Odottamattomia kohtaamisia Erkki Pirtolan kanssa

Kuolema tulee usein liian varhain ja ehkä aina yllättävästi. Erkki Pirtolan kuolemaan liittyy osaltani kummallinen yhteensattuma. Kävin samana lauantai-iltapäivänä Helsingin Jätkäsaaressa galleria Rankassa, jossa oli yhteisnäyttely 31.1. asti otsikolla Sukupolvihäiriö.

Muistelin Erkkiä, kun katselin tuota hauskasti nurkkaan ripustettua koostetta hänen töistään eri vuosilta. Se oli näyttelyssä epäilemättä hyvässä seurassa.

Erkki Pirtola on eräs harvoja suomalaisia taiteilijoita, jolla ei ole yhtenäistä, johdonmukaista, loogiseen jatkumoon perustuvaa tyyliä. Sellaisen katsottiin olevan ennen aivan sopimatonta varteenotettavalle ammattitaiteilijalle, mutta nykyisin se on pikemminkin ansio.

Tapasin Erkki Pirtolan ensimmäistä kertaa hänen yksityisnäyttelyssään komeassa, niin sanotussa Haapasen huvilassa Tampereen Pyynikinmäellä. Tampereen nykytaiteen museo, jossa näyttely järjestettiin, oli ensimmäinen nykytaiteen museo Suomessa. Jos en väärin muista, Pirtolan näyttely oli Tampereella samoihin aikoihin kuin Joseph Beuysin ja Andy Warholin näyttelyt, siis vuoden 1986 tienoilla. Muistan kun Erkki esitteli töitään innokkaasti. Huomasin hänen olevan loistava analyytikko ja sanankäyttäjä. Tuolloin jo melko kokenut taidekriitikko vaikutti olevan myös melkoinen itsekriitikko.

Eräs tapaamisemme, sekin täysin odottamaton, oli viitisen vuotta myöhemmin. En muista mihin tapahtumaan se liittyi, mutta muistan paikan selvästi. Erkki kuvasi minua Kemin torilla ja muistan nähneeni myöhemmin tuon taitavasti kuvatun videonpätkän. Erkki editoi videonsa kuvatessa ja hänen videonsa muodostavat kummallisia koukeroita. Ne ovat sekä tajunnallisia, että dokumentaarisia, usein mutkikkaita kertomuksia. Olen kuullut huolestuneita ääniä – myös häneltä itseltään – hänen valtavan videokokoelmansa tallentamisesta. Sen digitalisointi ja järjestäminen arkistoitavaan muotoon olisi kansallisesti tärkeä tehtävä.

Kohtasin Erkki Pirtolan myös vuonna 2005. En tosin tavannut häntä silloin henkilökohtaisesti, mutta luin hänen kirjallista tuotantoaan koskevan kansionsa, joka on nykyisen Kansallisgallerian Kuvataiteen keskusarkistossa. Kirjoitin kolmesta merkittävästä suomalaisesta kuvataidekriitikosta analyyttisen jutun Kritiikin Uutisiin, jonka Erkki Pirtolan osuus on tämän blogin lopussa. Huomasin, että Pirtolassa konkretisoitui taiteen ja taidekritiikin historiassa toistuva ilmiö, se että taiteen avantgardeen liittyy usein innovatiivinen kritiikki.

Tosin Erkki ei ehkä pitänyt avantgarde-sanasta, hänhän vastusti monissa kirjoituksissaan modernismin etujoukkojen valtaryhmittymiä. Erkki Pirtola oli postmodernisti sen kukoistusaikoina 1980-luvulla, tai ainakin määrätietoinen antimodernisti. Mutta aikaansa hän oli edellä, hän teki appropriaatiotaidetta ennen appropriaatiotaidetta.

Pari vuotta sitten osuimme samaan Mäntän kuvataideviikkojen avajaisbussiin Helsingistä. Erkki kertoi saaneensa päätökseen Pohjois-Suomen ja Lapin ite-taiteen projektin. Tämä koko Suomen kattava ite-taiteen ja taiteilijoiden kartoitus oli valtava työ. Hän kertoi myös taustoista ja siitä, miten vaikea useiden ite-taiteilijoiden kanssa oli työskennellä.

Silloin tuli mieleeni, että Erkki Pirtola on ollut eräänlainen taiteen ja nykykansantaiteen Videolönnrot. Hän harjoitti Herderin kulttuurikritiikkiä, jonka mukaan ei ole olemassa yhtä, vaan monia kulttuureita, ja että kulttuuri ja taide liittyvät ennen kaikkea elämäntapaan.

Taide oli hänelle elämäntapa ja elämäntapa oli hänelle taidetta. Hänellä oli valtavan hyvä kosketus maailmaan.

Erkki Pirtolan kollaasi SARV, 1985.

