Tutkijasta maksajaksi

Verkkosivuilla olevasta tiedosta on tullut paitsi osa jokapäiväistä elämää, myös eräs tiedonhankinnan ja tutkimustyön lähde. Viimeistellessäni kirjani lähdeluetteloa törmäsin verkkosivuilla ilmiöön, josta on jo kauan puhuttu, mutta jota vähemmän ehkä tiedostaa näkevänsä. Törmäsin uusimpien hakukoneiden niin sanottuun metadatan hakuominaisuuksiin, eli yhä tarkempaan ja syvemmälle verkon syövereihin ulottuvaan tiedonhakuun.

Kun ”Googlasin” eli syötin hakukoneeseen joitain sanoja, sain tarkan luettelon niistä artikkeleista, joissa sana mainitaan. Klikkaamalla linkkiä voi saada joko lyhyen osan, eräänlaisen ingressin artikkelista, tai jos kyse oli kirjasta, sain luettavakseni kirjan sivun.

Tähän se lysti loppuikin, nimittäin ilmainen lysti. Jos haluaa saada enemmän tietoa, maksat tiedosta. Nykyisin tutkijalla, joka haluaa käyttää verkkosivujen tietoa, pitää olla luottokortti ja siinä ostovaraa. Kauhean kallista verkosta saatava tieto ei ole, muutama sata euroa riittänee lähtösummaksi.

Riippuen tietysti tutkimuksen aiheesta. Oma kirjani käyttää lähdeaineistona pääasiassa sanomalehdissä julkaistuja juttuja. Jos ei olisi käytössä hyvää arkistoa ja kirjastoja Helsingissä, homma olisi tullut kalliiksi.

Rahan takana oleva tieto sai minut miettimään asian moraalia. Mieleeni tuli useita näkökulmia tilanteeseen, jossa tutkija ryhtyy maksajaksi.

Tiedon hankinta on ainakin humanistisilla aloilla ollut perinteisesti halpaa ja melko helppoakin. Valtio, yliopisto ja kunnat, siis me veronmaksajat maksamme kirjastot ja arkistot. Kaukolaina on muistaakseni aina ollut maksullista. Joskus tutkija joutuu myös itse ostamaan kirjoja, ei siitä mihinkään pääse.

Tutkimuksen tekemiseen pitää, kuten itsekin tein, varata joku summa rahaa itse tiedonhankintaan. Myös sähkö, vessapaperi, muste, puhelin, datasiirto maksavat, miksipä ei sitten tieto. Kaikki maksaa.

Tiedon hinta ei ole tieteellinen kriteeri. Tai tieteellisyyden kanssa ei pitäisi olla mitään tekemistä sillä, onko joku maksanut tiedosta nolla senttiä tai miljoona senttiä. Esimerkiksi luonnontieteissä tieteellisen tiedon hankintaan saatetaan käyttää miljoonia. Jos tiedosta täytyy maksaa maltaita, minkälaisia seurauksia siitä on?

Verkkolähde on kaiketi yhtä validi tietolähde kuin mikä muu tahansa. Ongelmana on se, että verkkosivun sisältö voi milloin tahansa muuttua ja se voidaan poistaa palvelimelta. Tutkijoille annetaan ohje merkitä lähdemerkintään se päivämäärä, jolloin sivu on luettu. Näin tutkija ikään kuin vakuuttaa lukeneensa tiedon sivulta, mutta keinoa todistaa sitä, että tieto todella on siinä ollut, ei liene. Voihan sen tulostaa paperille tai tietokoneen kovalevylle, mutta kun sekin voi olla manipuloitua tietoa…

Ainakin tiedon tarkistettavuus, joka on tärkeä tieteen kriteeri, on hankalaa, jos tarkistajakin joutuu kaivelemaan kuvettaan tai käsilaukkuaan samaan tahtiin tutkijan kanssa. Tarkistajalla täytyy olla yhtä paksu rahapörssi kuin tutkijallakin.

Tieteellinen tieto ei ole vain tietoa, jota hankitaan ja tarkistetaan. Se on myös osa tiedonvälitystä. Tässä rahastettava tieto on paha juttu. Pitäisihän tiedon välityksen olla niin tutkimuksessa kuin muussakin elämässä, paitsi suhteellisen edullista, myös vaivatonta ja yksinkertaista. Sitä sanotaan tiedonvälityksen vapaudeksi, mutta kuka siitä ehtisi olla huolissaan?

Eikö olekin kummallista, että tämän jutun pähkäilyyn antoi aihetta internet? Senhän piti alun perin olla niin helppo, nopea ja kätevä? Mahtoiko joku puhua jotain Information Super Hiwayn ilmaisuudestakin?

