Mitä jokaisen tulisi tietää typografiasta?

Monet typografian ohjeet ovat äidinkielestä tuttuja oikeinkirjoitusohjeita. Eli hyvä typografia on myös hyvää suomenkieltä ja päinvastoin. Typografian tehtävä on edistää luettavuutta, ja sitähän me kaikki toivomme kättemme jäljistä. Aloitetaan perusasioista.

1. Lause alkaa isolla kirjaimella ja päättyy pisteeseen.
2. Erisnimet kirjoitetaan isolla.
3. KameliKirjainten käyttö ei ole suomenkieltä.
4. Kirjaimen x-korkeus ei saa alittaa 1,5 millimetriä.
5. On ihan sama, käytätkö päätteellisiä vai päätteettömiä kirjaimia, kunhan käytät niitä johdonmukaisesti. Otsikko voi olla päätteetön ja leipäteksti päätteellinen tai päinvastoin.
6. Jos kirjoitat pitkiä tekstejä, laadi otsikkohierarkia. Pääotsikko, väliotsikko jne.
7. Rivin pituus ei saa ylittää kahdeksaa senttiä.
8. Älä laita sisennystä kappaleen alkuun.
9. Jätä tyhjä riviväli kappaleiden väliin.
10. Älä HUUDA tai huudahtele.
11. Älä käytä kursiiveja liian pitkään.
12. Älä lihavoi liikaa. Nämä kolme virhettä puurouttavat tekstisi.
13. Taustan ja tekstin välinen suhde riippuu siitä, saako siihen tarpeeksi kontrastia.
14. Sinulle annetaan paljon mahdollisuuksia, mutta yksinkertaisuus on valttia. Hyvä typografia on pidättyväisyyden juhlaa, ei barokin pursuava temmellyskenttä.
15. Lue Markus Itkosen kirja Typografian käsikirja. 

Gallen-Kallela ja Värin voima looppaavat

Akseli Gallen-Kallela – Eurooppalainen mestari ja Värin voima – Teoksia Tretjakovin gallerian kokoelmista 23.9.2011 – 15.1.2012 Helsingin taidemuseossa.

Pöydällä on absintti- ja viinalaseja, viinapulloja ja vesikannu. Oskar Merikanto on sammunut pöydän ääreen, Robert Kajanus pöydän päässä ja Jean Sibelius tuijottavat juopunein katsein. Akseli Gallen-Kallela on maalannut itsensä näytelmän valppaana seuraajana, hieman taustalle kuin kepposen järjestäjänä, taikurina. Maalauksen ilmapiiri on viinan ja tupakan höyryä, se on täynnä deliriumia, dekadenssia ja mystiikkaa.

Yleisölle tarjoutuu varsin harvinainen mahdollisuus nähdä yksityiskokoelmassa oleva Symposion-maalaus Helsingin taidemuseon Tennispalatsin yläkerrassa. Taiteilijan perikuntien välisen riidan takia se tunnetaan enemmänkin sen toisen version, Mäntän Gösta Serlachiuksen museossa olevan luonnosmaisemman Probleemin kautta.

Symposion on Suomen taidehistorian maalaus, jota voisi kutsua myytiksi tai kulttikuvaksi. Tosin maalaus myyttinä on paradoksaalinen nimitys Akseli Gallen-Kallelan tuotantoon, jossa keskeistä oli myytin murtaminen.

Gallen-Kallela oli suoran ja selkeän maalauksen tekijä, joka uudisti Kalevalan kuvauksen sanoutumalla irti mytologisesta ja akateemisesta, usein vaikeaselkoisesta taiteesta. Hän oli siinä radikaali uudistaja, myytinsärkijä.

Gallén kuului 1800-luvun lopulla Ferkelin piirin – sana tulee Berliinin Brandenburger Torin lähellä, Unter den Lindenillä olleesta Zum schwarzen Ferkel (Musta porsas) kapakasta. Sen välittäjä, nykyisin häntä voisi kutsua ryhmän kuraattoriksi, oli kirjailija Adolf Paul. 