Kirjoitin tämän tekstin Erkki Pirtolasta Kritiikin Uutisissa 4/2005. Se oli osa isompaa juttua, jossa vertasin kolmea merkittävää kuvataidekriitikkoa, Erik Kruskopfia, Maila-Katriina Tuomista ja Erkki Pirtolaa.



Kapina ja video


Jos kriitikot olisivat pappeja, Erkki Pirtola olisi korkeakirkollisen leipäpapin sijasta loistava maallikkosaarnaaja. Ilta-Sanomiin ja Taide-lehteen kirjoittanut Pirtola on viime aikoina tullut tunnetuksi ”ITE” taiteen esiintuojana.

Varhaisista kirjoituksista Komposti-lehteen julkaistiin 1980-luvun lopulla antologia Kirjoituksia Kompostista. Pirtolan Komposti-kausi, kuten yleensä vaihtoehtoliikkeet, oli herderiläistä kulttuurikritiikkiä. Siinä etsittiin vaihtoehtoja monokulttuuriseksi elähtyneelle suomalaiselle ilmapiirille. Kulttuuri oli elämäntapa ja asenne, taide ja kritiikki olivat sen toteuttamisen keino. Pirtolan kritiikki oli strategiaa.

Pirtola lopetti sen, minkä J-O Mallander aloitti. Erkki Pirtolan kritiikkiä 1970-luvun lopun kriitikkona voisi verrata Leo Lindsteniin, joka vaikutti kymmenkunta vuotta aikaisemmin. Elina Heikka on kirjoittanut osuvasti Leo Lindstenistä ja undegroundin ja kansallisromantiikan ”epä- pyhästä allianssista”:

”Yhtä lailla kalevalainen kansankulttuuri ja Suomen luonto kuin seksuaalisuuteen liittyvien tabujen rikkominen tai itämaisten uskontojen puoleen kääntyminen edustavat antimodernia utopiaa olemisen luonnollisesta tilasta yhä pitemmälle teknistyvässä ja organisoituvassa modernissa maailmassa.”

Entä mikä erottaa Pirtolan 1970-luvun lopulla ja Lindstenin kymmenen vuotta aikaisemmin? Lindsten jatkoi epäilevää ja osittain torjuvaa suhtautumistaan kansainvälisen taiteen joihinkin suuntauksiin, kuten kotimaisilla kriitikoilla oli ollut tapana 1800-luvulta alkaen. Erkki Pirtolan suhde kansainvälisyyteen on avoin.

Varhaisissa teksteissä on kriitikoille harvinaista koomisuutta. Pirtolan koomisuus syntyy anagrammeista (uudet sanat kirjaimia vaihtamalla), oksymoroneista (antiteettinen retoriikka, kaksi näennäisesti vastakkaista käsitettä), moniselitteisyydestä, fragmentaarisuudesta ja reversaaleista (sanan kääntäminen toisinpäin). Taiteen avantgardeen on liittynyt tavallisesti innovatiivinen kritiikki.

Kriittisyys suuntautuu usein taiteen ulkopuolisen maailman pahuuteen ja pinnallisuuteen. Taide on salaliitto maailman pahuutta ja ilkeyttä vastaan, hyvien välinen sopimus pahoja vastaan. Pirtolalle moderniteetti ei ole eteenpäin kiitävä voima, vaan ihmistä, ihmisyyttä ja ihmiskuntaa koskeva uhka, joka pelkistyy metaforanomaiseen keskuskäsitteeseen, “autoon”.

Pirtola kysyi, että jos taiteen marginaalit ovatkin keskeistä ja “taiteeseen” sidottu taide “mariginaalia”. Silloin:

“Todellinen taiteen emämaa löytyykin lastentarhoista, Steiner-kouluista, undergroundista, hullujenhuoneilta, presidentin muistikirjasta, betonigraffiteista, oudoista yöllisistä performansseista, ufokuvista, viidakkoshamaanin houreista...” (IS 24.4.1990)  

Mitä olen oppinut Wikipediasta?

Suomalais-ugrilaisten kielten Wikimediat ja Wikipediat kokoontuivat lippujensa alla viime kesänä Obinitsan kylässä Virossa. 

Maailman media pohtii juuri nyt Wikipediaa. Linkitin Facebook-sivulleni Time-lehden ja Al Jazeeran tuoreet, arvioivat artikkelit Wikipediasta, joka täyttää tänään 15 vuotta. Se tarkoittaa siis englanninkielistä verkossa julkaistavaa tietosanakirjaa.

Suomenkielisen Wikipedian 15-vuotista tietä juhlitaan vähän yli vuoden päästä, 21. helmikuuta 2017.

Vapaaehtoisin voimin koottava ilmainen tietosanakirja on osoittautunut suosituksi kaikkialla maailmassa. Se kamppailee useimmissa maissa suosiosta aikamme viestintäjättien, kuten Googlen, YouTuben ja Facebookin kanssa sijoittuen tavallisesti kymmenen suosituimman verkkosivuston joukkoon.

