Poliittisesti Venäjältä

Irina Dudina, Brainwash, tilkkutöitä Galleria Elena Kadieffissa Helsingissä 21.8.-28.9.2014

Irina Dudina, Venäjän kolme ajanväriä.

Teoksessa Venäjän kolme ajanväriä sen yksi, alin taustaväri on peräisin Neuvostoliiton aikaisesta oikeasta punalipusta. Työn sininen osa kertoo perestroikan ajasta ristiriitoineen ja ylin, vaalean sävyisestä onnen maasta, arkadiasta, jossa joutsenet, puut ja sipulikirkot elävät harmoniassa. Teoksen taustavärit muodostavat kokonaisuudessaan Venäjän lipun, joka sisältää tämän historiallisen, kolmesta epookista koostuvan vision.  

Pietarilaisen Irina Dudinan työt käsittelevät avoimesti venäläiseen arkeen liittyviä periaatteellisia ja käytännön ongelmia. Teosten otsikot kertovat paljon aiheista: Luota luontoon, Onko synteettinen parempaa kuin aito?, Maailman mitta, Aivopesu, Pankkisalaisuudet, Terveen järjen diktatuuri, Öljyn haju, Tanssia karhun kanssa.

Jos kansanomainen ja naivistinen taide on usein viattomuuden ja ulkopuolisuuden vakuuttelua, Dudinan työt kertovat rohkeasti ja usein julistavasti yhteiskunnasta ja maailmasta. Työvälineenään ompelukone Dudina koostaa kuviinsa runsaasti rönsyileviä kertomuksia. Nämä kuvat kertovat halusta olla osallinen ja mukana maailman menossa.

Elämme informaatiosodan voimakasta aikaa ja varsinkin Venäjältä näemme valtamedian suodattamia uutisia ja kuvia, jotka kertovat asioista useimmiten vallanpitäjien haluamilla tavoilla kieli keskellä suuta. On oikeastaan hämmästyttävää nähdä suorasukaisia kuvia Nykyvenäjältä, jotka kertovat asioista, jotka ovat arkisia, ajankohtaisia ja poliittisia.

Nämä karkeat, visionääriset kuvat muistuttavat Neuvostoliiton toisinajattelijoiden taiteesta. Toisinajattelijoiden erilaiset ryhmäthän loivat aikoinaan kulttuuria, joka oli elävyydessään ja dynaamisuudessaan kiinnostavampaa kuin konsanaan ajan virallinen kulttuuri. Ja tämä toisinajattelijoiden historiallinen viesti, erilaiset kansalaisyhteiskunnan idut, on mitä ajankohtaisin tämän päivän Venäjälläkin. 

Irina Dudinan muhkeat, ruohonjuuritason politiikan kuvat ovat korvapuusti aikamme poskelle.

Irina Dudina, Vapaus, tasa-arvo, veljeys.

Patsaspopulismia

Tommi Toija, Bad Bad Boy, 2013 Helsingin Kauppatorin Linnanaltaan reunalla. 

Populismi on aikamme suurin ja selvimmin tunnistettava aatesuuntaus. Yleisradio, Helsingin Sanomat ja Timo Soini kasvattavat meidät siihen päivästä toiseen. Se on tarttunut meihin kaikkiin, mutta tarttuuko populismi taiteeseen?

Totta kai kuvanveistossa ja julkisessa  taiteessa on populismia. Itse asiassa voin paljastaa esoteerisuuden harrastajien kauhuksi, että kuvanveisto on ollut aikojen alusta populistinen taidesuuntaus ja sitä se on tänäänkin.

Mitä eroa on Timo Soinilla ja Tommi Toijalla? Soini saavuttaa valtaa kiihottamalla kansaa, hän vetoaa tunteisiimme, pelkoihimme, odotuksiimme ja asenteisiimme. Tommi Toijasta ette ole ehkä kuulleet, mutta hän pelaa ihan samoilla korteilla.

Demagogia vetoaa nationalismiin, populismiin ja uskonnollisiin teemoihin. Niin myös kuvanveiston pitkä tarinakin. Kuvanveisto on aina ollut seksiä ja pöhinää.

 

Helsingin kaupungin kokoelmassa on yli 400 julkista taideteosta ja jos yritysten, yhteisöjen ja yksityisten hallussa olevat teokset lasketaan mukaan, niitä on yli viisi sataa. Jos statuomanian uusin aalto, veistosvillitys saa jatkua, Helsingin julkisten taideteosten määrä ylittää tuhannen kappaleen rajan laskujeni mukaan vuonna 2048.

 

Mitä vikaa siinä on? Ei yhtään mitään, päinvastoin. Kun kurvailen polkupyörällä pitkin kaupunginosia, puistoja ja aukioita, kohtaan jatkuvasti paikkoja, johon mielessäni asetan jonkinlaisen patsaan, veistoksen, tilateoksen tai taiteellisen rakennelman. Taide valtaa yhä enemmän tiloja ja paikkoja ja hyvä niin.

