Talinnassa kiistellään myös taiteesta

Tallinnassa ja Virossa mellakoidaan patsaan tähden. Tänään lauantaina Ilta-Sanomien pääkirjoitussivulla lukee: ”Ei mitään taidepolitiikkaa”. Lehden päätoimittaja kiirehti ilmaisemaan mielipiteenään, että Pronssisotilas-patsaan taiteelliset ansiot eivät olleet syynä Tallinnan mellakoitsijoiden yhteenottoon.

Vain sivistymättömän maan sivistymätön päätoimittaja kirjoittaa moista roskaa. Talinnan mellakoissa, niin monikerroksisia kuin ne ovatkin, on kyse myös kulttuuripolitiikasta ja taiteesta. Sosialismin ja sosialistisen realismin perinnöstähän siellä kiistellään.

Länsimaissa on vaikea ymmärtää, että arjalaiskalloiset leninit ja neuvostosotilaat, pää kypärin, Kalashnikovit sojottaen ja naispartisaaneilla rinnat törröttäen, eivät ole pelkkiä pronssiin valettuja esteettisiä merkkejä. Kyse oli julkisten tilojen ja julkisten paikkojen sovietisoinnista, neuvostovirallisuudesta jolla täytettiin niin julkisia paikkoja kuin kansalaisten mieliä.

Tätä taiteen avulla tehtyä mielen, paikan ja vallan yhteensovitusta on vaikea pyyhkiä pois ihmisten muistoista, eikä sitä voi tehdä, vaikka patsas ammuttaisiin kuuhun. Virossa näyttää käyneen myös niin, että mielikuva on hypännyt yli sukupolven. Se on kasvanut ja tullut myytiksi. ”Kolmas sukupolvi haluaa muistaa sen, minkä toinen unohti”, sanotaan amerikansuomalaisten keskuudessa.

Tänään Tallinnan kaduilla hulinoivat eivät ole sosialismin ja sosialistisen realismin kasvatteja, vaan heidän lastenlapsiaan. He ovat Tallinnan Coca-Cola Plazan lapsia, uusliberalistisen kapitalismin omaksuneita nuoria.

Länsimaissa taide ja politiikka elävät tavallisesti omissa maailmoissaan, jotka harvoin kohtaavat, mutta neuvostovalta ja sosialistinen realismi oli yhteen liimattu. ”Miehitysvalta tilasi taiteilijoilta lukuisia monumentaalitöitä. Enn Roos ja Arnold Alas tekivät 1947 Tallinnaan ns. vapauttajien monumentin, joka totisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan erottui myönteisesti neuvostoaikaisista sotamuistomerkeistä.” Näin toteavat Sirje Helme ja Jaak Kangilaski Viron taiteen historiassaan (1999).

He luonnehtivat aikakauden tyyliä: ”Monumentaaliteoksissa suosittiin monen tekijän ’kollektiivista’ työtä. Vallanpitäjien ilmeinen päämäärä oli tukahduttaa taiteilijoiden ’porvarilliseksi individualismiksi’ nimittämänsä omaleimaisuus ja pakottaa taiteilijat noudattamaan neuvostoihanteita.”

Alas oli arkkitehti, joka muotoili jalustan ja taustan, Enn Roos kuvanveistäjänä teki patsaan, jossa tiettävästi mallina oli Kristian Palusalu, kaksinkertainen painin olympiavoittaja.

Stalinistisen taidepolitiikan edetessä Enn Roosista mainitaan Viron taiteen historia-kirjassa, että hän teki ”noina vuosina kliseemäisiä ja tylsiä monumentteja”.

Tallinnan Pronssisotilaan aiheuttaman kiistan on ainakin osaksi väitetty johtuvan itsenäisen Viron huonosta taide- ja kulttuuripolitiikasta. Muissa Baltian maissa neuvostopatsaita alettiin poistaa ja siirtää muualle vapautuksen päivien koittaessa 1990-luvun alussa.

