Uusi verkkosivusto käynnistyi kulttuurijournalismiin

Kulttuurin norsunluutorni avattiin Helsingin kirjamessuilla 29.10.2016.

"Mies:

sinä jalosukuinen neito!

Sinun lanteesi kaareutuvat kuin kaulakorut, kuin taitajan muovaamat taokset. olkoon se täynnä mausteviiniä!

Sinun vatsasi on vehnäkumpu, liljoilla ympäröity.
kuin gasellin kaksoset.  silmäsi ovat Hesbonin lammikot, Bat-Rabbimin portin vedet. joka tähystää kohti Damaskosta.

Miten kauniit ovat jalkasi, sandaalien somistamat,

Sylisi on kuun tavoin kaartuva malja --

Rintasi ovat kuin peuranvasat,

Sinun kaulasi on kuin norsunluinen torni,

Sinun nenäsi on ylväs kuin Libanonin torni,

Sinun pääsi kohoaa kuin Karmel, sinun tukkasi aaltoilee purppuravirtana, se hukuttaa kuninkaatkin!"

Mieskatsetta, trumpismeja vai lokerohuonepuheita? Tämä on lainaus Raamatun Salomonin Korkeasta veisusta eli Laulujen laulusta, joka antoi maailmalle käsitteen norsunluutorni.

Sanaa alettiin käyttää 1800-luvulta alkaen kuvaamaan henkilöä tai ryhmää, joka eristyy ”norsunluutorniinsa” muulta maailmalta. Syytteitä saivat niskaansa niin tiedemiehet kuin taiteilijat. Ja kummallista olisi, jos kriitikkoja ei olisi norsunluutorniin linnottautumisesta syytetty.

Suomen arvostelijain liiton puheenjohtajaa, teatteri- ja tanssikriitikkoa Maria Säköä ei voi ainakaan syyttää norsunluutornissa elämisestä. Hän oli mukana perustamassa ja toimittaa verkkosivustoa otsikolla ”Kulttuurin norsunluutorni”, joka avattiin lauantaina 29.10.2016 Helsingin kirjamessuilla.

Sivuston tunnus on ”Kaikki olennainen suomalaisesta kulttuurijournalismista”. Sen toimituksellinen osuus koostuu linkkipoiminnoista, jossa keskitytään ajankohtaisiin, tasokkaisiin taidetta koskeviin kirjoituksiin. Viikoittaisessa pääkirjoituksessa tarkastellaan netin tarjontaa jostain näkökulmasta.

Toimintaa, jossa joku valikoi sopivaksi katsomansa aineiston, sanotaan nykyisin kuratoinniksi. Joukkoistamista ja yhteisöllisyyttä Kulttuurin norsunluutorniin haetaan myös twiittien kautta.

Ainakin tältä osin Kulttuurinavigaattori taitaa kavuta norsunluutorniinsa, sillä olen valinnut viestintävälineikseni tämän Kulttuurinaavigaattori-blogin, Kulttuurinavigaattori-sivuni Facebookissa ja Wikipedia-sivujen muokkaamisen samalla käyttäjänimellä. Olen toki kirjautunut Twitteriin, mutta sen käyttö on jäänyt minulla toistaiseksi vähäiseksi.

Tavallaan Norsunluutorni jatkaa Kritiikkiporttia, joka oli vuosina 2008-2011 Suomen Kulttuurirahaston ylläpitämä, lehdissä julkaistuun kritiikkiin linkittävä portaali. Kolmivuotista Kritiikkiporttia oli tarkoitus jatkaa, mutta se kariutui sanomalehtien yhteistyöhaluttomuuteen ja ylläpitäjien osaamattomuuteen.

Koneen Säätiön rahoittama Norsunlutorni -verkkosivusto toimii yhteistyössä eräiden kulttuurialan julkaisujen ja bloggareiden kanssa.