Olen toiminut tämän vuoden alusta Wikimedia Suomi -yhdistyksen puheenjohtajana. Yhdistyksen tarkoituksena on tukea ja edistää Wikipediaa ja muita kansainvälisen Wikimedia Foundationin verkkopalveluiden tuntemusta ja käyttöä.

Viime joulukuussa tuli täyteen kymmenen vuotta siitä, kun aloitin suomenkielisen Wikipedian muokkaamisen. Olen muokannut pääasiassa kuvataiteita, arkkitehtuuria ja kulttuuria koskevia artikkeleita, mutta kuten useilla wikipedisteillä on tapana, muokkaukseni ovat ulottuneet mitä erilaisimmille aloille. Viimeisin kirjoittamani artikkeli koski taittorunkoista Brompton -polkupyörää.

Miksi muokkaan Wikipediaa? Eräs syy siihen on ollut se, että käytän tietosanakirjaa työssäni melko paljon, olen toiminut freelance-toimittajana 1980-luvulta alkaen. Minulla ei ole varaa lahjoittaa rahaa Wikipedialle, joten muokkaan sitä.

Enkä muokkaisi Wikipediaa, jos en kokisi sitä kiinnostavaksi. Wikipedia on osa sosiaalista mediaa, mutta kun Twiittaukset ja Facebook-viestit tulevat ja menevät, Wikipedian muokkaukset jäävät. Kuten Wikipedian logo kertoo, kyseessä on valtava, maapallon laajuinen palapeli, jota me kaikki kokoamme osa osalta.

Jos Facebook, Twitter ja blogit perustuvat paljolti itseilmaisuun ja mielipiteisiin, Wikipediassa keskeistä ovat tieto ja tietolähteiden arviointi. Lähdekritiikki on itsestään selvä asia humanistisia tieteitä opiskelleille ja tutkineille, mutta Wikipedia opettaa kaikkia arvioimaan ja käyttämään tietolähteiteitä.

Muokatessani Wikipediaa olen oppinut arvostamaan tarkkuutta. Minua vaivaa usein kotimaisten lehtien uutisoinnissa epätarkkuus, ja epäselvyys on myös sosiaalisessa mediassa yleistä. Niin sanotun trollauksen keskeinen idea lieneekin asioiden tarkoituksellinen hämärryttäminen. Wikipedian tyyliin kuuluu tosiollisuus, täsmällisyys ja tarkkuus. Tietosanakirjan kirjoittaminen ei ole maalailevaa esseismiä, vaan olennaisuuksiin porautuvaa essentialismia.

Olen oppinut myös sisältöjä, eli muokatessani Wikipediaa olen oppinut uusia asioita myös omilta aloiltani. Wikipedia ei ole uuden tai oman tutkimuksen paikka, mutta kun koostin luetteloa nimeltä Aleksanteri II:n patsaat ja muistomerkit huomasin, että Hämeenlinnan lähellä on maailman vanhin pystyssä oleva tsaari Aleksanteri II:n muistomerkki, Parolan leijona.

Toimintani Wikipedian parissa on alkanut ylittämään myös suomenkielisen tietosanakirjan muokkaamisen rajat. Jos joku artikkeli ei anna tyydyttävää tietoa suomeksi, käytän englannin- saksan- ja ruotsinkielisiä versioita. Commons -varastosta saattaa löytyä aihetta koskevia kuvia tai muita tiedostoja. Wikidata, joka yksinkertaisesti sanottuna tarkoittaa eri medioiden taustalla olevan tietokannan kokoamista, on eräs eri Wikiperheen välisiä medioita.

Olen myös oppinut arvostamaan Wikipedian niin sanottua teknistä ylläpitoa. Muokkaaminen ei ole aina helppoa, eikä wikikoodin yksityiskohtien ratkaisukaan ole aina helppoa.

Joskus Wikipedian keskustelusivuilla keskustellaan tolkuttoman pitkään jostakin aiheesta. Nämä keskustelut ovat kuitenkin jotain aivan muuta kuin Facebookin usein mielipiteilyyn perustuvat keskustelut. Wikipedian keskustelujen tarkoituksena on ratkaista tietosanakirjan toimittamiseen liittyviä ongelmia.

Ajan mittaan muokkaajat ovat luoneet paljon erilaisia käytäntöjä, ja niiden hallitseminen ja muistaminen on vaikeaa. Wikipediassa on jossain määrin vieläkin havaittavissa aikaisemmin melko yleinen ongelma, uusien muokkaajien ylimielinen ja joskus töykeäkin kohtelu. Ystävällisyys kanssamuokkaajia kohtaan ei ole kaikkien wikipedistien parhaita ominaisuuksia.

Viisitoista vuotta ilmaista, kaikkien muokkaamaa Wikipediaa on osoittanut, että verkossa julkaistava tietosanakirja on tullut jäädäkseen. Kaikkien tietosanakirja on myös kehittynyt siihen vaiheeseen, että voi kysyä, onko sen artikkelikannan laaja kasvattaminen enää aiheellista? Muokkaajille riittää puuhaa kyllä runsaasti laadun parantamisessa.