Neuvostoajan teoksia on siirretty Etelä-Liettuassa olevaan Grutasin veistospuistoon, josta on tullut suosittu käyntikohde. Vastaava toteutettiin myös Budapestin lähellä olevassa veistospuistossa.

Kulttuurinavigaattori kävi aikoinaan tarkistamassa molemmat ja totesi hämmästyksekseen, miten heikkotasoista sosialismin paatoksellinen design oli. Olisi kuvitellut, että jos taiteilijalta tilataan puolueen päätöksellä teos tärkeälle paikalle, olisi taiteellisia paukkuja löytynyt enemmänkin, mutta eipähän löytynyt.

Aivan kiistapaikan lähellä on Tallinnassakin Viron miehitysmuseo, jonka alakerrassa voi sosialismin vallanpitotaidetta ihmetellä. Myös Kadriorgin KUMUssa on – ainakin toistaiseksi – sosialistista realismia, jota voi ihailla tai vihata. Helsingissä Hakaniemen torin reunassa oleva ruma rauhanpatsas on sosialistisen realismin lahjahevonen Helsingille. Neuvostoajan sosialismissa elänyt katselee niitä toisin silmin kuin puhtaan ja viattoman estetiikan omaksunut länsimainen silmä.

Neuvostoliiton loppuessa sosialistisesta realismista tuli ympäristöongelma ja museotavaraa. Mutta sen perinnön pohtiminen ei ole kunnolla vielä edes alkanut.

Roskaviestien vaikutukset

Miska Rantanen, joka käyttää nimimerkkiä Internetin kirjeenvaihtaja, kertoi sunnuntain 23.4.2007 Hesarissa roskapostista. Hänen juttunsa bottom line kuuluu, että roskapostien lähettäjien keinot ovat entistä arveluttavimpia ja viestit vaikeammin torjuttavissa.

Internetin historian ensimmäinen joukkomittainen, ilman vastaanottajien suostumista järjestetty lähetys kirjataan vuodelle 1978. Nykyisin roskaposti on virusten ohella verkkoviestinnän riesa. Internetin kirjeenvaihtaja kirjoittaa: ”Eri arvioiden mukaan maailman päivittäisestä 30 miljardista sähköpostista 75–90 prosenttia on ei-toivottua mainospostia. Suomessa osuus on pienempi harvinaisen kielen ja syrjäisen sijainnin vuoksi.”

Jutussa sähköpostiturvayhtiön johtaja Juha Oravala kertoo, että "Roskapostin suhteellinen osuus on laskenut viime vuoteen verrattuna 84 prosentista 68:aan. Toisaalta haittaohjelmien ja kuvaspammien määrä on kasvanut."

* * *

Roskapostia luonnehditaan usein verkkoviestinnän vitsaukseksi ja kaistankuluttajan riesaksi. Kauhistellaan tarpeettoman viestiliikenteen määriä ja varoitellaan mahdollisesti sähköpostin mukana tulevasta virusvaarasta.

Tämä on tietysti tarpeellista, mutta usein ei pohdita laajempia seurauksia, joita tarpeettomalla viestiliikenteen häirinnällä on. Arvelisin roskapostin vaikutusten olevan suurempia kuin tulee ajatelleeksikaan.

Roskaposti horjuttaa verkkoviestinnän uskottavuutta ja luotettavuutta. Olivatpa käyttäjät suuria yrityksiä, julkisia organisaatioita tai tavallisia sähköpostin käyttäjiä, ne eivät voi olla varmoja viestien perillemenosta, koska erilaiset suodattimet saattavat heittää viestin roskakoriin.

Viranhaltijoilla ja yrityksillä on tavallisesti palveluvelvoite, jonka mukaan asialliseen sähköpostiin pitää vastata. Entä jos tärkeä asiakkaan viesti jää vastaanottamatta?

Mitä sitten tapahtuu, kun (tai jos) siirrän sähköpostin kulkemaan kännykkääni? En halua maksaa yhtään ylimääräistä datasiirtoaikaa yhdenkään turhaviestin takia. Ovela roskaposti sisältää kuvia, jotka ohittavat roskapostisuodattimet. Siirtyvätkö ne kännykkäni pieneen muistivarantoon?