Sen tien kulkijalta ei tullimaksujen olemassaolosta kysytä. Rahastettavuus antaa aiheen kysyä, onko internetin tulevaisuutena se, että käyttäjä joko maksaa tai itkee ja maksaa?

Kulttuurijohtamisen kaaos

Tutkin aikoinaan Saksan ja Suomen välisiä kulttuurisuhteita 1930-luvulla, kun selvitin kittiläläisen taidemaalarin Einari Junttilan tukijoiden Saksan suhteita. Kävi ilmi, että vaikka Natsi-Saksassa piti kaiken olla hyvin järjestettyä ja pyrkimys vahvaan valtiohallintoon kova, kaikki ei kuitenkaan ollut kunnossa, kun tarkasteli natsivaltion korean pinnan alle.

Ministeriöiden ja valtion hallinnon eri alojen tarkat toimenkuvat oli jätetty määrittelemättä. Virastot tekivät päällekkäisiä töitä, valtakunnan johtajien Gauleitereiden, ministeriöiden ja eri virastojen välillä vallitsi ankara kilpailu. Hallinto ei ollutkaan niin tehokasta kuin oli luultu, vaan taustalla jyräsi vanha preussilainen byrokratia. Natsi-Saksassa vallitsi ilmiö, jota asiaa myöhemmin tutkineet kuvasivat sanalla Führungskhaos eli johtamisen kaaos.

En päässyt tutkimuksissani niin pitkälle, että olisin saanut selville, miksi näin oli. Arvelin, että suurimmat riidat ja konfliktit ratkaistiin valtakunnan ylimmällä tasolla johtajan sanan voimalla. Hallintotyylissä oli varmaankin paljon omavaltaisuutta, kaikenlaisia ”pikkuhitlereitä”. Diktatuurissa toimittiin diktatuurin tavoin.

Myös Suomessa vallitsee johtamisen kaaos ainakin yhdellä alalla, kulttuurihallinnossa.

Alueellinen taidehallinto eli läänien taidetoimikunnat ovat kahden ministeriön alaisena, sisäministeriön ja opetusministeriön. Asiaa pohtinut työryhmä esittää alueellisen taidehallinnon keskittämistä opetusministeriön alaisuuteen. Sisäasiainministeriö haluaisi liittää sen lääninhallitusten sivistysosastoihin osaksi omaa hallintoaan. Päätöstä ei ole saatu aikaiseksi ja se siirtynee vaalirajan toiselle puolen.

Joskus puhutaan harhaanjohtavasti kulttuuriministeriöstä, mutta sellaistahan Suomessa ei ole olemassa, vaan on vain opetusministeriö. Kulttuuriministeri, jota ainakin aikaisemmin sanottiin toiseksi opetusministeriksi, hoitaa osaa opetusministeriön toiminnoista.

Entä kuka hoitaa kansainvälisiä kulttuuriasioita? Perinteisesti niiden parissa ovat toimineet kulttuuriministeriö ja ulkoministeriö. Kylmän sodan aikana kansainvälisestä kulttuuriedustuksesta tuli vakiintunut tapa myös pienissä maissa. Onneksi kylmä sota loppui ja onneksi valtiot olivat jonkin aikaa vähemmän innostuneita esittelemään kulttuuriaan ja taidettaan. Liityttiin EU:hun, joka toi jossain määrin säpinää kulttuurivaihtoon, kun mahdollistui kansainvälinen toiminta alueelta alueelle ilman aikaisempaa pääkaupunki/ministeriökuviota.

Perustettiin Frame ja muut taiteenalojen vientiorganisaatiot, jotka ovat tulleet vahvoiksi kulttuuritoimijoiksi. Kulttuurinavigaattorin takakarvat alkoivat tosin vähän pöyristellä, kun luin vastikään kulttuuriministerin valitsevan yhdeksi tärkeimmäksi kiinnostuksensa kohteeksi kulttuuriviennin. Joko se valtioisännyys, vai pitäisikö sanoa -emännyys taas alkaa…?

Tekijänoikeuksia, joita on hoidettu opetusministeriön alaisuudessa, halutaan siirtää kauppa- ja teollisuusministeriöön. Sitä haluavat suuret mediayritykset ja elinkeinoelämän järjestöt, jotka pääasiassa hallinnoivat tekijänoikeuksia, mutta eivät ole varsinaisia tekijöitä. Taiteilijat ja luovien alojen yritykset haluaisivat pitää sen kulttuuriasioita hoitavassa opetusministeriössä.

Kulttuurinavigaattori kannattaa tekijänoikeuksien pitämistä tekijäpuolen ja opetusministeriön asioina ja kehottaa tutustumaan asiaan sivulla, jolla on mahdollisuus lähettää asiaa koskeva vetoomus. Sivun otsikko on tosipateettinen: ”Liike kulttuurin puolesta”.

