Nettijulkaisujen tapaaminen

Kuvataideakatemiassa järjestettiin pohjoismaiden nettijulkaisujen iltapäiväseminaari, joissa esiteltiin kuvataidealan nettijulkaisuja ja taidekritiikin siirtymistä verkkoon.

Kunsten.nu Tanskassa

Matthias Hvass Borello kertoi julkaisun aloittaneen nykymuodossa vuonna 2008. Sitä edelsi Århusissa 2004 aloittanut Århus.nu.

Julkaisun toimitukset ovat Århusissa ja Kööpenhaminassa. Lehdessä on kuusi palkattua taidekriitikkoa, 15 vapaaehtoista kirjoittajaa ja noin neljä harjoittelijaa. Lehti pyrkii ei-akateemiseen kirjoittamiseen.

Kunstkritikk.no Norjassa

Jonas Ekeberg sanoi lehden täyttäneen 10 vuotta. Se päivitetään lähes päivittäin. Norjassa oli vilkas taloudellinen ja kulttuurinen nousukausi 2000-luvun alussa. Alussa julkaisussa oli journalistisia kokeiluita New Journalism-tyyliin. Norjassa digitaalisen median eräs tavoite on tarjota työpaikkoja taidekriitikoille. Lehti on pystynyt keräämään ympärilleen kriittistä kulttuuria. Pysyvää valtion tukea Kunstritikk.no alkoi saada vuodesta 2009 alkaen, noin 250 000 € vuodessa. Lehti on siis tulossa todella instituutioksi, kommentoi Ekeberg.

Kunstritikk.no käännetään myös muille kielille ja sillä on englanniksi käännettyjen artikkelien kansainvälinen editio. Kulttuurinavigaattori referoi viime syyskuussa artikkelissa Populismi kulttuuripolitiikassa Jonas Ekbergin ansiokasta artikkelia Kunstritikk-lehdessä Pohjoismaissa tapahtuvista kulttuuripolitiikan populistista trendeistä ja lisäsi oman arvionsa Suomen kulttuuripolitiikan suunnista. 

Mustekala Suomessa

Päätoimittaja Pirkko Holmbergin mukaan kymmenen vuotta sitten perustetun verkkojulkaisun tavoite on  taidekeskustelun kehittäminen Suomessa. Mustekala painottaa täyttä ilmaisuuttaan, vaihtoehtona Helsingin Sanomien ja New York Timesin asteittain maksulliseksi siirtyneille verkkosivuille. Mustekalassa julkaistaan paljolti akateemista taidekirjoittamista ja jonkin verran kokeilevaa taidekritiikkiä. 

 Artishok Virossa

Liisa Kaljula taustoitti internetin erilaista roolia Virossa: se liittyy voimakkaasti vapauteen ja demokratiaan. Nettiviestintä on Suomenlahden eteläpuolella sama asia kuin ihmisoikeudet ja netti liittyy laajemmin kansalaisyhteiskuntaan.

Artishok on kokeilu, joka tutkii taidekritiikkiä itsenäisesti. Se ei ole anonut tukea valtiolta tai yrityksiltä ja pyrkii irti myös keltaisen median tyylistä. Artishokissa on taidekritiikin ja artikkelien lisäksi valokuva- , äänilevy ja televisio-osastot.

Julkaisun piirissä organisoidaan Artishok-biennaalia, jossa valitut taiteilijat esittävät päivän kestävän taidenäyttelyn ja eri kriitikot arvostelevat näyttelyt paikan päällä.  Viime syksynä tämä kokeilevan kritiikin Artishok-biennaali kesti kymmenen päivää.

Konsten.net Ruotsissa

Pohjoismaiden vanhin kuvataidealan nettijulkaisu aloitti vuonna 1998, 15 vuotta sitten. Toimittaja Anders Olofsson kertoi, että Konsten.netin lukijakunta on vakiintunut noin 28-30 000 vierailijaan kuussa ja lukijat osallistuvat mielellään sen artikkelien ja aiheiden keskusteluihin.