Kansainvälinen sähköpostiliikenne, jota nykyisin harjoitan onneksi (tai valitettavasti) vain satunnaisesti, tulee epävarmaksi. Kun laittoman roskapostin lähettäjiksi merkitään tavallisesti englanninkielisiä nimiä, oikean ja tärkeän viestin poiminta on hankalaa ja ainakin sen saapumisen varmistaminen roskapostin joukosta vie aikaa.

Roskaposti vaikeuttaa verkkokaupan toimintaa ja hidastaa sen käyttöönottoa. Verkkokaupassa täytyy pystyä luottamaan viestien perillemenoon ja järjestelmän täytyy olla toimiva. Itse asiassa vain pankit ovat pystyneet luomaan luotettavan, verkossa tapahtuvan viestintäjärjestelmän, jolla rahaliikennettä hoidetaan.

Roskaposteissa tarjotaan kyseenalaisia tuotteita, kuten Internetin kirjeenvaihtaja toteaa, ”myytävien tuotteiden alkuperä ja aitous ovat kyseenalaisia. Vaikka harva menee lankaan, roskapostin lähettäminen on niin halpaa, että se kannattaa.”

Sähköpostissa voi lähettää helposti suunnattomia määriä viestejä huolehtimatta lainkaan siitä, miten viestit menevät perille. Tämä on huonoa kaupankäyntiä ja surkeaa viestintää. Roskaposti ei ole oikeastaan viestintää, vaan sitä voisi luonnehtia laittomaksi, ei-toivotuksi massalähettämiseksi. Sen torjuntaan on kehittynyt teollisuuden ala.

Mutta viestin lähettäminen ei riitä. Kokenut kauppias ja viestijä tietävät, että viesti on perillä vasta silloin, kun se on vastaanottajansa mielessä.

Muistoja DDR:stä: Pyöreä talo ja historian ironia

väite: Onneksi talot ovat suorakulmaisia, eivätkä pyöreitä.
miksi: Kulman taakse pääsee piiloon.

Olimme kavunneet rakennuksen sivussa olevat raput ylimpään kerrokseen. Johtaja avasi oven vintille, josta tulvahti pimeä, tunkkainen kuumuus ja hienhajua. Lihava nainen, joka istui hämärässä pöydän ääressä kuulokkeet päässä, säikähti tulostamme. Hän räpytteli silmiään ovesta avautuvassa kirkkaassa valossa nousten seisomaan.

Kun johtaja nyökkäsi naiselle hyväksyvästi, hän istuutui ja painoi kuulokkeet korvilleen syventyen taas työhönsä. Marssimme hämärää vinttikäytävää pitkin toiselle ovelle, joka johti ulos kattoparvekkeelle.

Sieltä avautui näkymä talon puolipyöreän osan, aikoinaan ikkunoilla varustetun katon yli. Kesäinen iltapäivän aurinko lämmitti pientä puistoa, joka tuntui olevan virkistävä palsta itäsaksalaisen Dessaun kaupungin ankeassa kaupunkimaisemassa.

Johtaja kertoi, että rakennus oli suunniteltu 1920-luvulla työvoimatoimistoksi. Talon pyöreän osan ulkoseinissä oli ovia, joista asiakkaat tulivat sisään ammattialoittain. Jokaisen ammattiliiton toimisto sijaitsi yhdellä lohkolla ja kävijän oli edettävä toimistosta toiseen kohti talon keskustaa. Rakennuksen keskellä oli kassaosasto, josta työttömyysavustuksen saattoi lunastaa ja sen jälkeen poistua.

Koska sosialistisessa yhteiskunnassa ei ole työttömyyttä, painotti johtaja lopuksi, rakennus on nyt puoluetoimiston käytössä. Johtaja oli sikäläinen kommunistipuolueen piiriosaston päällikkö.


Walter Gropius, joka suunnitteli Dessaun vuonna 1929 käyttöön otetun työvoimatoimiston, oli eräs Valkoisista jumalista. Nimitystä käyttää Tom Wolfe kirjassaan From Bauhaus to our House, jolla hän tarkoittaa Bauhaus –taidekoulun nimekkäimpiä arkkitehteja, muotoilijoita ja taiteilijoita.

