Kaksikasvoinen pop

Leo Lindstenin maalaus ja Roy Lichtensteinin teos Mäntän pop-aiheisessa näyttelyssä.

Superpop! taidemuseo Göstassa, Mäntässä 14.6. –28.9.2014 ja muita näyttelyitä.

Mäntän uuden Gösta-museon avajaisnäyttely tarjoaa näkökulmia helposti tunnistettavaan, melko perusteellisesti jo aikaisemmin Suomessa ja muuallakin kartoitettuun alueeseen, pop-taiteeseen.

Jos Mäntän pop-katsausta pitäisi arvioida lyhyesti, se olisi sana: itsestäänselvää.

Performanssin, videotaiteen, käsitetaiteen tai uuden maalauksellisuuden nousu 1980-luvulta olisivat esimerkkejä nykytaiteen historian valkoisista sivuista ja mustista aukoista. Jos sivistys- ja kulttuurihenkeä olisi suomalaisissa taidemuseoissa enemmän kuin kiinnostusta yleisömääriin, tällaisiakin aiheita voisi taidemuseoissamme kartoittaa ja tuoda esille.

Populaarikuvastosta ja kulutustavarakulttuurista aiheita ammentava pop oli vain yksi kiivaasti muuttuneen taide-elämän suunnista 1960-luvulla. Aikaan liittyi monenlaisia ilmiöitä, kuten op-taide ja käsitetaiteen varhaiset ilmiöt. Kuluttamista kommentoivat pop-taiteen perilliset eivät ole nykyisinkään kuin yksi pala kuvataiteen kenttää.

Pop syntyi reaktiona kulutustavaroiden lisääntymiseen länsimaissa. Jääkaappien, pesukoneiden, autojen, televisioiden ja mikroaaltouunien lisääntyneen myynnin yhteydessä syntyi uusi ilmiö, kulutusjuhla. Kuluttamisesta tehtiin hyve ja länsimaisen yhteiskunnan kansalaisten velvollisuus. Kulutusjuhlan tulo oli niin suuri muutos elämäntavassa, että popin esilletulo taiteessa ei kummastuta.

Pop oli syntynyt Englannissa, mutta amerikkalaiset taiteilijat omaksuivat voimakkaasti suuntauksen ideat ja toivat ne esille uhkeissa teoksissaan 1960-luvulla. Jos poppia ei olisi, se keksittäisiin. Ja synnyttihän pop kulutuskulttuurin kommentoimiseen pohjautuvia ideoita niin Ranskassa, Japanissa kuin Länsi-Saksassakin. Neuvostoliitossa syntyi kielletyn epävirallisen taiteen sots-suuntaus, sosialismin pop, joka ironisoi kommunistipropagandan kaanonia.

Mäntän näyttely kertoo avoimesti, että suomalaiset taiteilijat eivät ottaneet omakseen mitään eurooppalaisista popin versioista, vaan mallit tulivat suoraan Yhdysvalloista. Gösta-museon näyttelysalissa riippuvat rinnakkain Leo Lindstenin ja Roy Lichtensteinin maalaukset. Eikä parhaiden Lindsteneiden ja huonojen Lichtensteinien välillä ole tosiaankaan suurta eroa.

Mäntässä voi todeta, että Suomesta kyllä löytyy Andy Warholeja ja Damien Hirstejä ja Roy Lichtensteineja julkisissa- ja yksityiskokoelmissa. Mutta näyttely todistaa myös, että meillä on vain Warholin, Hirstin ja Lichtensteinin sekundaa.

Mäntän pop-näyttely hämmästyttää, koska se kertoo siitä, miten huonoja tuloksia kaupallisuus ja hype voivat tuottaa. Taidemaailman huomattavimmat kaupalliset taiteilijathan nousivat arvostukseen juuri pop-taiteen myötä taidemarkkinan voimistuttua 1960-luvulta. Eikä markkinan veto näytä hellittävän tänäänkään, vaikka onneksi siitä ei ole nykytaiteen maailmassa tullut määräävä sormi.

*  *  *

Jani Leinonen, Choice is Yours, 2011.

 ”Äänestä tai kapinoi, toivo tai epätoivo, Porsche tai Ferrari, moniavioisuus tai yksiavioisuus, hinta vai laatu.” Jani Leinosen teos Mäntän näyttelyssä kuvaa kulutustavarakulttuurin kaksipiippuisia vaihtoehtoja, kapitalismin kartesiolaista dualismia.

Ja Riiko Sakkisen MuNA, Museum of No Art koostuu museoshopista, jossa myydään MuNA:n esineistöä: kahvikuppeja, t-paitoja ja mittanauhoja. Hänen luomallaan mielikuvitusmuseolla ei ole lainkaan taiteellista sisältöä, vaan se koostuu museokaupan markkinarihkamasta, tuosta ”sivistyneen ihmisen” kitschistä.