Ilmeisesti kulttuuri on tehty sellaisesta aineesta, joka soveltuu vaikka mihin alaan ja jota kummallista kyllä, melkein kaikki haluavat saada hoidettavakseen. Kysyä kuitenkin voi, onko asioiden hoitamisen tehokkuuden kannalta syytä hoitaa kulttuuria sekavasti ja epäjohdonmukaisesti?

Ja ennen kaikkea, pitääkö kulttuuria sitten hoitaa niin innokkaasti kuin sitä tunnutaan eri tahoilla hoidettavan? On näet tavallista, että kulttuuria hoitamalla se hoidetaan helposti vain hiljaiseksi. Vai oliko se tarkoituskin?

Hoitaminen on yäk, paitsi sairaaloissa ja terveyskeskuksissa.

Onko kyse minästä vai taiteesta?

Hyvä kilpailu. Hyvä voittaja ja hyvät olivat muutkin kilpailijat. Kisa oli tällä kertaa tasaväkinen. Hevoset asettuivat tasaiselle viivalle aivan loppumetreille asti. Sellainen nostaa aina innostusta katsomossa ja lisää vedonlyöntiä.

Ei, nyt en puhu hevoskilpailusta, vaan Ars Fennicasta. Lahjahevosen suuhun ei saa katsoa, mutta perusteluteksti ansaitsee mielestäni kriittisen tarkastelun.

Tämänvuotisen Ars Fennican voittajasta päätti englantilainen Glenn Scott Wright. Perusteluissaan hän tuntuu puhuvan enemmän itsestään kuin taiteesta.

Lukijalle jää kutkuttavaksi arvoitukseksi lausunnonantajan alkulauseessa mainitsema yksityiskohta, kun hänen oleskelunsa Suomessa ”alle kahdenkymmenen ikäisenä venähti aiottua pitemmäksi”. Joka tapauksessa hänen rakkaat muistonsa ja suomalaisen kulttuurin korkea arvostuksensa vetoavat kenen hyvänsä suomalaisen kyltymättömiin nationalistisiin tunteisiin.

Seuraavaksi palkinnon antaja ryhtyy kehumaan omia, säännöllisiä suhteitaan Suomeen, joiden avulla hän on voinut ”perehtyä maan kulttuurielämän alati vaihtuviin maisemiin ja pysytellä mukana sen kehityksessä.” Hän mainitsee ystäväpiirinsä Suomessa, johon on kuulunut suomalaisen taidemaailman ”johtavia visionäärejä”, joiden kautta hän on myös tutustunut uusiin, upeisiin suomalaistaiteilijoihin.

Wright kirjoittaa, että koko Ars Fennica -palkintoon liittyvä löytöretki on ollut hänelle erityisen palkitseva. Hän vakuuttaa päättäneensä antaa valintaprosessin eri vaiheissa palkinnon joka ainoalle neljästä ehdokkaasta.

Kirjoittaja kiittää taiteilijoita, säätiötä ja koko Niemistön sukua avokätisyydestä ja suree samaan hengenvetoon sitä, ettei näin korkeatasoisella suomalaisella taiteella ole näkyvämpää roolia maailman näyttämöllä, missä sen paikka ansaitusti on. Sitten hän ylistää Kiasmaa, joka on hänen suosikkinsa maailman taidemuseoiden joukossa.

Päätöksestään myöntää palkinto Markus Kåhrelle palkinnonantaja toteaa, että taiteilijan teokset herättävät hänessä ”aitoa ihmetystä”, jonka hän toteaa olevan harvinainen saavutus sinänsä. Samalla ”ne kyseenalaistavat esittämistä, havaintoa ja merkitystä koskevia käsityksiä ja muotoja tavalla, joka on suorastaan yleismaailmallinen.”

Tällaiseen rationalismiin perustuu siis 34 000 euron palkinto ja voittajan tuotantoa esittelevä näyttely. Perustelun ytiminä ovat siis ihmetystä herättävät teokset sekä esittämisen, havainnon ja merkityksen kyseenalaistaminen. Sitähän samaa voisi sanoa melkein mistä tahansa taiteesta. Mielestäni Markus Kåhren taiteessa on paljon enemmän kuin mitä tämä palkinnonantajan yleisluontoinen lausunto kertoo.

Perustelu sisältää kauniita kohteliaisuuksia ja lattean truismin, itsestäänselvyyden, josta lukija ei paljoa irti saa. Joskus taidepuheessa minän paiste varjostaa tarkasteltavaa taidetta. Minä itse juoksee nopeammin kuin viileä analyyttisyys.