Robert Irwin ja ehdollinen taide

Kirjoitin kriittisen arvion blogissani Kiasman taidekilpailusta, jossa moitin ehdokasteoksia heikosta ympäristösuhteesta. Olen havainnut saman asian muissakin julkisen taiteen yhteyksissä. Nykytaiteessa on paljon hyviä, monenlaisia ideoita, mielikuvitusta ja nokkeluutta, mutta eikö julkiseen taiteeseen kuitenkin kuulu myös jonkinlainen tietoinen suhde siihen ympäristöön johon se suunnitellaan?

Yritän havainnollistaa taiteen ja varsinkin julkisen taiteen suhdetta ympäristöön amerikkalaisen Robert Irwinin ajatuksilla. Erityisesti nämä kääntämäni kohdat hänen kirjoituksistaan ovat vaikuttaneet omaan ajatteluuni taiteen ympäristösuhteesta.

Kalifornialaisen Robert Irwinin (s. 1928) teokset ovat vähän tunnettuja Euroopassa, mutta hänen ajatuksiaan tunnetaan jonkin verran. Varsinkin arkkitehtuurin ja taiteen fenomenologiaa tuntevat saattavat tuntea Irwinin ajatuksia. Irwinin taiteen periaatteilla on yhtymäkohtia esimerkiksi James Turrellin tuotantoon. Pitkään Suomessa asunut William Dennisuk on tuonut teoksissaan esille fenomenologisia näkökulmia.

Irwin aloitti abstraktina ekspressionistina, mutta hylkäsi sitten maalaustaiteen. Hän kokeili valotaidetta 1970-luvulta alkaen ja hänen tuotantonsa muistuttaa tässä mielessä jossain määrin esimerkiksi Dan Flavinin teoksia. Vuonna 2015 New Yorkin Pace-galleriassa häneltä oli esillä värillisiä valorivejä.

Irwin on keskittynyt taiteessaan huonetiloihin, puutarhoihin, puistoihin, museoihin ja erilaisiin urbaaneihin paikkoihin. Tuotanto laajeni suuriin maisemaprojekteihin, joista tunnetuin on ehkä Los Angelesin Getty-keskuksen Keskuspuisto (Central Park, 1992-1997), jossa Irwin yhdistää kokemusperäisiä suhteita rakennettuun ympäristöön. Projektia on ylistetty varsinkin sen muotoilun ja sujuvuuden takia.

Seuraavassa Irwin hahmottelee muutamia työkategorioita julkiselle tai paikkasidonnaiselle taiteelle sen suhteen, miten yleensä prosessoimme, havaitsemme tai ymmärrämme sitä. Irwin korostaa, että ne eivät ole tarkoitettu arvoarvostelmiksi, vaan distinktioiksi. Yksinkertaisesti sanottuna mikä tahansa teos voi kuulua johonkin näistä neljästä kategoriasta.

1. Paikkaa hallitseva. Teos ilmentää pysyvyyden, transsendentin ja historiallisen sisällön, merkityksen, tarkoituksen klassisia opinkappaleita; taide-esine joko nousee niistä tai on sen ”jokapäiväisen” tilanteen syy – monumentit, historialliset henkilöhahmot, muraalit jne. Näitä ”taideteoksia” tunnistetaan, ymmärretään ja arvioidaan viittauksilla niiden sisältöihin, tarkoitukseen, sijaintiin, tuttuun muotoon, materiaaleihin, tekniikoihin, taitoihin jne. Paikkaa hallitsevan taiteen esimerkki voisi olla Henry Moore.

Henry Moore, Reclining Figure, 1951.

2. Paikkaan sovitettu. Sellainen teos korvaa modernin kehityksen merkityssisällöt pelkistettynä maanläheisiin (jopa abstrakteihin) mittasuhteisiin. Teoksessa voi olla harkittua mittasuhde, sopivuus, sijainti jne. Mutta ”taideteos” on joko tehty tai suunniteltu ateljeessa ja kuljetettu tai koottu paikalla. Näitä teoksia mainitaan joskus niiden ”sisällön ja sijainnin” tuttuuden perusteella (keskitetty, jalustalla oleva jne.), mutta ne painottuvat viittauksilla yksilöllisen taiteilijan tuotantoon. Esim. Mark di Suvero.

Mark di Suvero, Rust Angel, 1995.

3. Paikkatietoinen. Tässä ”veistos” suunnitellaan pitäen paikka mielessä, paikka asettaa parametrit ja ovat osaltaan syy veistokselle. Prosessi aloittaa askeleen siihen, että teos yhdistetään sen ympäristöön. Mutta ”taideteoksen” havaintoprosessin ja ja ymmärryksen virittää (lähdeviittaa) taiteilijan tuotanto. Oletetaan että hänen historiansa, ”sukujuuret”, taiteellinen aikomuksensa, tyylinsä, materiaalit, tekniikat jne. ovat tuttuja. Esimerkiksi Richard Serra.