Sakkisen osuus kertoo taidemuseoihin liittyvästä kuluttamisesta. Museolle kävijä on tänään vain numero kävijätilastossa ja asiakas museoshopissa. Aikaisemman sivistyksen, kulttuurin, taiteen ja oppimisen vaalimisen sijaan nykyinen kaikkialla rehottava kapitalismi näkee taidemuseon vain kävijämäärien, turistien pyydystämisen, hypetyksen ja kuluttamisen tukikohtana. 

Todellisuuden vastine taidemuseolle ilman taidetta on Helsinkiin suunniteltava taiteellisesti maho Guggenheim. Sillä ei ole aiheesta käytyjen keskustelujen mukaan mitään kokoelmaa, eikä taidetta tai taiteellista toimintaa koskevaa suunnitelmaa. Guggenheim on suuri Museum of No Art, MuNA.

*  *  *

Vaikka avajaisnäyttelyn pääaihe on pelattu varman päälle, toki Mäntän uusi Gösta-taidemuseo on näkemisen arvoinen. Rakennuksessa puuta on käytetty dekoratiivisesti ja se näyttää isommalta ulkoa kuin sisältä. Suurehko taidemuseo liittyy hienosti ympäristöön, jossa on myös veistospuisto siltoineen. Teoksista mieleeni jäi Kari Södön laaja Väliaikainen Joenniemen Taavetinsaaren metsässä.

Pop-aiheisen näyttelyn ja Riiko Sakkisen kokonaisuuden lisäksi Mäntässä on esillä Eija–Liisa Ahtilan hieman pedanttinen, mutta tuoreita näkymiä tarjoava nelikanavainen video Tutkimuksia draaman ekologiasta 1. Vanhemman taiteen ystäville on taidetta Göstan vanhalla puolella ja Mäntän kuvataideviikot tarjoaa nykytaidetta Pekilossa ja muuallakin.

Kaarina Kaikkosen Totuuden henki on ripustettu Mäntän kirkon kupeeseen.

*  *  *

Kulttuurinavigaattorin Fb-sivulla on kolme kuvaamaani videota Gösta-museon julkisuvusta kamera-ajoina polkupyörällä ajettuna. Niihin pääsee näistä:

• Gösta 1
• Gösta 2
• Gösta 3

Runogeneraattorista kriitikon älylaseihin

Arto Kytöhongan tuotantoa esittelevästänäyttelystä Lahdessa vuonna 2012. Kuva Matti Halmevuo.

Runoilija ja kirjailija Arto Kytöhonka (1944-1992) oli aikansa edistyksellinen. Hän toimi muun muassa SARVin Kritiikin Uutisten päätoimittajana 1970-luvulla. Kytöhonka oli kiinnostunut mikrotietokoneista niiden alkuvaiheessa, ennen kuin ne tulivat kulutustavaroiksi. Eräs Kytöhongan keksinnöistä oli runogeneraattori, joka lienee sitten Arton keksinnön keksitty monta kertaa uudelleen.

Kirjailija Anita Konkka kirjoittaa blogissaan ensi kokemuksistaan 1980-luvulla tietokoneen kanssa, jossa oli merkkipohjainen käyttöjärjestelmä: ”...mutta onneksi minulla oli kärsivällinen opettaja, kirjailijakollega Arto Kytöhonka, jolta voi kysyä tyhmiä kysymyksiä eikä hän nauranut niille.”

Työvälineet ovat muuttuneet paljon sitten merkkipohjaisten käyttöjärjestelmien. Tekstinkäsittely, graafiset käyttöliittymät ja tietoverkkojen yleistyminen ovat mullistaneet myös kriitikon työprosessia. Mahtaako enää ollakaan toimitusta, joka ottaa vastaan paperille tulostettuja juttuja?

Olemme siirtyneet kotisivuista blogeihin ja sosiaaliseen mediaan, valokuvauskameroiden käytöstä älypuhelimiin ja kannettavista tietokoneista tableteihin. Muutoksen tuulet tulevat jatkumaan. Aikaisemmin musiikkikriitikko teki pikaiset muistiinpanonsa ohjelmalehtisen sivuun tai partituuriin. Kuvataidekriitikko saattoi vetäistä muutamia viivoja, kirjaimia tai sanoja kynällään taidenäyttelyn teosluetteloon tai muistilehtiöönsä.

Ehkä juuri erilaiset tallennusvälineet ovat tulevaisuuden kriitikon uusia työkaluja. Jo nyt musiikkikriitikko saattaa äänittää muistiinpanonsa pienellä nauhurilla ja kuvataidekriitikko kuvaa näyttelystä teoksia digikameralla tai älypuhelimella muistiinpanoina kirjoittamistaan varten. Oman kokemukseni mukaan huonokin kännykän kuva taideteoksesta on parempi muistiinpano kirjoittaessani kuin epämääräinen söherrys paperin reunassa.

