todettu taas alkuvuodesta. Mikäli rakennusta ei saada kuntoon toukokuun alkuun mennessä, taidemuseon johtokunnalle esitetään, että koko Meilahden museotila suljetaan. Jos ongelmaa ei saada ratkaistuksi, tulevatkin näyttelyt täytyy siirtää Tennispalatsiin, eikä Meilahteen enää suunnitella uusia näyttelyitä.