Kritiikin ja taidejournalismin laatu, johon lienee Norsunluutorninkin pyrkimys, on ajankohtainen ja tärkeä asia. Verkkoviestinnässä on mahdollisuuksia myös kulttuurijournalismille ja eri taiteenalojen ajankohtaiskritiikille. 

Tarkastelin edellisessä blogikirjoituksessani japanilaisen Yayoi Kusaman Helsingin taidemuseon näyttelyn yhteydessä julkaistua tiedottamista. Kirjoitukseni sai paljon lukijoita ja se on myös Norsunluutornin ensimmäisen edition nostona.

On vaikea arvioida Kulttuurin norsunluutornin tulevaisuutta. Aika näyttää, käpertyykö se norsunluutorniinsa vai pystyykö se avautumaan verkkosivustona, joka luo uuden uran kulttuurijournalismin ja taidekritiikin mahdollistajana. 

Seuraan yksitoista vuotta täyttävässä Kulttuurinavigaattoriblogissa kulttuurijournalismia myös vastasyntyneen Norsunluutornin kautta ja toivotan avaukselle hyvää jatkoa! 

Yayoi Kusamasta sanottua, oikein vai väärin?

Yayoi Kusama, Äärettömyydessä Helsingin taidemuseossa 7.10.2016 – 22.1.2017.

Koin Yayoi Kusaman näyttelyn vahvana taidekokemuksena ja nautin sen teoksista varmasti yhtä voimakkaasti kuin kaikki muutkin. Toivon myös, että näyttelyssä kävisi jokainen, jolla siihen on mahdollisuus. Helsingin taidemuseon näyttely on hienosti tehty, ainutlaatuinen kokonaisuus. Suosittelen sitä.

Yritän kuitenkin seuraavassa pohtia, minkälaisia myyttejä – myytti-sanalla tarkoitan tässä joko tahallisia tai tahattomia harhakäsityksiä – aikamme kaupallisuus tuo mukanaan. Mainitsen viisi esimerkkiä Yayoi Kusamasta ja hänen taiteestaan julkaistuista teksteistä ja arvioin niitä.

Toivon, että taidepuhe, johon on alkanut sekoittua yhä enemmän superlatiiveja ja mainesanoja, tulisi asiallisemmaksi. Vaikka Suomessa eletään kaukana sivistysmaista, ei meidän tarvitse vajota maalaismaiseen, raakaan kaupallisuuteen ja suosiontavoitteluun kaikissa asioissa.

1. ”Vallankumouksellinen”

”...taiteen vallankumouksellinen, 87-vuotias japanilainen taiteilija Yayoi Kusama...” Jaakko Lyytinen, Helsingin Sanomat kolumni 1.5.2016

Väärin. Varsinkin ne, jotka eivät tunne taiteilijan koko tuotantoa, erehtyvät usein kutsumaan erilaisia ja omaperäisiä tekotapoja ja ilmaisuja tehneitä taiteilijoita vallankumouksellisiksi. Kusama yhdisti varhaisissa teoksissaan traditionaalisen japanilaisen maalaustekniikan ja erilaisia modernin maalaustaiteen suuntauksia. Hän sai vaikutteita 1950-luvun informalismista, ja myöhemmin pop-taiteesta, performansseista sekä kineettisestä taiteesta. Kusama oli mukana avantgarde-taidepiireissä 1950-60 -luvuilla New Yorkissa. Hän ei kuitenkaan ole mullistanut taidetta, vaan seurannut aikaansa.

2. ”Suurnäyttely”

"Yayoi Kusaman suurnäyttely avautuu Tennispalatsissa" (Helsingin taidemuseon HAMin lehdistötiedotteen otsikko)

Väärin. Kusaman näyttely Helsingissä on perusteellisesti laadittu. Se kattaa taiteilijan koko tuotannon, ja aineistoa, muun muassa kirjeitä ja painotuotteita on esillä paljon. Mutta suurnäyttely se ei ole kansainvälisessä eikä kotimaisessakaan mitassa.