Tekijänoikeuksilla rahastavien tahoilla saattaa olla jotain huomautettavaa tällaiseen kriitikon työskentelytapaan. Mutta kriitikoiden pitää vaatia täydet työoikeudet kriitikon työn suorittamiselle, eikä tulevaisuuden tekijänoikeuksissa tule toivottavasti olemaan mitään esteitä tällaisille kriitikon muistiinpanojen tekemiselle. Kriitikon on saatava kuvata ja nauhoittaa vapaasti ja kaikkialla tehdessään työtään.

Tänä vuonna tulevat kulutustavaramarkkinoille Google-lasit. Niillä on mahdollista soittaa puheluja ja lähettää viestejä, sekä navigoida webissä. Niillä pystyy ottamaan myös valokuvia ja videoita. Tällaiset laitteet saattavat helpottaa ja auttaa myös kriitikkoa vaikeassa työssään.

Tuskin maltan odottaa aikaa, jolloin kriitikot vaeltavat kulttuuritilaisuudesta toiseen älylasit päässään, kirjoittavat juttunsa pienillä tableteillaan paikan päällä ja lähettävät kritiikkinsä toimituksiin, jakaen ne samalla myös blogeihin. Juttusopimukseen ja -palkkioon kuuluu luonnollisesti myös se, että jutun julkaisemisen jälkeen kriitikot keskustevat kritiikistään lukijoidensa kanssa sosiaalisessa mediassa. Toivottavasti kaikki aikamme valveutuneet Arto Kytöhongat saavat mahdollisuuden kokeilla mahdollisimman pian, miten uudet älylasit istuvat kriitikon nenänvarteen.

Itse olen kamppaillut viime aikoina kahden laitteen, uuden iPad Airin ja Nokian älypuhelimen kanssa. Ne eivät suostu keskustelemaan keskenään, eli Apple ei ole sallinut lähettää kännykästä sillä otettuja kuvia tablettiin bluetoothin kautta. Prosessi, jota olen tottunut tekemään vuosikaudet. Kuvien siirtoon kyllä löytyy työkaluja, mutta laadukkaan Apple-yhtiön pyrkimys monopoliseen asemaan tällä tavalla harmittaa.

Vekotinhulluuden lisäksi kehitys on tuonut muitakin uutuuksia kriitikon työhön ja rooliin. Kyseenalaistaako sosiaalinen media kriitikon auktoriteetin? Onko kritiikki yhdensuuntaista viestintää? Miten kritiikkiä jaetaan? Onko sosiaalisessa mediassa eri taiteenalojen kriittistä keskustelua? Mikä on laatua blogeissa ja sosiaalisessa mediassa? Miten kriitikko toimii sosiaalisessa mediassa?

 

Posted with Blogsy

Paholaisen vuorella

Polkupyörä tärisee ja pomppii syrjäisempien polkujen kivissä ja juurakoissa. Mielessäni jytää kuitenkin Ernst Ludvig-Kirchnerin grafiikka, jota juuri katselin Berliinin Dahlemissa olevassa Brücke-museossa.

Pyöräilen Grunewaldin metsässä, joka sijaitsee Havel-järven itäpuolella läntisessä Berliinissä. Hiljaisessa metsässä kohtaan vain muutamia pyöräilijöitä ja hölkkääjiä. Huhtikuun lämpöaallon vaikutuksesta metsä- tai puistoalue on puhkeamassa lehtiin. Puut ja pensaat kukkivat, linnut ovat äänessä.

Hyppään satulasta ja aloitan nousun Teufelsbergille. Sen naapuri on pienempi mäki, jonka nimi on Drachensberg, leijojen vuori. Nousen kukkulalle, jossa on vuoristokiipeilijöiden harjoitusseinämä. Eräs kiipeilijä keskittyy nousuun pystysuoraa seinämää pitkin.

Teufelsbergin huipulta näkyy Brandenburgiin asti ja katsoja käsittää suuren metsäalueen laajuuden. Vuoren huipulla on tiukasti aitojen rajaama alue, jonka sisällä on entinen amerikkalaisten ja englantilaisten ”kenttäasema” eli kuunteluasema. Sen tunnistaa rakennusten katoilla olevista pallotorneista, metallikehikoista jotka on päällysytetty valkoisella kankaalla. Niiden sisällä olivat tutkalaitteet, joilla miehittäjävaltojen kerrotaan kuunnelleen kylmän sodan aikana Itä-Saksassa olevien puna-armeijan joukkojen viestiliikennettä.

Alueelle pääsee opastetulle kierrokselle pientä pääsymaksua vastaan. 1960-luvulta vuoteen 1992 asti aseman kuuntelupuuhissa toimi enimmillään noin 1 500 sotilasta salaisessa, ympäri vuorokauden jatkuneessa tarkkailussa. Sotilaiden kanttiinin pahoin rapistuneet seinät tervehtivät alueelle tulijaa. Kuunteluaseman alue palvelee nyt toisenlaista viestintää. Siellä on Euroopan suurin graffitikokoelma.

