lauantai 26. helmikuuta 2011

Kulttuuripolitiikka: Persut taistelevat suomalaisuuden puolesta postmodernismia vastaan

Olin yllättynyt Perussuomalaisten vaaliohjelman kulttuuripoliittisesta ohjelmasta. Puolueiden kulttuuripoliittiset ohjelmathan kuuluvat kultaiselle 1970-luvulle, jolloin kaikki oli politiikkaa. Silloin kaikki tiesivät varmasti mitä puoluetta toiset edustivat, tavallisesti paremmin kuin ne toiset itse.

Viime vuosikymmeninä poliittiset puolueet Suomessakin ovat tyytyneet hiljaisempaan meuhkaamiseen kulttuurissa. On otettu opiksi periamerikkalaisesta,
neoliberalistisesta ja minimalistisesta ajatuksesta: mitä vähemmän politiikkaa on kulttuurissa, sen parempaa on kulttuuripolitiikka.

Toistellessaan itsenäisyyttä, omaleimaisuutta ja identiteettiä Perussuomalaiset toteavat kulttuuriohjelmassaan, että ”Kulttuuristamme on huolehdittava poliittisin keinoin”.

Mielestäni kulttuuripolitiikka on tärkeä asia, mutta kulttuuria pitää myös suojella politiikalta. Emme tarvitse enää kulttuurin eri aloja pompottavia enemmän tai vähemmän amatöörimäisiä presidenttejä, kansanedustajia tai kulttuuriministereitä, ne ovat toivottavasti ohitettua aikaa.

Kulttuurin suojelemiseksi lyhytnäköiseltä politiikalta on vanha keino,
säätiöt. Esimerkiksi Valtion taidemuseota on esitetty säätiöperusteiseksi ja eräs syy lienee monenlainen pikkupolitikointi, joka on vähitellen leikannut laitoksen talouden rapakuntoon. On myönnettävä, että niin sanottu parlamentaarinen demokratia ei pysty kehittämään museolaitosta pikäjännitteisesti. Politiikka kun on yhä enemmän pätkänäköistä, mutta kulttuuri ei tule toimeen ilman pitkiä prospekteja.

En ole myöskään kulttuurisäätiöiden innokas puolestapuhuja. Ne näyttävät mahdollistavan kaikenlaisen kähminnän ja huononkin asioiden hoidon, kuten osoittaa muutama vuosi sitten
pahasti karille ajanut Näyttelyvaihtokeskus Frame.

Paluu yhteen kulttuuriin 

Perussuomalaisten kulttuuripoliittinen ohjelma on manifestinomainen julistus siihen suuntaan, mitä oikeistopopulismilta voi odottaakin. Suomalaisuuden ja identiteetin käsitteitä toistetaan siinä niin usein, että terve lukija alkaa epäillä, onko omintakeiseksi ja ainutlaatuikseksi mainostetussa suomalaisuudessa sittenkään niin paljon ylistämisen aihetta.

Olen samaa mieltä Persujen kanssa siitä, että suomalaisuuden merkitys ja arvo ei ole vähentynyt globalissa maailmassa. Mutta olen myös sitä mieltä, että kaikista lisääntyneen kansainvälisyyden välineistä ja vaihdoista huolimatta Suomen ongelma on se, että olemme kaukana Euroopasta ja yhä tarvitsemme kansainvälisyyttä. Jos Persujen ohjelman mukaan jäämme vain toistamaan itsellemme ja muille suomalaisuuden erinomaisuutta, ajaudumme nopeasti kulttuuriseen Suomi-umpioon.

Perussuomalaiset toteavat, että
monikulttuurisuudella ei voi korvata kansallista identiteettiä, eivätkä he aseta näitä toistensa vastakohdiksi. Siihen voisi todeta, että kaikissa länsimaissa kulttuurin dynamisuutta on viime vuosikymmeninä lisännyt monikulttuurisuus, etnisten ja sukupuolisten vähemmistöjen vuorovaikutus valtakulttuureiden kanssa. Sellaista kulttuuria tarvitaan Suomessakin.

Tässä kulttuurijulistuksessa minua vaivaa se, että
kulttuuri-sanaa käytetään siinä yksiköllisessa mielessä. Eihän ole olemassakaan mitään yhtä suomalaista kulttuuria, on vain kulttuureita. On kyseenlaista edes pyrkiä yhteen kulttuuriin. 