3. ”Aikamme merkittävimpiin kuuluva”

”HAM Helsingin taidemuseon vuoden tapaus on aikamme merkittävimpiin nykytaiteilijoihin kuuluvan japanilaisen Yayoi Kusaman (s. 1929) näyttely.” (HAMin lehdistötiedote)

Väärin. Helsingissä näyttely on vuoden tapaus, mutta Kusama ei ole aikamme merkittävimpiä nykytaiteilijoita. Esimerkiksi The Art Facts listaa Kusaman 19. sijalle Bruce Naumanin, Gerhard Richterin, Cindy Shermanin, John Baldessarin, Ed Ruschan, Lawrence Weinerin, Thomas Ruffin, Georg Baselitzin, Rosemarie Trockelin, Francis Alysin, Erwin Wurmin, William Kentridgen, Ai Weiwein, Wolfgang Tillmansin, Richard Serran, Hans-Peter Feldmannin, Fischli & Weissin ja Christian Marclayn jälkeen. 

Varsinkin Helsingin Sanomissa alettiin toistaa jo noin vuosi sitten Kusaman kuulumista maailman merkittävimpiin taiteilijoihin. Taidenäyttelyiden järjestäjät ylistävät taiteilijoita merkittäviksi, vaikka heidän merkittävyyttään ei ole mitattu tai perusteltu. Jos joku taiteilija on merkittävä, pitäisi samalla kertoa, mitä taiteilija on tehnyt ollakseen merkittävä.

Tavallista on, että taiteilijan merkittävyyttä ja kuuluisuutta pidetään samana asiana. Museoiden kartoituksessa vuonna 2014 maailman suosituin taiteilija oli Yayoi Kusama. Kuitenkaan naistaiteilija ei ole itsestäänselvyys nykytaiteessakaan, sillä Yhdysvaltain gallerioissa tehty tutkimus viimeisten kuuden vuoden ajalta osoitti, että yksityisnäyttelyistä 73 prosenttia oli miestaiteilijoiden. Art Newspaperissa julkaistun raportin mukaan tutkimusaikana Andy Warhol, Ellsworth Kelly ja Jasper Johns saivat seitsemän näyttelyä, kun taas naisista eniten näyttelyjä sai Kara Walker neljällä näyttelyllä.

Aikamme suuri harhakäsitys on juuri kuuluisuuden ja merkityksen samastaminen. Taidenäyttely, jossa käy paljon ihmisiä ei ole osoitus taiteilijan merkittävyydestä, jos sen merkitystä yleisölle ei perustella. Kusama on epäilemättä merkittävä, tärkeä ja loistava nykytaiteilija, mutta aikamme merkittävimpiin hän ei kuulu.

4. ”Itseoppinut”

Kusama ”...on itseoppinut taiteilija, joka aloitti uransa 1950-luvulla syrjässä Japanin vallitsevasta taidemaailmasta.” Marie Laurberg näyttelyluettelossa Yayoi Kusama, Äärettömyydessä, HAM Helsingin taidemuseon julkaisuja nro 136, 2016

Väärin. Itseoppinut henkilö on pääasiassa opettanut itsensä ilman koulutusta tai päätoimista mentoria. Kusama opiskeli Kiotossa 1948-49 taideteollisuuskoulussa perinteistä japanilaista nihonga-maalausta ja valmistui siitä. Hänen nihonga-maalauksensa Kissa vuodelta 1947 valittiin vuonna 1950 Naganon prefektuurin näyttelyyn.

Nimetön, 1954.

Useat eivät tule ajatelleeksi, että itseoppineisuus on määritelty tarkasti. Tässä tapauksessa kirjoittaja haluaa ilmeisesti sanoa, että vaikka Kusama opiskeli perinteistä nihonga-maalausta, hän opiskeli sitä syrjässä ajan Japanin taidemaailmasta. Mutta se ei riitä taiteilijan mainitsemiseen itseoppineeksi. 