Kylmän sodan loputtua yksityisomistukseen siirtyneeelle alueelle suunniteltiin asuinrakennuksia ja hotellia. Opas kertoo, että koska Grunewald on luonnonsuojelualuetta, sinne ei saa rakentaa mitään. Berliinin kaupunki suunnitteli sinne myös vakoilumuseota, mutta koska sille sopivia paikkoja oli muualla, ajatuksesta luovuttiin. Myös alueen entisöintiä suunniteltiin, mutta ilmeisesti rappeutuneiden rakennusten korjaaminen olisi tullut liian kalliiksi.

Nousemme betoniportaita korkeimman kuuntelutornin ylimmälle tasanteelle. Siellä kohtaamme kaksi valkoisiin suojahaalareihin pukeutunutta, englantia puhuvaa miestä. Heitä kuvataan draamaharjoitusta varten tässä varsin autenttisessa ympäristössä.

Keskustelen kylmän sodan ajasta Hampurista Berliinin matkalla olevan vierailijan kanssa. Hän sanoo, että kylmän sodan loppuminen oli varsin tärkeä asia Saksalle. Puhe siirtyy myös Venäjän rooliin, Ukrainan ja Krimin tilanteeseen. Aihe tuntuu olevan luonnollinen osa tätä paikkaa. Elämme uuden vastakkainasettelun aikaa joka, kuten useat ovat viime aikoina huomauttaneet, suurvaltojen operaatioineen muistuttaa kylmän sodan ilmapiiriä.

Eikä paikan muistia ja merkitystä häivytä sekään, että kuunteluaseman perusti Saksaan nykyisin pahamaineisen National Security Agencyn, NSA:n edeltäjä. On arveltu, että asema oli osa maailmanlaajuista ECHELON-signaalitiedustelu- ja valvontajärjestelmää.

Teufelsbergin tutka-asemien graffitin peittämiä betoniseiniä, metallirakenteita ja repaleisia, tuulessa lepattavia kankaita katsoessa tulee mieleen, että tuo Yhdysvaltain valtion ylläpitämä virasto toimii nyt uudenlaisten, tarkempien ja tehokkaampien laitteiden avulla. Ja kuten tiedot kertovat, viraston tarkkailu ei ulotu vain sotilaiden väliseen viestintään. Se on tehokkaampaa kuin koskaan aikaisemmin.

Huomautan oppaalle, että tavallaan seisomme nyt Berliinin päällä. Hän hymähtää ja vahvistaa asian. Teufelsberg on keinotekoinen, ihmisen tekemä vuori. Alueen puiden, pensaiden, hiekan ja ruokamullan alla on toisen maailmansodan pommituksissa tuhoutuneeen Berliinin rakennusten jäännökset. Aluetta alettiin rakentaa jo sodan päätyttyä 1940-luvulla ja siirtotöiden päätyttyä Berliinin kaupunki päätti tehdä siitä puiston.

Ja mystistä monikerroksellisuutta lisää maisemaan se, että kukkulan alla sijaitsi itsensä Albert Speerin suunnittelema natsien sotilastekninen koulu (Wehrtechnische Fakultät). Liittoutuneet yrittivät tuhota sitä räjäyttämällä, mutta se osoittautui niin vahvaksi, että oli helpompaa peittää se rakennusjätteillä.

Berliinin jätemäki ei ole ainutlaatuinen eikä ainoa. Berliinissäkin niitä on muita ja vastaavia lähes jokaisessa pommitetun Saksan kaupungissa. Teufelsberg on Alexanderplatzin tuntumassa olevan televisiotornin jälkeen Berliinin korkein paikka, joka nousee noin 150 metriin. Vertailun vuoksi voi mainita, että Helsingin Malminkartanon 90 metriin ulottuvaan jätemäkeen kuljetettiin 3,5 miljoonaa kuutiota rakennusjätettä. Teufelsbergin alueelle sitä siirrettiin arviolta 75 miljoonaa kuutiota.

Kysyn konttoritekniikkaa opiskelevalta sivutoimiselta oppaalta alueen tulevaisuudesta. Hän sanoo, että sitä on vaikea tietää.

Opas kertoo vuoren nimen tulevan lähellä olevasta pienestä järvestä. Siihen heitettiin keskiajalla noituudesta tuomittuja naisia. Paikalliset asukkaat kertoivat järven veden muuttuneen punaiseksi, jonka jälkeen järvea alettiin kutsua nimellä Teufelssee. Ja kun sodan jälkeen rakennusjätteiden kuljetus alkoi, aluetta alettiin kutsua Teufelsbergiksi.

Totisesti totuus tästä alueesta on sen nimessä. Teufelsberg on paholaisen vuori.

Posted with Blogsy

Olen berliiniläinen

Kirjoitan ja kuvaan muistojani ja kokemuksiani Berliinissä huhtikuussa 2014. Travelogini otsikko "Ish bin ein Bearleener" viittaa Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedyn kuuluisaan puheesen Berliinin Schönebergin raatihuoneella 26. kesäkuuta 1963. Saksaa osaamaton Kennedy kirjoitti muistiin saksankielisen lauseen ”Ich bin ein Berliner” (Olen berliiniläinen) ääntämisohjeen: "Ish bin ein Bearleener".