Onnea kaikkien tietosanakirjalle, onnea maailmanlaajuiselle Wikipedialle, onnea myös tiedolle ja tiedon välittämiselle! Wikipedia ei ehkä pelasta maailmaa, mutta siinä on mahdollisuus pelastaa sosiaalisen median maailma.

Kriitikon metsästysmuistot: Onko Otso Kantokorvesta taiteilijaksi?

Otso Kantokorpi: Kriitikko kadulla, Kutsuttuina Kamreeri Honkanen, Timo Setälä ja Sirpa Viljanen Make Your Mark galleriassa Helsingissä 5.-31.12.2015.

Otso Kantokopi, Taideruhtinaat II (Janne Gallen-Kallela-Sirén), 2015.

Otso Kantokorpi asettuu Make Your Mark-galleriassa olevan myyntitiskin taakse puhumaan avajaisyleisölle. Hänen takanaan on riveittäin graffiti-, kuva- ja valokuvaustaidetta esittelevässä galleriassa myytäviä spray-tölkkejä. Kantokorpi sanoo, että ei ole oikeasti taiteilija, mutta väittää kieli poskella kuitenkin olevansa ”ihan oikeasti” Andy Warholin veroinen. Hän selittää teostensa syntyjä tarkemmin kuin Kuvataideakatemian opiskelija maisterintyötä opettajalleen, kiittelee näyttelyproduktiossa mukana olleita kuin Teatterikoulun dramaturgian opiskelija ensiproduktiossaan ja rehentelee siekailematta kuin amerikkalaisen markkinointiviestinnän mestarikurssilainen.

Hän selostaa blogissaan näyttelystään seuraavaa:

”Pääteokseni on epäilemättä sarja Taideruhtinaat. Tein vuonna 2009 kaksi anonyymiä tarraa, joita levitin Kiasman ja Helsingin taidemuseon lähistölle. Silloin olin ehkä hetken aikaa aidosti anonyymi katutaiteilija, jolla oli myös poliittinen sanoma: inhoan syvästi taiteen elitismiä. Toisessa esiintyy museonjohtaja Janne Gallen-Kallela-Siren ja toisessa museonjohtaja Berndt Arell – sekä näitä taidemaailman tuolloisia ”oikeistopoikia” irvailevat lauseet. Myöhemmin tein lauseineen kaksi lisää: isänsä asebisneksen perinnöllä rikastunut liikemies ja ns. merkittävä taiteenkeräilijä Poju Zabludowicz sekä kaupunginjohtaja ja Guggenheimin kyltymätön himoaja Jussi Pajunen.”

Olen aina kuvitellut Timo Soinin ja oikeistopopulistien herjan ”Punavuoren punaviininlatkijat” tähtäävän Otso Kantokorpeen ja hänen elämänpiiriinsä. Hänen uransa on edennyt kirjankustannustoiminnasta Taide-lehden ja Kritiikin Uutisten päätoimittajuuksista Vasemmistoliiton kunnallis- ja eduskuntavaaliehdokkaaksi, Helsingin taidemuseon johtokunnan jäseneksi, kuvataidepolitiikkamme arvostelijaksi, poleemikoksi ja taidekeskustelujen organisaattoriksi.

Hänen toimintaansa ovat olleet Yleisradion kolumnistin virka, useiden taidenäyttelyiden kuratointi, helsinkiläisen taidegallerian ns. Ortonin -piiri ja monet taiteiljaystävyydet. Hän on tunnettu estofiili, jonka rakkaaksi getaway cityksi on tullut Tallinna.

Kantokorpi kuuluu Suomen kuvataidemaailman kymmenen vaikutusvaltaisimman ja kolmen näkyvimmän henkilön joukkoon. Hän on pidetty, mutta myös jonkin verran pelätty kriitikko.

Kriitikkokuntamme konservatiivisessa ja jopa taantumuksellisessa joukossa Otso on ilahduttavan nykyaikainen. Hänen modus operandinsa on Alaston kriitikko -taideblogi, jossa hän julkaisee kaiken kirjoittamansa. Sen laajemmalle Otso ei kuitenkaan ole ottanut omakseen sosiaalista mediaa ja hänen vaikenemistaan Facebookissa pidän käsittämättömänä.

Mutta onko taidekriitikostamme taiteilijaksi? Vaikka Otso Kantokorpi haluaa olla näyttelyssä katutaiteen ja aktivismin edustaja, hän esiintyy kuvissaan ehkä enemmän kriitikkona kuin taiteilijana. Suvilahden Kriitikko kadulla -näyttelyä voisi pitää eräänlaisina taidekriitikon uran trofeekuvina, eli metsästysmuistoina.