Richard Serra, Te Tuhirangi Contour, 1999/2001, Uusi Seelanti.

4. Paikan ehdollistama tai määräämä. Tässä veistoksellinen vaste vetää kaikki johtolankansa (sen olemassaolon syyt) sen ympäristöstä. Tämä vaatii sen, että prosessi alkaa paikan läheisellä, käytännön lukemisella. Se tarkoittaa istumista, katselemista ja kävelyä paikan ja sitä ympäröivien alueiden, kaupungin tai maaseudun halki (sieltä, mistä siihen tullaan ja mistä mennään pois). Tässä on useita harkittavia asioita: mikä on paikan suhde sovellettaviin ja sen edellyttämiin organisaatioskeemoihin sekä järjestyksen, suhteiden, arkkitehtuurin, käyttötapojen, etäisyyksien, mittasuhteiden järjestelmiin? Olemmeko tekemisissä kaupungin vertikaalien vai maaseudun suuren taivaan kanssa? Minkälaisia luonnon tapahtumia paikassa vaikuttaa – lumi, tuuli, auringon kulmat, auringonnousu, vesi jne.? Mikä on fyysinen ja ihmisten tiheys? Entä äänten ja visuaalisen tiheys (hiljainen, melko hiljainen, tai vilkas)? Mitä pinnan, äänen tai liikkeen ominaisuuksia jne. on? Mitä ovat yksityiskohtien, viimeistelytason ja käsityön ominaisuudet? Mitä ovat paikan historian aikaisemmat ja nykyiset käyttötavat ja nykyiset pyrkimykset? Kaiken tällaisen hiljainen suodattaminen – paikkaa suoraan kokiessa – määrittelee ”veistoksellisen vasteen” kaikki tahot: fyysisyyden, eleen, ulottuvuuksien, materiaalien, laadun ja viimeistelyn esteettinen herkkyys. Pitäisikö vasteen olla monumentaalinen tai hetkellinen, aggressiivinen tai hellä, käyttökelpoinen tai käyttökelvoton, veistoksellinen, arkkitehtoninen tai yksinkertaisesti puun istuttaminen, tai jopa ehkä se, että ei tee mitään.

Neljännen kategorian tunnistaminen ja ymmärtäminen eroaa perinteisestä sisällön abstraktista viittaussuhteesta, historiallisesta linjasta, taiteilijan tuotannosta, tyylistä jne. jotka ovat läsnä kolmessa muussa kategoriassa ja ylittää perinteiset taiteen ja arkkitehtuurin, maisemansuunnittelun, kaupunkisuunnittelun, hyödykkeiden jne. suhteiden rajat ja alistaa nämä määrälliset havainnot (mitat ja kategoriat) tärkeydeltään toissijaisiksi.

(kirjasta Robert Irwin, Being and Circumstance, Notes Toward a Conditional Art, The Lapis Press, 1985, käännös Heikki Kastemaa)

Marskin kavereilla on heikko ympäristösuhde

Marskille kaveri, Kiasman taidekilpailun finalistit 29.1. - 27.3. 2016 Kiasmassa. Voittaja julkistetaan 10.3. 

Kaksikymmentä vuotta sitten Suomen nykytaiteen museon arkkitehtuurikilpailu herätti närää, koska voittajana oli amerikkalainen Steven Holl ja suomalaiset arkkitehdit jäivät nuolemaan näppejään. Vielä suuremman keskustelun aiheutti kuitenkin se, että nykytaiteen museo ja Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsas tulisivat liki toisiaan.

Keskusteluinnostus jatkui, kun Kiasmaksi kastetun museon rakennustyöt alkoivat ja rakennustyömaan ympärille rakennettiin suoja-aita. Kilpailuidean tuloksena aita maalattiin vaaleanpunaiseksi, mutta pelkkä aidan väri aiheutti kuohuntaa. Eräs keskustelija kirjoitti:

”Pinkin punaista niin lähelle Marskia. Röyhkeätä, halusiko arvostelulautakunta ärsyttää. Mauton värivalinta, vastoin ihmisyyden rakentamista.”

Kulttuuriministeriö, joka myöhemminkin puuttui kuumentuneeseen keskusteluun Teemu Mäen niin sanotusta Kissantappovideosta, määräsi Mannerheimin patsasta lähinnä olevan aitaosuuden maalattavan harmaaksi.