Kennedy puhui kylmän sodan kuumimpina vuosina. Hän puolusti vapautta itäsaksalaisen kommunismin sijaan. Puhe pidettiin vasta pystytetyn Berliinin muurin äärellä.

Mitä Kennedy tarkkaan ottaen tarkoitti sanoessaan ”Kaksi tuhatta vuotta sitten ylpeintä, mitä ihminen saattoi sanoa, oli ”civis Romanus sum” (”olen Rooman kansalainen”)? Sanonta viittaa Ciceron julistamaan ajatukseen Rooman kansalaisuudesta ja vaatimuksesta, jonka mukana kansalaiselle tuli oikeuksia, etuoikeuksia ja suojelua. Se ei tarkoittanut välttämättä asuinpaikkaa, vaan sitä, että Rooman kansalaiseksi tunnustautuminen oli erityisen tärkeää myös maan rajojen ulkopuolella, jossa paikallisten hallitsijoiden toivottiin kunnioittavan näitä vapauksia.

”Civis Romanus sum” on myös tunnettu Uudesta testamentista. Apostoli Paavali vangittiin ja tuomittiin Rooman vallanpitäjien toimesta uskonsa tähden. Paavalia ruoskittiin, vaikka hän saattoi todeta olevansa Rooman vapaa kansalainen.

Kennedy sanoi: ”Vapaus on jakamatonta ja jos joku orjuutetaan, kaikki eivät ole vapaita. Kun olemme vapaita, voimme katsoa eteenpäin siihen päivään, kun tämä kaupunki yhdistetään yhdeksi ja tämä maa ja suuri Euroopan manner liitetään yhteen osana rauhallista ja toivorikasta maailmaa. Kun tuo päivä lopulta koittaa, kuten se tulee koittamaan, niin Länsi-Berliinin ihmiset saattavat todeta ollensa eturintamassa lähes kahdenkymmenen vuoden ajan.

Kaikki vapaat ihmiset, missä tahansa he asuvat, ovat Berliinin kansalaisia ja niinpä vapaana ihmisenä voin ylpeänä sanoa: ´Ich bin ein Berliner´."

Pohdin Kennedyn puheen ajatusta kansalaisuudesta ja vapaudesta Ukrainan ja Krimin käänteessä tänään. Onko kieli kansalaisuuden merkki, kuten Putinin Kremlin hallinto näyttää tulkitsevan? Ja turvaako Venäjän kansalalaisuus paremmat vapaudet ja oikeudet kuin Ukrainan kansalaisuus?

Tulin Berliiniin ensimmäisen kerran 1980-luvun lopulla, vuotta ennen Die Wendeä. Asuin Itä-Berliinissä ruotsalaisten suunnittelemassa viiden tähden loistohotellissa ja matkustin päivittäin Länsi-Berliiniin. Kulkemiseni idän ja lännen rajan läpi oli melko vapaata, koska satuin olemaan Suomen kansalainen. Oli tyrmistyttävää huomata, miten Friedrichstrassen aseman kellareiden katakombeja muistuttavissa sokkeloissa ihmiset jaettiin kansalaisuutensa mukaan ryhmiin ja jonoihin heidän pyrkiessään Itäberliiniin.

Matkustelin myös Itä-Saksan muissa kaupungeissa ja huomasin vähitellen, miten vahvasti kontrolloitu ja suljettu yhteiskunta DDR oli. Silloin petyin sosialismin utopistisen ajatuksen toteutuksiin.

Kesti 26 vuotta, kunnes Kennedyn puheessaan esittämä ennustus, ”Die Wende”, Saksan rauhanomainen vallankumous ja yhdistyminen toteutui vuonna 1989.

Seurasin Berliinin kasvua Hauptstadtiksi 1990-luvulla. Nyt edellisestä käynnistäni on aikaa seitsemäntoista vuotta. Muistan tuolta ajalta Berliinin taivaan, joka oli täynnä nostokurkia.

Berliini on kaupunki, jota on tuhottu ja rakennettu yhä uudelleen. Se on aina noussut raunioista ja taas se on tuhottu. Kulkiessani eilen Potsdamer Platzin pöheitä katuja pitkin pohdin hämmentyneenä myös vapautta.

Onko sekin illuusio, haihtuvaa lajia, kuten nämä Brandenburger Torin edessä olevalla Pariser Platz-aukiolla kuvaamani nuorukaisen saippuakuplat? Kauniina, värikäinä ja vaihtelevina muotoina ne syntyvät, mutta hajoavat sitten pienemmäksi ja lopulta poksahtavat rikki kohdatessaan harmaan katukivien kovan, raskaan ja karkean todellisuuden?

 

 

Posted with Blogsy

Ylistys mielikuvitukselle

Tunnistan leijonan, Jouko Turkan löytämät kiviveistokset. 11.1.–2.2.2014 Kuva/Tila näyttelytila, Helsinki.