Vaikka näyttelyluettelossa mainitaan, että nihonga-maalauksesta tuli taiteilijalle taakka, sen vaikutukset näkyvät selvästi Kusaman varhaistuotannossa, jota on myös esillä Helsingin näyttelyssä ja joka on omasta mielestäni näyttelyn kiinnostavin osa. Itseoppineisuudella hehkuttelun sijaan olisi kiinnostavampaa pohtia, miten Kusama pystyi vapautumaan tai muuntamaan opiskelemansa perinteisen nihonga-maalauksen modernismin ilmaisukielille?

Vaikka hänen teoksensa muodostavat visionäärisiä pienoisympäristöjä, Kusama ei ole myöskään ite-taiteilija. Esimerkiksi hänen varhaiset guassi- muste- ja väriliitutyönsä, sekä abstraktit maalaukset osoittavat erinomaista koulutetun taiteilijan hallintaa. Hän ehkä sanoutui irti 1950-luvulla Japanin taidemaailmasta, mutta hän siirtyi sen jälkeen New Yorkin avantgardepiirien keskiöön.

5. ”Kun meiltä loppuu sanat”

”Kun meiltä loppuu sanat, silloin meille on oikeastaan aika helppo myydä mitä tahansa. Esimerkiksi pilkuilla varustettuja pikkuisen ylihintaisia käsilaukkuja.” Jonni Roos Yayoi Kusama ja oudot näyt, KulttuuriCoctail, Yle

Oikein. Meiltä loppuvat joskus sanat, mutta mitä tahansa voi sanallistaa, myös Yayoi Kusaman osittain abstraktia taidetta, vaikka se saattaa aluksi tuntua hankalalta. Taiteilijoihin liittyy joskus kultti-ilmiöitä (Joseph Beuys, Andy Warhol), sana kultti, joka on eräs monimutkaisen kulttuuri-sanan juurista, tarkoittaa kunnioittamista tai palvelemista kunnioittaen. Pop-kulttuurista tuttu henkilöpalvontakaan ei ole vierasta nykytaiteen maailmassa.

Taiteen sanallistaminen on tärkeää, koska silloin me erittelemme ja analysoimme sitä, mitä ja miten me asioita taiteessa koemme. Ja tällä tavalla jokainen voi olla taidekriitikko.

Minä joka tein itsemurhan, 1977.

Kätevyys, kauneus ja jätepyörre

Tikke Tuura, Muovipuutarha Stoan galleriassa Helsingissä 5.10. - 5.11.2016.

Eilen uutisoitiin, että Tyynellämerellä kelluva roskalautta on paljon pahempi kuin aikaisemmin on ajateltu, kun aluetta kartoittava tutkimus löysi kalaverkkoja, muoviastioita ja muita hylättyjä esineitä paljon aikaisemmin kuviteltua suuremman massan. Tunnistuslento tehtiin tutkimuskäyttöön varustellussa C-130 Hercules lentokoneessa, jonka avulla havaittiin suuri, pääasiassa muovijätteistä koostuva kasauma ”Tyynenmeren jätepyörteen” pohjoispuolella Havaijin ja Kalifornian välisellä merialueella.

Roskan tiheys on useita kertoja korkeampi kuin Ocean Cleanup, säätiö jota rahoittaa osittain Hollannin valtio muovin poistamiseksi valtameristä, odotti löytävänsä edes alueen sydämestä, johon suurin osa jätteestä on keskittynyt.

Lautan keskustan arvellaan olevan noin yhden miljoonan neliökilometrin laajuinen (Suomen pinta-ala on 338 440 neliökilometriä) ja se ulottuu reuna-alueineen 3,5 miljoonaan neliökilometriin. Roskahetteikön ulottuvuus vaihtelee jatkuvasti sen jouduttua valtameren valtaviin pyörrevirtauksiin. Muovijätteiden sopassa on sekä isompia esineitä, että mikromuovia, jota kalat syövät ja joka siirtyy ravintoketjuun.