Mukana olevat Timo Setälän ajankohtaiset kollaasit ja arvoituksellisen Kamreeri Honkasen hienot fotomontaasit Eduskuntatalosta ovat näyttelyn terävimpiä kuvia.

Timo Setälä, Sori siitä, 2015.

Otso Kantokorven ja Sirpa Viljasen kooste London Calling.

Ongelma Otso Kantokorven Taideruhtinaat-sarjan tapaisessa päivänkohtaisessa vallanpitäjien kritiikissä on se, että sen tarkoite irtoaa helposti merkityksestä. Tekstit ilman kontekstia yhdistettynä julistemaisiin henkilökuviin saattavat myös tulla viesteiksi jotka ponnahtavatkin itseään, eli kritiikin ideaa ja tarkoitusta vastaan. Vallanpitäjän arvostelusta saattaa tulla eräänlaista vallanpitäjän ihannointia.

Aikoinaan terävä agitaatio- ja propagandataide suunnattiin 1920-luvulla työväenluokalle, jonka sivistyksen ja lukutaidon arveltiin olevan heikko. Nykyaikana tällaiset vasemmistopopulistiset viestit herättävät korkeintaan imelää ja sameaa nostalgiaa.

Otso Kantokorvesta on tullut suomalaisen kuvataidemaailman mandariini, überkriitikko ja renessanssiruhtinaan kaltainen monitoimitekijä, aktivisti ja osallistuja.

Hän olisi voinut valita yhdeksi Taideruhtinaat -sarjan aiheeksi myös itsensä. Siksi tein näyttelyn sarjan jatkoksi kuvan myös hänestä.

Heikki Kastemaa, Taideruhtinaat V (Otso Kantokorpi), 2015.  

Manifestissa on viesti

Ai Weiwei, Ai Weiwei @ Helsinki 25. 9. 2015 - 28. 2. 2016 Helsingin taidemuseossa.

Ai Weiwein kädenpuristus on lämmin, melko pehmyt, nopea ja määrätietoisen jäntevä. Hänen kasvonsa ilostuvat kertoessani, että hänen ollessaan pidätettynä järjestin hänen puolestaan mielenosoituksen Helsingin nykytaiteen museon Kiasman edessä. Selitän, että lisäkseni siihen tuli toinenkin mielenosoittaja, hän oli helsinkiläinen kulttuuritoimittaja ja kriitikko Hannele Salminen.

Ai Weiwei Helsingissä 24.9.2015.

En ole kovinkaan innostunut populaarikulttuurista ja minun on vastenmielistä hyväksyä fanittamisen käsitettä. Mietin, että voisin kyllä sanoa amerikkalaiseen malliin olevani Ai Weiwein suuri fani, mutta lisään siihen itsekseni, että arvostan hänen taidettaan erittäin paljon.

Toisaalta, kuuluisuus on liimautunut populistiseen ja totaalisen kapitalistiseen aikaamme kuin kitti puuhun. Muistelen, että olen kätellyt Gerhard Richteria Tukholmassa, Robert Rauschenbergia Venetsiassa ja Anish Kapooria Tampereella. Populismihan tarkoittaa sitä, että kuuluisuus on kaikki kaikessa, eivätkä kuvataiteenkaan globaalit supertähdet sitä voi paeta.

Ai Weiwei pysyi tänään viisaasti poissa varsinaisesta Helsingin taidemuseon lehdistötilaisuudesta. Se oli tahdikas teko tämän päivän maailman suurimmalta kuvataiteen nimeltä, vaikka vaatimattoman oloinen taiteilija ilmestyikin paikalle myöhemmin. Samassa yhteydessä avattiin taidemuseon Tennispalatsin yläkerran uudet, isommat näyttelytilat ja muita suomalaisten taiteilijoiden näyttelyitä.

Vaateripustin ja Käsiraudat, 2011.

Arvostin aluksi Ai Weiweita pääasiassa toisinajattelijana, samalla tavalla kuin arvostetaan Andrei Saharovia tai Aleksandr Solzenitsyniä. Koin hänen pidättämisensä vääryytenä ja liityin osaksi sitä kansainvälistä liikettä, joka protestoi tilannetta hänen puolestaan.

Kiinan viranomaisten sallittua Ai Weiweille matkustamisen ulkomaille hän on asunut Berliinissä. 58-vuotias taiteilija vaikuttaa nyt nuorekkaammalta ja virkeämmältä kuin useissa kuvissa.

Ai Weiwei on toisen polven toisinajattelija. Hänen isänsä oli Kiinan kulttuurivallankumouksessa tuomittu runoilija ja kirjailija, jonka poika kasvoi kulttuurivallankumouksen karkottamana kaukana Luoteis-Kiinan Sinkiangissa.
Näin Ai Weiwein näyttelyn toissa keväänä Berliinin Martin-Gropius-Baussa ja nyt Helsingin näyttelynsä koettuani sanoisin arvostavani häntä enemmän taiteilijana.