Kuvataideakatemian näyttelytilassa on kaksi pöytää kiviä. Ne on tarkoitettu kosketeltaviksi ja käänneltäviksi, vesikannusta voi kaataa vettä, jolloin graniitin muoto selkenee ja väri muuttuu tummaksi. Jos ei halua koskettaa kiviä, voi niitä tarkastella, käännellä ja väännellä kattoon ripustettujen lankojen varassa olevista valokuvista, jotka kuvaavat myös kiviä. Jouko Turkka selostaa videossa mitä hän näkee kivissä.

Teatteriohjaaja Jouko Turkan lähipiiristään löytämät kivenmurikat ovat herättäneet vilkkaan nettikeskustelun. Näyttelyn ovat koonneet Turkan lisäksi Jaakko Ruuska, Pekka Kantonen ja Esa Kirkkopelto.

Näyttely on riemukas ja hauska mielikuvituksen laboratorio. Taiteen tekeminen ja ymmärtäminen perustuu ihmisen kykyyn herättää eloon elottomia esineitä. Kivien avulla Turkka elollistaa luontoa ja liittää tämän ikivanhaan tapaan selittää kaikki ympärillä oleva eläväksi.

Tällainen mielikuvitus, jota kutsutaan animatismiksi on itse asiassa eräs vastaus kysymykseen siitä, miksi taidetta ylipäätään on alettu tekemään. Ja taiteen ymmärtämisen ja vastaanoton edellytys on mielemme kyky liikuttua liikkumattomista kuvista.

Animismi taas sisältää käsityksen, että henkisen ja materiaalisen tai fyysisen maailman välillä sekä sielujen ja henkien välillä ei ole eroa. Poikkeusta eivät tee siitä myöskään muut eläimet, kasvit, kivet tai maantieteelliset piirteet, kuten vuoret tai joet tai muut luonnonilmiöt, kuten ukkonen, tuuli tai varjot. Animismi hylkää kartesiolaisen dualismin.

Videossa Turkka myös tulkitsee – tällä kertaa ei näyttelijänä ihmistä tai hänen rooliaan – vaan kivien muotoja. Turkan puheen innokkuus ja vakuuttavuus on nautittavaa, hänen löytämisen ilonsa ja mielikuvituksen kihelmöivä herkullisuus on kosketeltavaa.

Kiven piirtäminen on myös vanha, klassiseen piirustuksen opetukseen ja harjoitteluun liittyvä aihe. Jokainen kiviä piirtämään yrittänyt käsittää, että niiden muodot ja värit ovat tavattoman vaikeasti piirrettäviä ja että tässä yksinkertaisessa arkipäivän materiaalissa on kokonainen pienoismaailma. Vain mestari pystyy herättämään kiven eloon.

*   *

P.S. Keskustelu ”Turkan kivistä” on käynyt vilkkaana. ”Kivet” on mielestäni harhaanjohtava aihe, näyttelyssähän ei ole kyse kivistä eikä Turkastakaan sinänsä, vaan siitä, miten Jouko Turkka kokee ja tulkitsee kiviä. Ja siitä, miten kävijät voivat innostua ”katsomaan” kiviä, eli käyttämään mielikuvitustaan. Ja siitä, pystyykö Turkka innostamaan kävijöitä mielikuvituksensa käyttöön? 

Huomasin vasta kirjoitukseni julkaisun jälkeen, -- kiitos erään Facebookissa käymäni keskustelun --  että näyttely täyttää kaikki melko uuden taiteenalan, realaatioestetiikan tai relaatiotaiteen kriteerit. Kirjoitin viime syksynä Kulttuurinavigaattorissa relaatioestetiikasta Heta Kuchkan  näyttelyn yhteydessä.

Minä koin teoksen selkeänä ja yksinkertaisena oivalluksena, mielestäni Jouko Turkan kaltainen innostava näyttelijä pystyy innostamaan katsojia tulkintaan ja mielikuvitukseen. Ainakin minun arvostukseni Jouko Turkkaa kohtaan kasvoi, hän on loistava taiteilija. Tuo vanha kettu onnistui yllättämään!

• Otso Kantokorpi Teatteri & Tanssi-lehdessä 
• Pauli Tapio, Yksityistä kirjeenvaihtoani, Kaksi mielipidettä Jouko Turkan kivinäyttelystä 
• Kirsikka Mohringin mielipide Facebookin Akku-lehdessä 
• Keskustelua Kulttuurinavigaattorin Facebook-sivulla, johon osallistun minäkin   

Manifesta 2018 Helsinkiin!

Kaikki alkoi siitä, kun huomasin tutun nimen Galleria Forsblomin avajaisissa näyttelyn vieraskirjassa. Hieraisin silmiäni, siinä luki ”Kasper König”. En tunne henkilökohtaisesti miestä, mutta tunnen tietysti hänet nimeltä. Olen muun muassa nähnyt kaksi hänen aloitteestaan järjestettyä Skulptur Projektea Münsterissä, Saksassa. Ja Kölnin Ludwig-museon johtajana hän oli pitkään, tuttu paikka sekin.