Kaksi kertaa viikossa päivitettävän nettijulkaisun liikevaihto on vain 14 000 € vuodessa, ja Tukholman lisäksi sillä on kuusi avustajaa Etelä-Ruotsissa. Tarvittaessa julkaisu pystyy kattamaan kuitenkin koko Ruotsin kuvataidetarjonnan.

Lehden ajatuksena on rekrytoida uusia taiteesta kirjoittavia henkilöitä, ja kirjoittajien melko perusteellinen koulutus kuuluu osana sen toimintaan. Ruotsissa lehdellä on myös kilpailija Omkonst, joka on tähän asti keskittynyt taiteilijoiden kirjoituksiin.

Keskustelu

Keskustelu aaltoili lyhyessä ja melko huonosti organisoidussa iltapäiväseminaarissa nettiviestinnän ytimestä populismin politiikkaan. Keskustelua herätti myös kuvataiteesta käytettävä kieli, joka on nyt saanut nimen  International Art English, ja jota ruodittiin newyorkilaisen Triple Canopy-verkkojulkaisun artikkelissa viime vuonna. Aihe tuntuu nyt olevan keskustelun alla muutenkin, tässä johdannoksi The Guardianissa tammikuussa julkaistu artikkeli asiasta.

Pohjoismaisista kuvataidealan nettijulkaisuista tasokkaimmat ovat Tanskan, Norjan ja Ruotsin nettilehdet. Syy siihen löytynee ainakin yhdestä asiasta, siellä on kruunujen lisäksi ollut kykyä ja halua organisoida kuvataidealan viestintää myös valtioiden taholta. Suomessa ollaan melkoisesti jäljessä tässä asiassa. 

Kulttuurin tarjonta ei ole ongelma, vaan sen vastaanotto. Yhä populistisemmaksi muuttunut julkisuus ei pysty kattamaan laajentunutta kulttuuritarjontaa, joten osa taidekritiikistä on siirtynyt ja tulee siirtymäänkin verkkoon. Tämä prosessi ei vielä ainakaan Suomessa työllistä tarpeeksi journalistisia taitoja osaavia taidekriitikoita, jotta verkkokritiikistä tulisi tasokasta ja kiinnostavaa. Seminaari osoitti kuitenkin, että myös kuvataidealan verkkojulkaisujen asema on pikku hiljaa vakiintumassa ja vahvistumassa.

Arktinen Arabia

Samuli Naamanka, Laiturit, 2007, Arabianrannan rantapuisto. Talvella...

...ja kesällä.

Hyppään ulos vihreästä raitiovaunusta, vaikka Helsingin Vanhankaupunginselältä puhaltaa kylmä viima, joka pyyhkii poikki paksujen lumikinosten, lumikasojen ja jäisten polkujen. Tulin Arabian kaupunginosaan katsomaan sitä, miten pohjoisen arktinen ilmasto ja julkinen taide sopeutuvat yhteen. Miten taide pärjää lumen ja jään keskellä?

”Rakennuksia ei suunnitella vain aurinkoisia kesäpäiviä varten”, muistelen Oulun yliopiston arkkitehtuurin professori Jouni Koiso-Kanttilan sanoneen. Haastattelin häntä kerran Oulussa, jossa aurinko on talvella kuukausikaupalla piilossa taivaanrannan takana. Samaa voisi myös toivoa julkisesta kuvataiteesta, sitäkään ei pitäisi suunnitella vain ikuisten poutapäivien ratoksi.

Lumi on muualla maailmassa tavallisesti väliaikainen, korkeintaan muutaman päivän kestävä kausi. Siperian tundran laidalla olevassa Helsingissä lumi ja jää peittävät maan, joet, järvet ja meren useita kuukausia jokainen vuosi, tuoden valoa ja iloa pohjoiseen pimeyteen talvella, muokaten maisemaa ja täydellistäen vuodenaikojen kulkua vaihtelulla. Olen huomannut, miten maapallon eteläisemmissä osissa ihmiset katselevat kauhuissaan ensimmäisten lumihiutaleiden ilmestymistä taivaalle, suomalaiset ottavat ne vastaan riemuiten. Runsaslumiset talvet olivat aikaisemmin melko harvinaisia, nyt paksut lumikinokset peittävät eteläisenkin Suomen maaperän jo kolmantena peräkkäisenä talvena.