Postmodernismi hyvä vihollinen 

Persujen kulttuuriohjelmassa on muutamia konkreettisia ideologisia vaatimuksia:
Historiantunneilla on korostettava suomalaista ihmettä, kuinka köyhästä ja syrjäisestä maasta nousi koko maailman tunnustama edistyksen ja vaurauden kansakunta – vieläpä ilman suuria luonnonrikkauksia. On myös tuotava esiin, kuinka tärkeää itsenäisyys on ollut suomalaiselle menestystarinalle, ja kuinka se onnistuttiin säilyttämään sodissa, joista selviytyminen oli sekin jo yksistään ihmeellistä. Ilman itsenäisyyttä kansakunta ei saa itse pitää oman työnsä tuloksia. Ilman itsenäisyyttä kulttuurin, yhteiskunnan, omaleimaisen sivistyksen kuin materiaalisen hyvinvoinnin kehittäminen on muissa kuin omissa käsissä.”
Tämä on tyypillistä uusnationalismia, jota on paljon esimerkiksi Venäjällä. Teksti kertoo siitä, että Perussuomalaiset pyrkivät totalitarismiin.

Persut diggaavat ”
Edelfeltin ja Gallen-Kallelan upeita maalauksia sekä Sibeliuksen maailmankuuluja sinfonioita”. Heidän mielestään niiden merkitys osana jokaisen suomalaisen yleissivistystä on vähentynyt. Onko vähentymistä se, että Edelfeltin näyttelyä 2004 kävi katsomassa Ateneumissa yli 300 000 katsojaa, eivätkä Akselin ja Jannen teoksetkaan ihan tuntemattomia ole?

Jos Persut pääsevät toteuttamaan kulttuuripolitiikkaansa, koittaa Suomessa
postmodernismin kuolema. He uhoavat kokevansa, että ensisijaista on suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttäminen ”postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna”. Valtion kulttuurirahoja siis ajatellaan käytettävksi ideologisiin tarkoituksiin, vahvistamaan ”suomalaista identiteettiä”. Hirttonarun jatkeeksi ripustetaan ”tekotaiteelliset postmodernit kokeilut”, jotka olisi Persujen mielestä ylimielisesti syytä jättää ”taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle”.

Totalitaristisille pyrkimyksille on aina ollut ominaista hyvän vihollisen löytäminen myös kulttuurista. Saksan fasisteille se oli ”
rappiotaide” ja Neuvostoliiton kommunisteille se oli ”formalismi” ja ”abstrakti taide”. Perussuomalaisten kulttuuripolitiikassa ei ole siinä mielessä mitään uutta. Se haluaa ohjata Suomea autoritaarisempien maiden suuntaan.

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Onko tämä tulevaisuuden taidekritiikkiä?



Adrian Searle
on Guardianin taidekriitikko. Hän esittelee tässä yhden teoksen, joka on esillä joka viides vuosi järjestettävässä brittitaiteen katsauksessa, British Art Showssa, joka on esillä Lontoon Hayward Galleryssa. Teos on Matthew Darbyshiren installaatio An Exhibition for Modern Living.

Kehottaisin katsomaan tämän videon tietokoneesi koko ruututilaa käyttäen. En puutu tässä itse teokseen, vaan Searlen videoon, joka on mielestäni eräs nykyaikaisen taidekritiikin mestariteoksia.

Video on tehty huolella, mutta myös nopeasti, sillä näyttely avattiin vasta muutama päivä sitten. Sen toinen tekijä Shehani Fernando ansaitsee yhtä suuret ylistykset. Kuvaus on moitteetonta, kuten nauhan editointi. Huomaa, että mukana on myös taustamusiikkia.

Adrian Searle on tehnyt useita videoita ja äänipodcasteja Guardianiin. Videossa Searlen osuus on merkittävä, hän panee siihen paljon itsestään, kuten on tapana sanoa. Sehän on aina hyvän taidekritiikin ominaisuus. Kriitikko esiintyy videossa omana itsenään, hän ei muutu pelleksi tai temppuilijaksi, kuten suomalaisissa ns. kulttuuriohjelmissa.

Taidekritiikin tilanteesta on keskusteltu viime vuosina, mutta harvemmin on puhuttu siitä, mitä mahdollisuuksia nykyajan mediassa voisi olla, jos lehdet suhtautuisivat myönteisemmin taidekritiikkiin. Ehkä ja toivottavasti tässä on esimerkki siitä, mitä suomalainenkin taidekritiikki voisi olla tulevaisuudessa.

torstai 10. helmikuuta 2011

Kuvataiteen pikaviestit



Tämä  Sándor Vályn maalaus kosketti minua galleriakierroksella.