Muistin sitten, että König on Pietarissa ensi kesänä avattavan Manifesta-näyttelyn pääkuraattori. Ryhdyin googlaamaan tietoja Manifestasta ja törmäsin muutama päivä aikaisemmin julkaistuun hänen haastatteluunsa FAZissa, jonka Anna Prizkau teki Pietarissa. Päättelin siitä, että König oli tullut Helsinkiin vastikään Pietarista.

Prizkaun haastattelu on kiinnostava, koska se kertoo 26. kesäkuuta avattavasta eurooppalaisen nykytaiteen biennalin Manifestan rakentamisen taustoista. Kerroin niistä hieman Facebook-sivullani.

Sitten mieleeni juolahti, että miksi Manifestaa ei voisi järjestää myös Helsingissä? Manifestahan organisoidaan joka toinen vuosi eri puolilla Eurooppaa ja Helsinki olisi varmasti hyvä paikka sellaiselle. Ensi kesän Pietarin Manifesta 10:n jälkeen se järjestetään Zürichissä vuonna 2016.

Verrattuna isoihin ja periteisiin kansainvälisiin ja toistuviin taidetapahtumiin, Venetsian biennaaliin, Kasselin Documentaan tai Ars-näyttelyihin Manifesta on ehkä luonteeltaan epämuodollisempi ja tapahtumapainotteisempi. Tosin tällaisten isojen kansainvälisten näyttelyiden konsepti muuttuu jatkuvasti näyttely näyttelyltä. Odotan uteliaisuudella Pietarin näyttelyä eli editiota, jossa isäntänä toimii peräti Eremitaasi.

Pystytin asiaa kannattaville Facebook sivun, jonka otsikko on Manifesta 2018 Helsinkiin. Sivulle näyttää jo nyt ensimmäisenä päivänä tulevan paljon tykkäyksiä.

Toiminta-ajatukseni on yksinkertaisesti seuraava: Seurataan kevään aikana, saako ajatus kannatusta. Kesällä tai ensi syksynä otetaan yhteyksiä niihin tahoihin, jotka olisivat mahdollisesti halukkaita Manifestan Helsingissä järjestämään. Mahdollisia olisivat esimerkiksi Kiasma, Helsingin taidemuseo, Amos Andersonin taidemuseo, Helsingin Taidehalli, Taiteilijaseura, Checkpoint Helsinki tai ketä vielä? Jos kiinnostusta asiaan on, otetaan yhteyttä Manifestan organisaatioon ja ehdotetaan Helsinkiä. Asian päättää siis lopullisesti Manifestan organisaatio ja päätös pitäisi varmaan saada varmistettua tämän vuoden loppuun mennessä.

Tämä on siis ehdotukseni, toivottavasti se saa kannatusta. Ilmoittelen Facebook-sivulla aiheesta, jos asiassa ilmenee jotain uutta. Ja ottakaa yhteyttä, jos jotain tulee mieleen tästä asiasta!

Vuoden taidekirjallisuus elää ja voi hyvin

Olen ollut tämän vuoden ajan Suomen Taideyhdistyksen nimittämässä lautakunnassa, joka arvioi Suomessa julkaistua uusinta suomalaista kuvataidealan kirjallisuutta. Raati palkitsi eilen Suomen Taideyhdistyksen kirjallisuuspalkinnolla Harri Kalhan, jolta on julkaistu kolme kirjaa ja yksi taiteilijaessee tämän vuoden aikana. Se on sekä määrällinen, että laadullinen työvoitto.

Harri Kalhan Kokottien kultakausi.

Harri Kalha on valistunut kuvataidetta ja varsinkin taideteollisuutta popularisoiva esseisti. Hän on kirjoittaja, joka pystyy vangitsemaan lukijansa mielenkiinnon, hän tuo teksteihinsä omistautuvaa henkilökohtaisuutta ja esittelee teorioita ilman akateemista jäykkyyttä. Harri Kalha jatkaa suomalaisen taidekirjallisuuden suuren esseistin Yrjö Hirnin traditiota.

Hyvä uutinen on myös se, että suomalainen kuvataidetta koskeva kirjallisuus voi hyvin. Palkintoraati kävi läpi yli kuusikymmentä kuvataidetta koskevaa, tämän vuoden aikana julkaistua suomalaisten kirjoittajien julkaisua.

Kirjoitin aikaisemmin Kulttuurinavigaattorissa taiteilijoiden kirjallisista omakuvista - kirjoitetuista selfieistä – kuten ajan sana kuuluu. Hannu Väisäsen Taivaanvartijat, (Otava) ja Henry Wuorila-Stenbergin Hämärän näkijä, (Like) kirjat edustavat tätä vanhaa, nyt uudelleen henkiin herännyttä taiteilijaelämästä kertovaa kerronnan lajia.