Kuinka hyvä taiteilija Ai Weiwei on? Ilmeisesti on käynyt niin, että hänen etätyönä työstämänsä näyttelyt, joita hän ei siis koskaan päässyt livenä näkemään, ovat vain parantaneet hänen yritystään ja tuotantoaan. Hänen tilatajunsa on erinomainen – Ai Weiwei on myös arkkitehti – joka näkyy teosten mittasuhteiden ja niiden asemoinnin tarkkuudesta. Hän käyttää taitavasti uusia teknisiä apuvälineitä näyttelyidensä pystyttämiseen.

Ripustettu mies, 1986.

Helsingin näyttelyssä on kaksi teosta, Viulu (1985) ja Ripustettu mies (1986) jotka edustavat nuoremman taiteilijan duchampmaista nokkeluutta, surrealistista esineyhdistelyä. Uusinta tuotantoa näyttelyssä on iso Valkoinen talo, rakennelma, jonka ilmaisu on vapautunutta, avointa ja ilmavaa.

Valkoinen talo, 2015.

Ai Weiwein tekijänoikeuskäsitys on aasialainen. Se tarkoittaa alkuperäisyyden ja kopion, idän ja lännen, materiaalin ja symbolin vuoropuhelua. Berliinin näyttelyn mieleenpainuvimpia teoksia olivat kiiltävillä automaaleilla maalatut kiinalaiset vanhat saviruukut. Hän sallii täysin valokuvaamisen ja teoksistaan otettujen kuvien julkaisemisen, mikä ei tavallisesti ole mahdollista länsimaisen nykytaiteen teosten oikeudenomistajien lakiviidakoissa.

Ja silti Ai Weiwei on poliittinen taiteilija. Olisi naivismia puhua vain hänen teostensa kauneudesta, mittasuhteista, volyymeista, kauniista puusta.

Divina Proportio, 2012.

Hänen Helsingin näyttelynsä käsiraudat ovat puuta, puuesineet taitavaa kiinalaista intarsiaa ja näyttelyhallien seinät on tapetoitu velkakirjoilla. Kypsän iän ja taiteellisen tuotannon saavuttanut taiteilija voisi todeta kuin Kittilän Kalervo Palsa, joka kirjoitti päiväkirjaansa:

”Myyttiini minun tulee tähdätä ja sitä edistää kaikin tavoin … En voi enää mitään sille että itsekin olen legenda. Minun täytyy nyt kaikin mahdollisin tavoin edistää tätä legendaa. On hyvä jos siinä samalla olen hyvä taiteilija, jos taiteeni on omaperäistä ja arvokasta.”


Ai Weiwein taiteen nerokkuus on yhteiskunnallisen ja taiteellisen sanoman, aktivismin ja taiteen yhdistäminen. Kaikki näyttelyn teokset viittaavat jollain tavalla elämään nyky-Kiinassa.

Kuten The Guardianin kriitikko Laura Cumming otsikoi hänen viime viikolla avatun Lontoon Royal Academyn näyttelyn arvionsa: ”manifesto is in the medium” eli manifestissa on viesti.

Ei ruudinkeksijän tasoa

Coca-Cola-pullo 100 vuotta Sinebrychoffin taidemuseossa Helsingissä 27. 8. – 4. 10. 2015.

Ruudinkeksijän tasoa ei Sinebrychoffin taidemuseon Coca-Cola -aiheinen näyttely ole. Pieni näyttelyhuone museon alakerrassa on omistettu maailman ehkä laajimmalle levinneen tavaramerkin ja tuotteen pakkauksen, Kokispullon suunnittelun historialle ja muutamille teoksille joissa tuota ruskeaa sokerivettä sisältäviä pulloja esiintyy. Kulttitaiteilijat Josef Beuys ja Andy Warhol eivät teoksillaan lämmitä.

Innostuin enemmän museossa olevasta Pohjolan rokokoota ja varsinkin sen kerrannaistyyliä, 1800-luvun uusrokokoota koskevasta näyttelystä, joka antaa uuden näkökulman vähän käsiteltyyn aiheeseen. Tämä näyttely on museossa vielä 6.9. asti ja sen jälkeenkin on odotettavissa uusi näkökulma, Helsingin Taidesalongin satavuotista historiaa katsastava esitys, joka avataan 8.10.

Kolleegani Otso Kantokorpi on kampanjoinut voimakkaasti Coca-Cola -aiheista näyttelyä vastaan. Hänen mielestään se on huoraamista.

Oikealla asialla Otso on. Kaupallisuus on viime vuosina ulottunut valitettavan syvälle museojohtajiemme ajatteluun. Määrien sijaan olisi aika korostaa laatua ja rahan sijaan henkiset ja sivistysarvot pitäisi nostaa etusijalle. Otson voimakasta sanaa vähän loiventamalla voi todeta, että kuvataiteen tuotesijoittelua sisältäviä taidenäyttelyitä näkee maailmalla silloin tällöin. Arvelen, että kestäviä tai edes taiteellisestikaan haastavia ratkaisuja ne eivät varmaankaan ole olleet rahapulasta kärsiville museoille missään.