Suurten avantgardistien seura ei kuitenkaan tehnyt Gallénista kaltaistaan. Hän ei omaksunut 1800-luvulla syntynyttä eurooppalaisen boheemin ja avantgarden taiteilijan roolia. Hänen ystävänsä Edward Munch ja August Strindberg uudistivat taidetta enemmän ja juuri avantgardismin kaanonin mukaan. Kiinnostava kansainvälisen taiteilijan ystävyyskontakti oli myös Maxim Gorki, jota myöhemmin Neuvostohallitus käytti sosialistisen realismin käynnistämisessä ja avantgarden tuhoamisessa.

Gallen-Kallelan tuotanto kokonaisuudessaan pitäytyy Symposionia ja muutamia muita poikkeuksia lukuun ottamatta melko konservatiivisiin otteisiin. Afrikassa maalatut työt ikään kuin ottivat revanssin ja haastoivat sen nuorten suomalaisten avantgardistipolven, joka debytoi 1900-luvun alussa.

Monikulttuurinen Gallen-Kallela

Jos Charles Baudelairen boheemin avantgardetaiteilijan rooli ei istunut Gallénin, hän toteutti pikemminkin Richard Wagnerin Gesamtkunstwerkiä, kokonaistaideteosta. Ehkä kaikkien aikojen monikulttuurisin suomalainen taiteilija teki, kuten näyttely osoittaa grafiikkaa, pienveistoksia, huonekaluja, suunnitteli typografiaa, raanuja, vaatteita ja mitaleita, otti valokuvia eikä malttanut pitää näppejään erossa arkkitehtuuri- ja sisustussuunnitelmistakaan.

Näyttelyssä on myös muutamia esimerkkejä Gallen-Kallelan käyttämästä, hänelle rakkaasta suomenkielestä, sen runollisesta ja rikkaita mielikuvia luovasta käytöstä. Jos Gallen-Kallela eläisi tänään, hän tekisi varmasti loistavia installaatioita ja erinomaista videotaidetta.

Gallen-Kallelan taiteilijan urassa on ilmiömäistä se, mitä nykyisin sanotaan verkostoiksi ja verkostoitumiseksi. Tukholmassa kuolleen kosmopoliitin, maailmanmiehen verkostot ulottuivat Venetsian biennaalista Unkariin, Yhdysvalloista Englantiin ja Berliinistä Pietariin. 

Moskovan Tretjakovin gallerian yhteistyösopimus Helsingin taidemuseon kanssa tuo Gallen-Kallelan seuraan hänen venäläiset aikalaisensa. Asetelma on hyvällä tavalla ristiriitainen ja näyttelyt tukevat toisiaan. 

Valikoiman kiinnostavimmaksi kokonaisuudeksi nousee Natalia Gontšarovan uskonnollisaiheiset maalaukset 1910-luvulta, jotka havainnollistavat kiinteää yhteyttä bysantin taiteen tradition ja venäläisen modernismin maalaustaiteen kaanoneiden välillä. 

Natalia Gontsarova, Jumalanäiti lapsensa kanssa, 1911.

Mukana on myös useita muita venäläisen avantgarden teoksia ja katsauksen huipentumana voinee pitää Kandinskyn Improvisaatio-maalausta vuodelta 1909.

Märkä korttelipommi      

Helsingin taidemuseon Akseli Gallen-Kallela-näyttelyn ongelma on siinä, että se kertoo tarinan, jonka kaikki jo tuntevat. Se on loistelias ja hienosti esillepantu, mutta ontto ja mitäänsanomaton, märkä korttelipommi, vaimeasti tussahtava blockbuster. Samaa voisi sanoa myös Värin voima-näyttelystä. Venäläisen avantgarden tarina on kerrottu jo niin monta kertaa Suomessakin, että siitä on tullut looppi, kehää kiertävä renkutus.