Kuvataidetta koskevan kirjallisuuden ydinalaa ovat taidenäyttelyjen yhteydessä julkaistavat kirjat, jotka ovat periaatteessa näyttelykatalogeja taidekokoelmista, yhteisnäyttelyistä tai taiteilijoiden yksityisnäyttelyistä. Ne julkaistaan kuitenkin tavallisesti itsenäisinä kirjoina, joiden monografiat ja esseet voivat olla kirjallisen ilmaisun helmiä. Taideyhdistyksen raadin palkitsema Harri Kalhan Birger Kaipiaista (SKS) koskeva kirja on eräs alan häikäiseviä uutuuksia. Ja hienoa on myös se, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamo, joka on ollut jo pitkään tunnettu eri kulttuurialojen kustantajana, on erikoistunut erityisen laadukkaaseen taidekirjojen julkaisutoimintaan.

Mieleeni näyttelykatalogeista jäivät myös Tuomo Sepon kokoelmasta tehty julkaisu Taiteelle koko elämä (Oulun taidemuseo) , Mikko Orasen toimittama Timo Heinon kirja (Helsingin taidemuseo), sekä Marja Kanervon ja Eija-Liisa Ahtilan tuotantoa käsittelevät kirjat (Kiasma).

Amos Andersonin taidemuseon tuottamat julkaisut ovat alan laatua. Mieleeni jäi tältä vuodelta erityisesti Laura Gutmanin ja Susanna Luojuksen toimittama kirja Art deco ja taiteet (SKS) sekä näyttelynä, että kirjana. Niiden tuoma yllätys on se, että art deco, tuo Keski-Euroopassa ja Yhdysvalloissa voimakkaasti esiintynyt taidesuuntaus esiintyi – vastoin aikaisempaa yleistä käsitystä – melko vahvana myös Suomen taideteollisuudessa. Amos Andersonin taidemuseon laadukkaita taidekirjoja ovat tältä vuodelta myös vuoden merkittävän nykytaidenäyttelyn Rouva Näkymätön julkaisu, sekä hieno August Uotilan näyttelykatalogi.

Valokuvausta koskevat julkaisut ovat tulleet vahvaksi ja näkyväksi osaksi kuvataidekirjallisuutta. Niistä mieleeni jäi varsinkin Vesa Ojan Finglish (Musta Taide), joka kertoo mieleenpainuvasti amerikansuomalaisten elämästä ja samalla amerikkalaisuuden arjesta. Mukana kuvissa on muun muassa amerikansuomalainen taiteilijaystäväni Eric Aho. Haluaisin lähettää tämän kirjan lahjaksi amerikansuomalaisille ja amerikkalaisille ystävilleni ja tuttavilleni. Historiallisesti merkittävä on Gallen-Kallelan museon julkaisema Sergei Prokudin-Gorskin tuotantoa selvittävä kirjanen Väri on valoa.

Sara Hildénin taidemuseo julkaisi uhkean kirjan säätiön modernin ja nykytaiteen ulkomaisesta kokoelmasta. Helsingin historiaa vuodesta 1945 vuoteen 2010 käsittelee kuvateos otsikolla Voimat jotka rakensivat Helsinkiä (Otava).

Uusia ja erilaisia näkökulmia kuvataidealan kirjallisuuteen tuovat vuoden aikana julkaistut seuraavat kirjat. Virpi Harjun toimittama Oikeuden näyttämöt (Valtion taidemuseo, Suomen lakimiesliitto) kertoo lainkäytön instituutioiden visuaalisuuteen ja kuvankäyttöön liittyvistä aiheista. Otso Kantokorven toimittama Vaivaisukkojen paluu (Maahenki) tuo jo aikaisemmin Suomessa esillä olleeseen aiheeseen uusia näkökulmia. Jari Tammisen vahvasti kuvitettu Häiriköt, Kulttuurihäirinnän aakkoset (Voima) esittelee kotimaisia ja ulkomaisia alan klassikoita Harro Koskisesta Banksyyn. Julkaisu yllättää lukijansa elinvoimalla ja energialla ja samaa voi sanoa myös Jan-Erik Anderssonin omalaatuista taloaan, taidetta ja elämää yhteenkietovasta kirjasta Elämää lehdellä (Maahenki).

Eräs tärkeistä vuoden julkaisuista on myös – tosin ei suomalaisten kirjoittama, mutta suomeksi käännetty – Muoti, tyylit ja vaatteet kautta aikojen (Tammi). Kirja on selkeän graafisen asun ja kontekstikuvituksen saanut massiivinen tietolähde.

Aukeama kirjasta Muoti, tyyli ja vaatteet kautta aikojen.

Kulttuurijournalismin ja taidekritiikin yhä heikkenevässä tilanteessa on ilahduttavaa todeta alan kirjajulkaisuiden voivan hyvin. En osaa sanoa, mistä kuvataidealan erilaisten julkaisujen melko hulppea määrä ja laatu johtuu. Kyse voi olla ilmiöstä, joka on vain kertynyt tälle vuodelle. Mutta jälki on tänä vuonna niin vakuuttavaa, että julkaisujen takana täytyy olla todellista pyrkimystä, sattumaa se ei ole.