Sinebrychoffin museon johtaja puolusti Coca-Cola -aiheista näyttelyä vetoamalla nimekkäälle oluenvalmistajalle omistetun museon tilojen sopivuuteen. Ehkä pakkaus- ja tuotesuunnittelun historia sopisi kuitenkin paremmin vaikka Designmuseoon.

Sinebrychoffin taidemuseon tehtävänä on esitellä ”vanhempaa eurooppalaista taidetta”. Kansallisgalleria voisi kyllä poistaa museon missiosta pelkän eurooppalaisuuden. Globalisoituvassa maailmassa eurooppalaisuus ei riitä edes vanhemman taiteen esittelemiseen. Muualla Sinebrychoffin museon kaltaisia kutsutaan joskus ulkomaisen taiteen museoiksi.

Fuskaamisesta

Fuskaaaminen peittää aiotun merkityksen viestinnässä. Se sekoittaa viestin, muokkaa sen tahallisesti epäselväksi tai vaikeuttaa sen ymmärtämistä. Verbi fuskaaminen juontuu latinan sanasta fuscus, joka tarkoittaa epäselvää, tummaa tai hämärää.

Se voi olla tahallista tai tahatonta harhauttamista, vaikka yleensä viitataan tahalliseen eli aikomukselliseen fuskaamiseen. Se voi olla asioiden kiertelyä, joka saa aikaan runsassanaisuutta. Ongelman hämärtäminen asiaankuulumattomalla informaatiolla on fuskaamista.

Fuskaaja käyttää usein kieltä, jossa on slangia tai ammattitermejä. Fuskaaja ajattelee, että on iskevämpää, seksikkäämpää ja tehokkaampaa puhua fuckista kuin vitusta, mailista kuin sähköpostiviestistä, haasteista kuin ongelmista tai probleemeista kuin ongelmista. Käyttämällä jargonia fuskaaja luulee tuovansa viestiinsä arvoa, mutta tulee samalla sulkeneeksi pois ulkopuolisia viestintänsä piiristä.

Ja uskokaa tai älkää, sanakirjassa määritellään englanninkielinen sana obfuscation tarkoittamaan substantiiveja tarkoituksenmukainen monimutkaistaminen tai obfuskointi!

Pidättäytyminen viestinnästä, viestintävälineiden priorisointi tai niiden valikoiminen voi olla fuskaamista.

Yleistajuisten kirjoitusten fuskaaminen voi syntyä tahattomasti. Kirjoittaja voi esimerkiksi julkaista kirjoittamisen varhaisvaiheessa, ennen ajatustensa koostumista syntyneitä luonnosmaisia, keskeneräisiä ideoitaan. Tahatonta fuskausta voi korjata kriittisen ajattelun avulla tai pyytämällä kirjoituksen tarkistamista henkilöltä, jolla on riittävät luetun ymmärtämisen ja kirjoittamisen taidot.

Kirjoituksessa on käytetty englanninkielisen Wikipedian artikkelia Obfuscation. 

The Conversation Piece

Published in Estonian in Sirp 30, 31 July 2015 "Kõneaine, Kas Helsingi Guggenheim läheneb oma lõpule?"

They were usually commissioned, informal group portraits, fashionable in the 18th century called Conversation Pieces, say the encyclopedias. A group in the painting was engaged in genteel conversation, usually outdoors. Later the English word ”conversation piece” came to refer to any object that was seen as interesting enough to spark conversation.

What an epic conversation piece the Guggenheim Helsinki has been! Since January 2011, when the plan was published, it became a kind of perpetual motion machine in Finnish media. The largest Finnish and Northern European newspaper Helsingin Sanomat adopted it as a baby, covering the subject widely. When Helsingin Sanomat reported in a pro-Guggenheimish way, a more neutral point of view was given by the Finnish Broadcasting Company. While the two competing main steam media covered the issue so widely, the rest of Finnish media got frustrated and alienated themselves from this debate.

Accompanied by social media it became perhaps the largest conversation piece that Finnish culture journalism has produced ever. As the media coverage of culture has become evermore frugal, some even asked, what was left in the shadow of the Guggenheim issue?

Extraordinary ordinary competition

One of its climaxes was the international architecture competition announced in June 2014. The competition reached 1 715 proposals from 77 countries during only three months. Six designs, which were selected for the second stage were presented in a thorough, illustrative, well-done architectural exhibition in Helsinki Kunsthalle this spring.

The globally famous architects, starchitects like Frank Gehry, designer of the famous Guggenheim Bilbao and others rumoured to participate, shone in their non presence. Was this because of only three months time given to first stage participation or uncertainty about final construction of the museum?