 

Tommi Toija osaa rienata, saarnata, propagoida, provosoida, inhottaa, helliä ja yllyttää. Ja unohtakaa nuo kriitikoiden hokemat: "aikamme homunculukset", ”suunnaton pää” ”silmät suuremmat kuin pizzalautaset” ja ”kartesiolainen dualismi”. Kun Euroopan timosoinit unohtuvat, Tommi Toijan työt muistetaan. 

Patsaskesä

Olen kierrellyt kesän mittaan katselemassa Helsingin julkisia veistoksia ja taideteoksia. Kuvasin noin sata teosta ja kirjasin ne suomenkielisen Wikipedian artikkeliin Luettelo Helsingin patsaista ja muistomerkeistä. Näkemättäkin patsaita jäi, onhan Helsingissä julkisia taideteoksia yli 400 pelkästään kaupungin kokoelmassa.

Kirjoitin ja kuvasin myös artikkelin Helsingin metrotaiteesta. Kävi ilmi, että vuoden 2016 lopulla valmistuvaan Länsimetroon on kyllä suunniteltu taideteoksia, mutta toistaiseksi vain yksi työ on tilattu. Selvisi myös, että taideteoksia ei ole Sörnäisten, Kalasataman, Kulosaaren, Herttoniemen ja Siilitien metroasemilla.

Patsaskesä huipentuu tänään yleisölle avattavaan japanilaisen Tatzu Nishin suunnittelemaan yhden huoneen hotelliin, joka on rakennettu Havis Amandan ympärille. Huone toimii öisin hotellina ja päivisin näyttelytilana, johon kaikki pääsevät tutustumaan. Teos on esillä 15.8.-12.10.2014. ja on osa Helsingin juhlaviikkojen ohjelmistoa.

Kävin ihmettelemässä jo heinäkuussa Hotelli Mantan rakentamista. Paikalle kertyi muitakin, jotka joko kauhistelevat tai ihastelivat teosta. Nämä keskustelut ovat parhaita kesämuistojani.

Paikalle osui muun muassa Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen. Kysyin häneltä mielipidettä teoksesta ja hän vaikutti pitävänsä siitä. Kerroin ajattelevani, että joku voisi tehdä helposti "Mantasta" valokuvan, jossa patsas olisi retusoitu pois. Miltä Helsinki näyttäisi ilman Havis Amandaa? Kaupunginjohtaja tuumasi siihen, että tämähän on juuri sitä.

Hotel Manta valmistumassa.

Patsaita katsastellessa ja kuvatessa syntyi ajatuksia jotka kiteytän tässä. Mukana valokuviani.  

Kaksitoista teesiä julkisesta taiteesta

1.    Abstraktit muodot ovat ikivanha ominaisuus julkisessa taiteessa.

Birger Brunila, Kustaa II Aadolfin maapäivien obeliski, 1932. Vanhakaupunki.

2.    Kansallissankareiden ohella julkisessa taiteessa on ollut aina antisankaripatsaita ja antimonumentteja.

Walter Runeberg, Danaidit, 1893. Lastenklinikka.

3.    Eduskunnan ympäristön patsailla on eri tehtävä kuin Kivikon  julkisella taiteella.

Heimo Suntio, Merkkien järjestäytyminen, 2002. Kivikko, korttelitalo Ruudin piha.

4.    Arkkitehtuurissa ja rakennetussa ympäristössä on menossa yksityisen ja julkisen tilan eron vallankumous, johon myös julkisen taiteen pitäisi osallistua.

Kalasataman sisäpihoja.

5.    Julkista taidetta ei tarvitse sitouttaa pelkästään arkkitehtuuriin ja rakennettuun ympäristöön.

Antero Toikka, Himmeli, 1991. Puotilan leikkiniitty.

6. Julkista taidetta voidaan käyttää hyväksi kaupunkien tai kaupunginosien brändäyksessä – eikä siinä ole mitään moitittavaa, jos se tehdään hyvin. 

Erland Stenberg, Frans Mikael Franzénin patsas, (1879)1881, Oulu. Teos syntyi Pariisissa ja valmistui juuri ennen rautatien tuloa Ouluun.

7.    Julkisessa taiteessa on joskus populismia, joka hyvin toteutettuna voi tuoda uusia näkökulmia.

Veikko Myller, Tapio Rautavaaran muistomerkki / Kulkurin uni, 2000. Oulunkylän tori.

8.    Julkisen taideteoksen sijoituspaikan, materiaalin ja visuaalisuuden on kestettävä. Taiteilijan pitää antaa ohjeita teoksen omistajalle sen hoitamiseksi ja omistajan on hoidettava sitä. Teoksen on pystyttävä olemaan edustava sekä talven pimeydessä, keskellä lunta ja jäätä, että aurinkoisena kesäpäivänä.

Villu Jaanisoo, Kaikki on mahdollista, 2009, Viikki.