Kolmisen vuotta sitten Britannian National Galleryn silloin uusi johtaja Nicholas Penny antoi lausunnon, jossa hän väitti, että suuren seksikkään blockbusterin aika on ohi. Hän lupasi yrittävänsä saada aikaan vähemmän melua ja tuottavansa enemmän odottamattomia, ehkä tutkitumpia näyttelyitä.

”Useimmat blockbusterit oikeastaan vain näyttävät ihmisille, mitä he jo tietävät” Penny totesi. ”Mielestäni taidemuseon pitäisi valmistautua esittelemään ihmisille sellaista, josta he eivät tiedä mitään.”

Eiköhän tällainen ajattelutapa olisi hyvä ottaa käyttöön myös suomalaisille taidemuseoille.

Vihapuhe: Onko somaleilla kulttuuria?

Kirjoitin kirjan Nykyaikojen kampanjat Ars-näyttelyiden lehdistöpalautteesta ja niiden historiasta 1961-2006. Olen nyt alkanut tutkia myös sitä, mikälaisen vastaanoton vielä auki oleva Ars-näyttely on saanut tiedotusvälineissä. Afrikka-aiheiset Ars 11-näyttelythän jatkuvat vielä marraskuun lopulle eri puolilla maata ja Tukholmassakin.

Tutkimustyöni on vielä kesken ja varsinaiset johtopäätökset jätän myöhempään ajankohtaan.

Totuuden nimessä oheinen löytämäni keskustelu ei edusta hyvin Ars 11:n saaman palautteen yleislinjaa. Se itse asiassa käytiin Iltalehdessä jo ennen näyttelyn avautumista yleisölle, joten itse taidenäyttelyä se ei varsinaisesti koske.

Ars-näyttelyt ovat aina saaneet kokea jonkinlaista vihapuhetta. Tämä keskustelu kertoneekin siitä, miten katkeruutta ja voimakkaita ennakkoluuloja saattaa syntyä, kun nykytaide ja Afrikka yhdistetään. 

Kehottaisin lukemaan erityisesti keskustelun viimeisen repliikin. Lausuma on kuin suoraan Sarah Palinin suusta, jonka Johanna Korhonen mainitsee elokuisessa HS-pakinassaan: ”There is nothing to know”.

Iltalehden nettikeskustelu 14. - 15. 4. 2011 (poistettu edellisten kommenttien toistot)

nälkätaiteilijat, Vieras: Ars-Africa mustia "taiteilijoita" järkytti suomalaisten työnteko

Suomalaisten veronmaksajien rahoilla Kiasmassa pyörii Ars-Africa "taidenäyttely". Näyttelyn varjolla Suomeen on kutsuttu afrikkalaisia "taiteilijoita". Mustat "taiteilijat" ovat tehneet Suomessa itseään järkyttäviä havaintoja: Suomalaiset opiskelevat monta vuotta ja sitten suomalaiset joutuvat tekemään työtä joka päivä, se olisi kauheata! Näin mustat miehet kauhistelivat TV1 kulttuuriuutisissa. Selittäisikö tuo em. miksi Afrikka on alikehittynvt takapajula?.

Ei nimimerkkiä, Vieras: Huomenaamuna maikkarin aamuteeveessä on taas haastateltavana niitä khatinjyystäjiä. Täyttä mokupropagandaa sopivasti ennen vaaleja.

Ei nimimerkkiä, Vieras: Saas nähdä hakevatko nämä keppitanssijat pakolaisiksi?

Ei nimimerkkiä, Vieras: Voipi hakeakin

Ei nimimerkkiä: kunhan kuulevat ensin, että työntekopakko koskee vain suomalaisia.

Ei nimimerkkiä, Vieras: Pakolaisavun ja SPR:n naiset ovat varmaan varanneet lippuja niin, että näyttely on loppuunmyyty.