Ocean Cleanup pyrkii torjumaan ongelmaa jättiläiskokoisella V:n muotoisella puomilla, joka käyttäisi hyväksi meren virtauksia ja suppiloisi kelluvaa roskaa tuutiksi. Sen prototyyppiä kokeillaan ensi vuonna. Puomi ei pysty kuitenkaan suodattamaan kaikkea levinnyttä roskaa. Asiantuntijan mukaan muovi on hyvin sitkeää. On myös estettävä muovin joutuminen valtameriin jatkossa. Tarvitaan paremaa kierrätystä parempaa tuotesuunnittelua ja myös jonkin verran lainsäädäntöä.

Muovisaasteen määrä paljastui vuonna 2014, kun alueella tehdyssä tutkimuksessa selvisi, että valtamerissä kelluu 5 triljoonaa muovikappaletta. Vuonna 2014 maailmassa tuotettiin 311 miljoonaa tonnia muovia, 20-kertaa enemmän kuin vuonna 1964.

Aikaisemmin tänä vuonna julkaistun raportin mukaan ennustettiin, että jos pikaisiin toimiin ei ryhdytä, vuonna 2050 valtamerissä on enemmän muovia kuin kaloja.

Muovipuurtarha

Muovipuutarha on Tikke Tuuran kommentti suureen maailmanlaajuiseen ongelmaan, jonka ratkaisut ovat kuitenkin ihmisten arjen ulottuvilla. Hän on koonnut muovitaiteelliseen puutarhaan arkisia muoviesineitä kodeista ja työpaikoilta. Apuna oli teollisen muotoilun opiskelijoita ja ystäviä.

Muoviesineiden yhdistelmistä koostetut asetelmat on nimetty huumorilla höystetyn kasvitieteen tapaan, kuten Sininen niitty (sekalaisia ajatuksia ja toiveita), Harhaileva sinipiika (yleinen kodeissa), Ystävän suru, Valorikko, tai Harmin tarhasta karanneita pikku harmeja tai Unimajakka, joka esiintyy vain saduissa.

Osa töistä viittaa löydettyihin esineisiin, kuten Itä-Helsingin katujen varsilta. Erään esinekokonaisuuden keskellä nousee valaistu Helsingin Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan pienoismalli, joka koostuu lääkepakkauksista.

Muoviesineet ovat joko kertakäyttöön tai jotain tarkoitusta varten suunniteltuja esineitä. Jos funktionalismi korosti esineiden toimivuutta, käytännöllisyyttä ja yleispätevyyttä, muovista valmistetut esineet ovat muotoilua, jota voisi kutsua postfunktionalismiksi. Niiden käyttö on tarkkaan suunnattu, ja vain harvoilla muovisilla kertakäyttöesineillä (poikkeuksena litran jogurttisanko) on arvoa uudelleenkäytössä.

Ehkä juuri tästä syystä käytöstä poistetut, ylimääräiset ja löydetyt muoviesineet osoittautuvat erinomaiseksi materiaaliksi taiteessa. Näyttely havainnollistaa sitä, miten aikaamme kuvastavan materiaalin, muovin estetiikka on eksessin, eli runsauden, paljouden ja pitkien sarjojen estetiikkaa.

Tikke Tuura dekonstruoi, eli järjestää ja ryhmittelee muoviesineitä väreihin ja yhdistää niitä uusiin muotoihin. Hän ilmentää orgaanista synteettisellä materiaalilla ja rakentaa visionäärisiä, mielikuvituksellisia ympäristöjä, omia pienoismaailmoja ite-taiteilijoiden tapaan.

Jotkut installaatioiden esineistä on koostettu lasten leluista ja lapsille suunnattujen tuotteiden kirkkaista väreistä. Tiiviissä muoviesineissä on viatonta ja puuttumatonta, kovan ja pehmeän välistä tunnelmaa.


Mutta näyttelyn osat on asennettu lattialle lauttamaisiksi muodoiksi. Se viestii siitä, että muovi, tuo kätevä, sitkeä ja värikäs materiaali on muodostumassa vakavaksi uhkaksi luonnolle ja ihmisille.