 9.  Ympäristö- ja tilataiteessa on oltava teoksellisuutta. Teos ei saa olla liian aggressiivisessa suhteessa ympäristöön, mutta se ei saa myöskään sulautua siihen.

Kivi ja Tuuli Sotamaa, Sirocco, 2010. Arabianranta.

10. Ihmiset eivät usein huomaa julkista taidetta, mutta se ei saa olla syynä  sen väheksymiselle.

Pekka Paikkari, Kristiina Riska ja Kati Tuominen, Gekko 2000. Kampin metroasema.

11.Taidetta voi olla myös taiteen vuoksi.

Ville Vallgren, Havis Amanda, 1908. Kauppatori.

12. Prosenttiperiaatteella ei saa tuottaa rutiinilla tehtyjä keskinkertaisia taideteoksia. ”Prosenttitaide” on halventava sana. Vain paras on kylliksi hyvää.

Tapio Junno, Rakkaus ja valppaus, 1976. Myllypuro.

Avajaispuhe Oulun taiteilijaseuran vuosinäyttelyssä

Kuva: Marju Kaltila

Puhe Oulun taiteilijaseuran vuosinäyttelyssä Oulun Valveen näyttelytilassa 6.8. 2014.

Hyvä avajaisyleisö, hyvät kutsuvieraat!

Jyrytin tämän Oulun taiteilijaseuran vuosinäyttelyn kesäkuun lopulla. Olin samaan aikaan kirjoittamassa artikkelia virolaiseen Sirp-lehteen paljon puhuttaneesta Guggenheim Helsinki taidemuseosta, sen arkkitehtuurikilpailusta ja Helsingin taidemuseotilanteesta.

Turhauttavaa tuossa Guggenheim Helsinki hankkeessa vuosien mittaan on ollut se, että keskustelu on saanut sellaisia painoarvoja joita on vaikea hyväksyä. On keskusteltu valtavasti rahasta ja kävijämääristä, mutta varsinainen Helsinkiin suunniteltavan uuden taidemuseon taiteellinen sisältö on jäänyt kartoittamatta. Ei ole puhuttu juuri mitään esimerkiksi tulevan museon kokoelmasta, vaikka jonkinlainen kokoelma on jokaisen museon sydän. Kaikki taidemuseot on rakennettu taidekokoelman ympärille. On ollut vaikea löytää taidemuseota Guggenheim Helsinki hankkeessa.

Käsitin, että Oulun taiteilijaseuran vuosinäyttelyn otsikko ”Siksi” on provokatiivinen. Siksi-sana vie ajatukset siihen kysymykseen, onko taiteella arvoa ja merkitystä sinänsä, voiko taide olla taiteen takia?

En ole innokas l´art pour l´art idean kannattaja, mutta olen sitä mieltä, että tämäkin näkökulma on taiteessa olemassa ja hyväksyttävissä. Taidetta ei ainakaan saisi instrumentalisoida eli välineellistää niin paljon, että itse taiteelliset sisällöt ja merkitykset unohtuvat.

Oulussa on puhuttanut viime aikoina Oulun museo- ja tiedekeskus Luupin toiminta. Olin allekirjoittamassa julkilausumaa, jossa arvosteltiin Oulun taidemuseon roolia ja asemaa Luupissa.

Voi kysyä, onko Oulun Luuppi-organisaatiossa viety markkinointi liian pitkälle museoiden sisältöjen ja taidemuseon oman toiminnan kustannuksella? Taidemuseon tärkeä tehtävä on varmasti yleisön kasvattaminen, mutta jos museot tuijottavat liikaa yleisömääriin, menettävätkö ne sivistyksellisen ja valistuksellisen roolinsa.

On myös aihetta kysyä, onko Oulun taidemuseon johtajan rooli hakoteillä, jos sen johtajan asema korvataan yleisölle varsin käsittämätömällä tittelillä: ”Museo- ja tiedekeskuksen yleisötyön johtaja”? Kaikkialla maailmassa suuremmissa taidemuseoissa on selvästi hahmotettavissa ja käsitettävissä johtaja, jonka tehtävä on ajaa taidemuseon ja kuvataiteen asioita.

Oulun taidemuseo on ollut valtakunnallisesti merkittävä kuvataiteen foorumi, jossa on esitelty niin kansainvälistä kuin paikallistakin tasokasta vanhempaa ja nykytaidetta. Toivon, että Oulussa ymmärrettäisiin, että niin tärkeää kuin markkinointi ja mainonta nykyajan maailmassa onkin, taiteellisia sisältöjä ei unohdettaisi.

Taiteella on oma oikeutuksensa, paikkansa ja syynsä. Olkoon tämä Oulun taiteilijaseuran näyttely olemassa taiteen vuoksi, siksi.

Kiitän Oulun taiteilijaseuraa kutsusta jyryttää ja avata tämä näyttely. Kiitokset osallistuville taiteilijoille. Oli kiva olla mukana ja on mukava olla täällä.

Heikki Kastemaa