Ei nimimerkkiä, Vieras: Onko somaleilla kulttuuria. Onko olemassa somalikirjallisuutta, somalialaisia sinfoniaorkestereita, somalisäveltäjiä.... Miten somalit voivat rikastaa Suomen kulttuuria, kun somaleilla ei edes ole mitään kulttuuria?

Ei nimimerkkiä, Vieras: Somalian kulttuuri

Osman Yusuf Kenadid oli Osmanya-aakkoston luoja.
Somaliassa on syntynyt monia aakkostoja tarpeesta kirjoittaa runoja muistiin. Somalian nykyinen aakkosto ja kirjakieli on nuori, vaikka kielellä on vuosisadat kirjoitettu kirjallisuutta, runoutta, kaupallisia ja uskonnollisia tekstejä. Ensimmäiset somalian kielen tekstit kirjoitettiin arabialaisilla aakkosilla. Arabian aakkosia käytettiin pitkään, vaikka ne eivät sellaisenaan sovellu täysin somalin kielen ääntämykseen. Somalialaiset runoilijat ja kirjoittajat kehittivät omia somalian kieleen paremmin soveltuvia aakkostoja. Arabiasta muokattu wadaad, Obbion alueella käytetty Osmanya, Gadabuursien Borama-aakkosto ja nykyinen latinalainen aakkosto ovat näistä tunnetuimmat. Somalian latinalainen kirjoitus vastaa lähes täysin kielen ääntämystä, on säännönmukainen ja muistuttaa siinä suhteessa suomen kirjakieltä.

Somalian kirjallisuus
Somaliassa ovat aikaisempien vuosisatojen oppineet luoneet runsaasti islamilaista runoutta ja haditheja.Kun somalian kielen aakkosto muuttui latinalaiseksi 1973, somalialaiset kirjailijat ovat vuosien aikana julkaisseet kirjoja, jotka ovat saaneet laajan levikin. Heistä yksi on Nuruddin Farah.Hänen romaanejaan, ainoaa Somaliassa julkaistua From a Crooked Rib sekä Links, pidetään merkittävinä saavutuksina, ja hänelle on myönnetty 1998 elämäntyöstä Neustadt-kirjallisuuspalkinto]

Musiikki
Pavut kuuluvat somalialaiseen ruokaan.
Sambuusi on suosittu pikkupurtava.Pääartikkeli: Somalian musiikki
Somalia on harvoja afrikkalaisia maita, joiden väestö muodostuu pääosin yhdestä etnisestä ryhmästä, somaleista. Perinteiset yhtyeet, kuten Waaberi Horseed ovat saaneet jonkin verran kuulijoita maan ulkopuolellakin. Jotkut taas, kuten Maryam Mursal, ovat yhdistäneet somalialaiseen kansanmusiikkiin rockin, bossa novan, hip hopin ja jazzin vaikutteita.

Torontossa on huomattava somaliyhteisö, ja siitä on tullut Somalian poliittisen tilanteen vuoksi Mogadishun sijasta somalialaisen musiikkialan keskus. Somaliasta muuttaneisiin muusikoihin kuuluu nuori torontolainen rap-artisti K'naan, joka lauluissaan kertoo, millaista oli elämä Somaliassa sisällissodan puhjetessa.

Somalian ruokakulttuuri
Somalian ruokakulttuuri vaihtelee seuduittain, ja siihen kuuluu monenlaisia ruokia. Kaikkea kuitenkin yhdistää halal. Siksi siihen ei kuulu sianliha, alkoholi eivätkä veriruoat. Ateria syödään Somaliassa kello yhdeksän illalla. Ramadanin aikana se nautitaan usein tarawih-rukousten jälkeen, jopa 23:n tienoilla. Cambuulo-pavut on suosituimpia somalialaisia ruokalajeja, ja sitä syödään kaikkialla maassa. Ruokaan kuuluu hyvin kypsennettyjä adukipapuja, ja niihin sekoitetaan voita ja sokeria. Digir-pavut saavat usein olla uunissa matalassa lämmössä jopa viisi tuntia, jotta niihin saataisiin haluttu maku.

