Vilho Lampi: Elämä parafraasina

Vilho Lampi omakuvassaan luultavasti pariisilaishuivi kaulassaan vuonna 1932.

Odotan uteliaana Kristian Smedsin näytelmää Jumala on kauneus Kansallisteatterissa. Kiinnitin huomiota siihen, että teatterin jokakotiin jaettavassa syksyn ohjelmiston esitteessä Vilho Lampi esitellään "maalaispoikana".

Pohjimmiltaan Vilho Lampi oli kuitenkin ehkä kaupunkilaispoika. Hän syntyi kuuluisan Vaaran tai Kakaravaaran kaupunginosan tuntumassa Oulussa, siinä ympäristössä, josta Teuvo Pakkalan kaksoisromaani Vaaralla (1891) ja Elsa (1894) kertoo. Yksitoistavuotiaaksi keskikaupungin tuntumassa kasvaneena Lampi ehti varmaan omaksua urbaanin elämän peruselementit ja siihen liittyvät sosiaaliset taidot. 

Puhdas ja romanttinen maisema, joka oli 1800-luvun maalaustaiteen valtaväylä, ei häntä kiinnostanut, maalausten aiheet ovat rakennuksia, asetelmia ja henkilöitä. Hänen maalaustensa jännitteet ovat usein sosiaalisia ja psykologisia.Vilho Lampea on leimattu monella tavalla. Häntä on yritetty nähdä lakeuden Vincent van Goghina, rettelöivänä nationalistina tai Limingan paikallisuutta palvovana taiteilijana. Mikään noista tulkinnoista ei oikein tunnu sopivan, ne kaikki kertovat ehkä enemmän esittäjästään kuin kohteestaan.

Hän kuoli Oulussa vuonna 1936 ja syntyi uudelleen noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin Oulussa ja Helsingin Taidehallissa pidetyissä muistonäyttelyissä. Silloin E.J.Vehmas käytti Lammesta luonnehdintaa ”herooinen taiteilija”. Hänestä tuli jälleenrakennusajan, nousevan modernismin ja urbanisoituvan Suomen unohdettu ja uudelleenlöydetty kulttitaiteilija.

Jyrkkäreunaisen modernismin mielikuvitus kiihotti visioihin surullisen hahmon sankaritaiteilijoista Vilho Lammesta Jackson Pollockiin. Taiteilijaa mitattiin maalausten, eleiden ja kärsimysten laajuudella. Mitä suuremmat ne olivat, sitä suurempi oli taiteilija.

"Mikä siis on tämä ’ulkopuolinen’? Hän on nykyajalle ominainen ihmislaji, yksilö, joka on pelon ja hädän, selittämättömän kauhun tai väsymyksen tai kyllästymisen tunnon vallassa. Hän on yksilö, joka terävimmillään aavistaa, että hänen omassa olemuksessaan piilee jotakin pelottavaa ja vaarallista. Hän on yhteisöjen ulkopuolella, hän on riidassa yhteiskunnan kanssa..."

Tämä kirjailija Eila Pennasen teksti Colin Wilsonin kirjaan The Outsider (1956, suom. Sivullinen ihminen) johtaa ajatukset erääseen Vilho Lampi myyttiin. Useimmat taiteilijaa tuntevat ymmärtävät, että erakko hän ei ollut. Paavo Rintalan romaani Jumala on kauneus (1959) kertoo täysverisestä ekspressionistista, loppuunpalamisesta ja taiteilijan arvostukseen liittyvästä teennäisyydestä, hypokrisiasta. Rintalan kuvaus taiteilijan tiestä on eräs parhaimmista lukemistani taiteilijaelämänkerroista, mutta sen lukijat tavallisesti unohtavat, että Paavo Rintala, kuten monet muutkin hänen jäljillään kulkevat, käytti Vilho Lammen elämäntarinaa inspiraation lähteenä. Se ei ole taidehistorian kirja eikä dokumentti. 

Vilho Lampea on marinoitu dramaturgiassa ehkä vielä enemmän kuin toista suurta suomalaista taiteilijamyyttiä Helene Schjerfbeckiä. Vilho Lampeen on yhdistetty 1930-luvun nousevan nationalismin väkeviä tuntoja Hannu Heikinheimon elokuvassa Jumala on kauneus (1985). Sen jälkeen turkkalainen teatteriekspressionismi tuotti useita tulkintoja aiheesta. Virossa jo kesällä ensi-iltansa saaneen esityksen Kansallisteatteri esittelee seuraavasti:

”Jumala on kauneus kertoo pohjalaisesta kuvataiteilijasta Vilho Lammesta (1898-1936). Taiteilijan taistelu itsensä ja ympäröivän maailman kanssa kerrotaan kymmenen näyttämömaalauksen kautta. Lampi etsii ilmaisuaan Pohjanmaalla, Meksikossa ja Pariisissa, samastuu niin van Goghiin kuin haapaankin, ja pyrkii kaiken aikaa kohti kauneutta. Luomisen tuskassa kärsivää taiteilijaa kuvataan viiden näyttelijän kautta.”

Odotettavissa on siis taiteilijaa luomistuskassa käristettynä, meksikolaisia muralisteja, sekoilua suurkaupungissa ja esteettistä taidekäsitystä.

Odottaisi jonkinlaista suhdetta myös regionalismiin. Alueellisuutta painottava regionalismi, jota Amerikan sydänmailla maalasivat Thomas Hart Benton ja Grant Wood 1930-luvulla oli myös Suomen sydänmaalla Limingassa asuneen maalarin taiteen eräs näkökulma. Väitän myös, että regionalismi, olipa se pääkaupunkiseutulaista suurkaupunkilaisromantiikkaa tai aluekeskuksiin pesiintynyttä uutta maakunnalisuutta, on ajankohtainen aihe myös aikamme EU-Suomessa.Innostuin viime talvena Kristian Smedsin ohjaamasta Tuntemattomasta. Koin esityksen erinomaisena, suurena parafraasina, siis jonkin tekstin tai muun ilmaisun esittämisenä ”toisin sanoin”. Sellainen voi olla virkistävää, selkiyttävää ja avartavaa.

Onnistuuko uusin Jumala on kauneus tuulettamaan sitkeitä käsityksiämme taiteilijasta ja taiteilijuudesta, vai vahvistaako se niitä usein kaavamaisiksi kangistuneita stereotypioita, joita aikaisemat tulkinnat ovat Vilho Lammesta tarjonneet?


Lopuksi voisi kysyä, miltä Vilho Lammesta tuntuu, kun hänen elämänsä on ollut jatkuva parafraasien sarja. Hän luultavasti vain kohauttaisi olkapäitään ja vetoaisi uraansa taidemaalarina: Maalasin sen, minkä maalasin, te voitte nähdä maalauksissani mitä haluatte, se on teidän roolinne.

Jos joku haluaa etsiä sitä "oikeaa" Vilho Lampea, voi aloittaa retken vaikkapa tutustumalla Oulun taidemuseon Vilho Lampi-sivuihin.