Kävin eilen galleriakierroksella. Näin Helsingin Itäkeskuksen Stoan galleriassa Mika Vesalahden näyttelyn otsikolla Tutkielmia unesta. Sitten menin Erottajalle TM-galleriaan, jossa oli Sándor Vályn maalauksia ja tilateoksia. Siitä siirryin Jangva-galleriaan katsomaan Tommi Mäkelän maalauksia. Seuraavaksi kävelin Yrjönkatua pitkin poiketen Sinne-galleriaan, jossa oli Ella Tahkolahden tilateos ja pari videota. Lopun iltapäivästä vietin Amos Andersonin taidemuseossa.
Minulla on omat syyni, miksi halusin nähdä juuri nuo näyttelyt ja kävellä muiden jo näkemieni ohi. En kerro tässä valinnoistani, vaan nopeudesta.
Muutaman tunnin kuluessa olin nähnyt parisataa maalausta, valokuvia, veistoksia, installaatioita ja kolme lyhytelokuvaa, sekä sarjan Tommi Mäkelän animaatioita Amos Andersonilla. Tämä iltapäivä oli melko tavallinen katselukierros.
Tiedän, että jos mahdollista, parasta on jättää osa katselusta seuraavaan kertaan. Matkoilla saatan kävellä usein kaksitoista tuntia päivässä taidemuseoissa ja näyttelyissä, mutta se ei ole kovinkaan viisasta. Yleensä noin kuuden tunnin katselu-urakan jälkeen alkaa vastaanottokyky olla heikko. Olen viettänyt tällaista taiteen katseluelämää 1970-luvulta alkaen.
Esimerkiksi Amos Andersonilla esillä olevassa Vapaan Taidekoulun 75-vuotisnäyttelyssä saatoin siirtyä hetkessä Sigrid Schaumanin maalauksista tarkastelemaan vaikkapa Carolus Enckellin abstrakteja maalauksia.
Sain ajattelemisen aihetta taiteen pikaviestintään Guardianin Jonathan Jonesilta, jonka mielestä taiteen kiehtovuus johtuu ajasta. Hän toteaa blogissaan, että kuvataide on kaikista vakavasti otettavista kulttuurimuodoista nopein paljastamaan todellisen luonteensa katsojalle.
Päästäkseen selville, mistä elokuvassa on kyse täytyy sitä katsoa puolitoista tuntia tai enemmänkin. Romaanin lukeminen saattaa kestää päiväkausia, viikkoja tai jopa kuukausia riippuen siitä kuinka paljon aikaa lukijalla on käytettävänään. Näihin verrattuna kuvataide – jos ei ole kyse videotaiteesta – ei vie aikaa ollenkaan.
Esimerkiksi Rembrandtin tekemiä kuvia voi kyllä katsella ihmiselämän ajan ja silti löytää niistä syvyyttä. Mutta, Jones kysyy, jos tämä ei olekaan kaikkein tärkein asia suuressa taiteessa. Mitäpä jos merkitys onkin pikaviestinnässä? 
Ainakin Leonardo da Vinci oli sitä mieltä. Hän totesi muistikirjassaan mahtipontisesti, että maalaus on ylivoimaisempi kuin kirjoitus, koska voimakas tai kaunis maalaus voidaan ymmärtää välittömästi, kun taas runoa täytyy kuunnella iät ja ajat, ennen kuin sitä voi arvioida. Toisin sanoen Leonardon käsitys taiteesta on täysin verrattavissa oman aikamme kulttuuriin, sen välittömiin ja houkutteleviin kuviin.
Jonathan Jonesin mukaan videotaide on tuonut näyttelytilaan kertovan ajan. Hän arvelee, että perinteisesti aikaan perustuva taide on arvostetumpaa, koska se yksinkertaisesti vie enemmän aikaa katsojalta.   
Ajatus taiteen ymmärtämisen välittömyydestä sai minut käsittämään, miksi usein on niin vaikea tottua taidenäyttelyissä olevien videoiden katsomiseen. Olenhan tottunut itse määräämään paikkani ja katsomiseni keston liikkuessani taidenäyttelyssä. Jo pelkkä elokuvan katsomisen aloittaminen tuntuu kestävän ikuisuuksia.
Ja jos taidenäyttelyssä on useita videoita, joiden kesto tuntuu jatkuvan äärettömän kauan, ohitan nämä hämärät huoneet ja keskityn mieluummin taiteen pikaviestintään.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...