Bauhaus sijaitsi Dessaussa vuosina 1925-1932. Juuri Gropius oli perustanut koulun Weimarissa 1919, josta se konservatiivisten voimien paineessa pakotettiin muuttamaan Dessauhun. Koulu yritti toimia myös Berliinissä lyhyen aikaa, ennen kuin natsit pakottivat sen lopettamaan toimintansa.

Kuuluisaan Dessaun Bauhaus –koulurakennukseen perustettiin sitten mm. SS-upseereiden koulutuskeskus. Dessaussa tuotettiin toisen maailmansodan aikana Junkers–lentokoneita ja Zyklon-B kaasua. DDR:n aikoina Dessaun Bauhaus–rakennus toimi mm. ammattikouluna ja koulutuskeskuksena. Kun vierailin Bauhaus-rakennuksessa, minut vastaanottanut arkkitehti vei minut kävelylle läheiseen puistoon. Siellä hän selosti olevansa Gorbatshovin linjan kannattaja ja valaisi DDR:n rakennuskannan kehnoa tilannetta. Vasta myöhemmin tajusin, miksi hän oli kertonut tämän puistossa, eikä sisällä rakennuksessa.


Dessaun työvoimatoimisto on tänään eräs maailmankuuluista kaupungissa sijaitsevista Bauhaus –käyntikohteista. Funktionalismin rakentamisen dokumenttina voi pitää Arbeitsamtin konseptia, joka kuului seuraavasti:

“Teollisuuden pyrkimyksillä rationalisoida tuotantoa on se seuraus, että työmarkkinoilla on pysyvä työttömien määrä. Kiihdyttääkseen työvoiman vaihtoa, tarjontaa ja kysyntää, valtio on (ensimmäisen maailman)sodan jälkeen ryhtynyt itse työvoiman välittäjäksi. Kokeilut käytettyjen rakennusten käytöstä työvoimatoimistoina osoittutuivat pian riittämättömiksi. Täytyi luoda uusia perusteita tämäntyyppisten rakennusten luomiseksi.”

Vierailin DDR:ssä kesäkuussa 1988. Matkallani tutustuin Bauhaus –koulun historiaan Berliinissä, Dessaussa ja Weimarissa. Entinen työvoimatoimisto on nykyisin yksi Dessaun suosittuja vierailukohteita kaupungissa sijaitsevan kuuluisan Bauhaus –rakennuksen lisäksi. Nykyisin rakennuksessa toimii kaupungin katurakennusosasto.

Työvoimatoimistoksi suunniteltu rakennus muutettiin DDR:n kommunistipuolueen piiritoimistoksi. Mieltäni on usein askarruttanut, miksi puoluejohtaja, joka esitteli rakennusta minulle, halusi näyttää suomalaiselle toimittajalle vintillä istuneen henkilön?

DDR:ssä elettiin vuonna 1988 tyyntä myrskyn edellä. Neuvostoliiton johtaja Gorbatshov oli käynnistänyt kampanjan glasnostista, joka tarkoitti kommunistimaailmassa uutta, ennenkuulumatonta avoimuutta. Joitakin uuden avoimemman ja julkisemman toiminnan kannattajia tapasin DDR:ssäkin. Se oli kuitenkin ristiriidassa Itä-Saksan johtajan Erich Honeckerin linjan kanssa, joka kannatti konservatiivista, stalinistista kommunismia. Ilmeisesti piiritoimiston kommunistijohtaja halusi olla avoimempi ajan tyyliin. Henkilö, joka istui rakennuksen hämärällä vintillä kuulokkeet päässä, kuunteli toimiston puheluita.

Myöhemmin 1990-luvulla vierailin Dessaun internet-sivuilla. Puolipyöreä rakennus, joka oli alun perin työvoimatoimisto ja sitten puoluetoimisto oli silloin pankkikonttori. Historian ironiaa sekin.