The winner was Paris-based Moreau Kusunoki Architects, who proposed an inviting composition of nine pavilions to the Helsinki waterfront area. They are covered by glass and black and silver coloured, charred wood. Domestic conversation argued about the tower piece of the composition: was its height against the competition rules or the city regulations or not?

One of the most critical comments was by unnamed writer of The Economist (Lacking spark, June 27^th 2015) who described the pavilions as “an indistinct jumble”. The writer went on with his blast: “The design considers no new way to look at art that would make it a must-visit.” The critic wrote on the competition as a whole: “It is extraordinary that a design that triumphed over 1 700 competitors should turn out to be rather ordinary.”

The competition did not move the main parties that formed earlier around the Guggenheim Helsinki affair. They can be divided into three groups, from which two are against and one is for the project.

Categorical no-sayers

The hard-core Guggenheim Helsinki opponents are both populists and traditional leftists. They found each others in opposing any non-national cultural enterprise (nationalist and populist) or feared that the franchise art museum would lead to total macdonaldisation of Finland (conservative leftists).

They oppose even a possibility of artistic cultural collaboration with American counterpart because they are... well American. Their lines of reason are: many Guggenheim projects have failed elsewhere, Guggenheim is not an avant-garde enough contemporary art institution and the lack of money.

The well-known art critic Mr. Otso Kantokorpi stated in Helsingin Sanomat that the competition was trivial. He said that the funding is not right, and he did not understand why the city or state could come along with this. The other art institutions such as Kiasma cannot be run properly with present finance.

Those who are struck by the nationalist fervour think that internationalism is the peril of our times in art, even though their car is perhaps made in Germany and computer in China. Without a blink they allow billions in enterprise subsidies, road construction and renovation of Helsinki Olympic arena, but even after massive public debate the city does not need more art, they think.

The leviathan media attention paid to Guggenheim Helsinki gathered two major artistic protest groups. Checkpoint Helsinki is a programmatic artists group that produces contemporary art without a permanent exhibition space into everyday environments. Among others the Next Helsinki competition was an alternative to the “controversial Guggenheim Helsinki” to launch visionary alternative ideas to the allotted South Harbour site. Over 200 entries were submitted from 37 countries.

The “not on my purse” party

The saying “Guggenheim yes, but not on my purse” was a standard of the citizens and politicians who did not want to sound evermore prevailing Finnish peasants, populists or antiamerican. It became a convenient way to say a polite no and forget it, because of the lack of political will and opportunistic compromise with it.

Little do these people know of the Finnish museum law that allows state subsidies to any institution that fulfils the standards, be it private or public. And why would Guggenheim Helsinki not take that money? And what would be the role of Helsinki city donating the infrastructure?

It has become an epitome of the current "homo culturalis" to distrust the state and public sector in establishing, financing and up-keeping cultural services and institutions. Consistently we live in illusion of waiting for the rich, foundations and companies to come fore and donate money for culture and arts. But why does this magic “private money” sound so genteel and who pays for it at the end of the day?

The donors, the dark horses of the Guggenheim Helsinki did not come out from the closet, understandably. Only roughly one third of the task of 30 million US Dollar contribution money was reported to have been achieved. Who wants to announce their generosity into a project that is uncertain to be realized?

The advocates

The advocates of Guggenheim Helsinki saw it more a matter, spectacle, trade and business than spirit, art, culture and civilization. Undoubtedly, these Helsinkians were unselfish and sincere in their urge to improve their city, call it a cultural branding or what, to be a better place to live.

What went wrong was their strategy. Instead of a tourist trap and money boost, ”sampo” (the word from Finnish national epic Kalevala meaning something that churns money) they should have started from the content and museum concept. What would Guggenheim be able to offer as a cultural and art contender?

The advocates said they were open, but in several places it was not so. The architecture competition tradition in Finland is more open than it appeared, which the organizer, Guggenheim Foundation did not bother to find out. The Finnish advocates never reported about their negotiations with the Americans, which gave the observers impression that the Finns were kowtowing.

The Guggenheim project in Abu Dhabi was reported in Finland with its inhuman, almost slave-like immigrant workers conditions. Louvre and New York University had their projects in Abu Dhabi as well, but the Guggenheim was singled out as the target for negative attention. The proclamations of the Guggenheim to try to settle the situation did not sound convincing.

The end conversation?

Helsinki city has hired a third party reviewer to estimate the real costs of the project. The project waits for a hearing in the city council, where it has in fact never been. It has not won enough political muscle. Big state funding is hardly possible in an economic situation, where the Finnish government’s new austerity program will see a 600 million Euro cut from the education budget.

Was the last week of June the beginning of the end of Guggenheim Helsinki? Those who are not dead tired to hear from it, they will see perhaps one more piece of conversation.

Heikki Kastemaa

Erwin Wurm, Guggenheim - melting, 2005. Sara Hildenin taidemuseon näyttelyssä.