Robert Wilson, Tapio Wirkkalan puisto, 2012.

Arabian raitiovaunulinjan päätepysäkin luona on TapioWirkkalan puisto, joka on kuuluisan amerikkalaisen teatteriohjaajan, koulutukseltaan arkkitehdin Robert Wilsonin suunnittelema kokonaisuus. Luen brosyyristä, että  puiston pitäisi jakautua yhdeksään, orapihlaja-aidoilla rajattuun neliöön. Teoksessa pitäisi olla myös alhaalta päin valaistuja polkuja.

Kokonaisuus ei kuitenkaan jäsenny silmiini kinosten keskeltä, orapihlajien oksat törröttävät hennosti lumesta ja valaistus tuntuu vaipuneen kauas lumen alle, kuten suurin osa teoksestakin. Graniittipaadet, kivet ja erilaiset esineet nousevat lumikentän päälle antaen teokselle surrealistisia, mielikuvituksellisia ja lavastemaisia piirteitä.   

Esitteen mukaan teoksen pitäisi viestiä tarjoavansa kävijälle yksityisyyttä julkisessa tilassa. Ainakin tuona helmikuun alun päivänä taideteospuisto tuntui vaipuneen hibernaatioon, talvihorrokseen.

Robert Wilson, Tapio Wirkkalan puisto, yksityiskohta.

Jatkan kävelyä Kaj Franckin kadulle, jossa kinoksesta nousee Howard Smithin teräksestä leikattuja, värikkäitä ja iloisia muotoja. Pitkään Suomessa asuneen amerikkalaisen teokset saavat otteen myös talvisesta ja tuulisesta ympäristöstä. Niiden muodot ja värit ovat vahva kontrasti ja piristys kaikkialle ulottuvaan valkoiseen lumimassaan.     

Howard Smithin teoksia, 2007, Kaj Franckin katu.

Viiden teoksen ryhmän vieressä teoksen visuaalisuutta haastaa ad-hoc lumiveistos, joka kertoo myös talven iloista. 

Jatkan talvista vaellusta Arabian rakennuskortteleiden läpi. Toukolankadulla huomaan nykyrakentamisen uusimman muoti-ilmiön, jonka ristin penthouse-ilmiöksi. Jokaisen talon katolle on rakennettu erillinen rakennusosa, jonka muoto ja asema poikkeaa voimakkaasti rakennuksen päärungosta. 

Niitä nähdessäni pohdin arkkitehtuurin ja sosiaalipsykologian syviä olemuksia. Yhtenäinen, kiinteä rakennusmassa on murrettu, kaksi asumistasoa, ehkä asukkaiden jakautuminen kahteen asukasluokkaan samassa rakennuksessa, ja mitä vielä... Kuka sanoo, etteikö arkkitehtuuri heijasta nykyaikaa!

 Penthouse-arkkitehtuuria Arabiassa Toukolankadun varrella.

Ja lopuksi tapaan Toukolankadun päässä, Jan-Magnus Janssonin aukiolla nuo kolme suurta hahmoa, jotka eivät aluksi tunnu hahmottuvan käsitettäviksi muodoiksi. Ann Sundholmin suuret, vaaleanruskeat leijonat makaavat hiljaisina keskellä lunta talvihorroksessa. Tässä ollaan kaukana hiekka-aavikon läkähdyttävästä kuumuudesta, mutta teokseen liittyvä oranssinvärinen valaisin on kuin lohduttava merkki ja muistutus siitä, että aikoinaan myös aurinko saa otteen arktisesta kylmyydestä.

Ann Sundholm Keidas, 2006.