Keskustelua Kiasman kulmilla on riittänyt, eikä nykytaiteen museomme ole saanut siitä tarpeekseen. Se haluaa Mannerheimin patsaalle kaverin, julkisen taideteoksen Kiasman läheisyyteen.

Niinpä Valtion taideteostoimikunta, jolla on kaksoisrooli Kansallisgallerian alaisena osana määrätä myös sen rakennusten taideteoksista, suunnitteli taidekilpailun, jossa etsitään teosta, joka haastaa totutun käsityksen julkisesta taiteesta sekä herättää ajatuksia ja keskustelua.

Taustalla on myös se, että Kiasman lähiympäristö on muuttumassa. Kiasman takana olevalle Kansalaistorille on alettu rakentamaan Keskustakirjastoa ja naapuriin, Mannerheimintien toiselle puolelle rakennetaan Suomen suurinta yksityistä taidemuseota, Amos Rexiä. Sen rakennustyömaan suoja-aidan väri ei ole tiettävästi herättänyt suuria intohimoja eikä sensurointia.

Tulokset

Tähän asti kaikki on hyvin ja kannatettavaa, mutta entä kilpailun tulokset, jotka ovat esillä Kiasmassa? Marskin kaveriksi haki avoimessa kilpailussa 363 ehdotusta, joista valittiin kuusi finalistia.

Mukana on hyviä ideoita, jotka varmasti herättävät ajatuksia ja toivottavasti myös keskustelua, sekä muuttavat yleisiä käsityksiä julkisesta taiteesta tänään.

Ajatuksiin ja mielikuviin perustuvaa taidetta voisi kutsua ideationaaliseksi. Hankaluus on siinä, että pelkkä keskustelun herättäminen ja hyvät ideat eivät kuitenkaan ole riittäviä rakennuspuita julkisen taiteen onnistumiseksi. Kaikkien kuuden ehdotuksen ongelma on niiden heikko, lähes olematon suhde ympäristöön. Mikään niistä ei innostu myöskään keskusteluun, vuoropuheluun tai väittelyyn myöskään Mannerheimin ratsastajapatsaan kanssa.

Ideoistaan innostumisen lisäksi taiteilijoiden pitäisi pohtia enemmän sitä, minkälaiseen ympäristöön heidän teoksensa tulevat. Ympäristösuhde ei ole uusi asia taiteessa, mutta se on välttämätön osa myös uusinta nykytaidetta ja varsinkin jos puhutaan julkisesta taiteesta. Ympäristöön liittyvä julkinen taide ei tarkoita harmoniaa suhteessa ympäristöön, vaan se voi olla myös vastakkainen eli antiteettinen suhteessa siihen. Valitettavasti tällaisiakaan näkökulmia ei loppusuoralle valituissa teoksissa ole.

En suosittele mitään ehdotettua kuutta teosta toteutettavaksi. Niissä on ihan hyviä ideoita, mutta yhdessäkään ei ole sitä erinomaisuutta, jota julkinen taide vaatii.

Vain paras on kyllin hyvää

Taidekilpailujen järjestäminen julkisesta taiteesta on kannatettavaa ja toivottavasti taidekilpailuja toteutetaan enemmänkin. Kiasman taidekilpailun voi nähdä myös samankaltaisena yrityksenä luoda keskustelua kaupunkisuunnittelusta kuin Guggenheim Helsinki arkkitehtuurikilpailun järjestämisen. Kumpikaan kilpailu ei tuottanut järin nerokkaita tuloksia.

Esimerkki kilpailun laatua tuottavasta vaikutuksesta kaupunkiympäristöön on Helsingin Meilahden HUS:in sairaala-alueen taideteoskilpailu, jonka tulokset julkistettiin viime elokuussa. Kävin tutkimassa elokuussa kutsukilpailun muut ehdotukset, ja totesin niiden ogelmaksi oikeastaan saman kuin Kiasman kilpailutulostenkin. Esitettyjen teosten ympäristösuhde ei ole riittävä.

Mutta kilpailun voitti teos, joka on yksi ylitse muiden. Matti Peltokankaan Suuri sydän on tummanpunainen muoto, jonka hahmo on moniselitteinen. Se muistuttaa sydämenmuotoista symbolia, mutta toisesta suunnasta katsottuna se näyttää pisaralta tai kyyneleeltä. Suuri sydän ottaa muhkeaan syliinsä suuret rakennusmassat ja kallioisen aukion. Se inhimillistä steriilin tuntuista sairaala-aluetta, ja kerää huomion myös korkealta, potilasosastojen ikkunoista. Ehdotuksessa on sitä erinomaisuutta, jota julkiseen taiteeseen tarvitaan.

Matti Peltokangas, Suuri sydän, 2015, ehdotus HUS:in taideteokseksi.