Ei nimimerkkiä, Vieras: En jaksaut lukea...riittää että katselee kuvia telkkarista. Rynnäkkökivääreitä, pälyileviä ihmisiä, "kalastajia" jne. Siinä sitä todellisuutta.

Historian hämärästä uuteen valoon

Pavel Filonov ja venäläinen avantgarde Kumussa, Tallinnassa 10.6.–18.9. 2011.

Venäjän ja Neuvostoliiton avantgarden taiteilijoiden tarinat ovat usein jääneet hämäriksi, koska Neuvostovaltion stalinistinen kuri, vallanpito ja sensuuri alkoi ulottua eri taiteenaloille 1930-luvun alusta. Tarkasti ottaen ne päättyivät vasta kuusikymmentä vuotta myöhemmin vuonna 1991, kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta. 

Pavel Filonov, Kuninkaiden pidot, 1913.

Eräs hämäräksi jääneitä tarinoita on Moskovassa vuonna 1883 syntynyt Pavel Filonov. Hänen näyttelynsä Tallinnan Kumussa on vaikuttava ja laaja näkökulma taiteilijan tuotantoon, aikalaistaiteeseen ja Neuvostoliiton taidehistorialliseen kehykseen.

Pietarin Venäläisen museon kokoelmista kootussa näyttelyssä on Filonovin tuotannon keskeisimpiä teoksia. Mukana ovat töillään myös Kazimir Malevitš, Natalia Gontšarova, David Burljuk ja Mihhail Matjušin. Joukossa on yksi suurehko Vassily Kandinsky, jonka näkeminen pelkästään olisi Tallinnan matkan arvoinen.

Mutta taidehistoriallista uteliaisuutta kutkuttavat myös teokset, jotka olivat osa Neuvostoliiton avantgarden murtumista 1920-luvun lopulta ja sen kuihtumista osana Neuvostoliiton kulttuurinhallintoa. Avantgarden sijaan eturiviin tuli konservatiivinen ja taantumuksellinen taide, taidehistoriallinen taustajoukko, sosialistisen realismin arrière-garde.

Näyttelyyn on valittu teoksia Stalinin hovitaiteilijalta Isaak Brodskilta ja muun muassa kollektiivisesti tuotettu, suurta johtajaa ylistävä yli viisi metriä leveä, ekstaattinen ja paatoksellinen maalauskangas, suuri kone, Kunnia suurelle Stalinille! (1950).

Mukana ovat myös sosialistisen realismin pehmeämmät kasvot, esimerkiksi Alexander Samokhvalovin kuuluisa modernistinen ja seksikäs Tyttö urheilupaidassa (1932).

Alexander Samokhvalov, Tyttö urheilupaidassa, 1932.

Pavel Filonov on jäänyt hämäräksi taiteilijaksi, koska hänen tuotantonsa ja uransa huipentuma osui aikaan, jolloin avantgarden voima alkoi hiipua ankarien taitelijaryhmien välisten kiistojen ja valtataisteluiden seurauksena. Samaan aikaan voimistuva Neuvostovaltio alkoi ulottaa vaatimuksiaan kaikille elämänalueille.

Vuonna 1929 Filonovin perusteellisesti valmistettu yksityisnäyttely ripustettiin Leningradin Venäläiseen museoon, mutta sitä ei koskaan avattu. Suurten voimien kiistakapulaksi tulleen taiteilijan näyttelyn ovet pidettiin lukittuna kolmen vuoden ajan. Sen jälkeen näyttely purettiin.

Neuvostoestablishment unohti Filonovin. Hänen koulukunnalleen annettiin tehtäväksi kuvittaa Kalevala 1930-luvun alussa, josta on ilmestynyt suomeksi Iliana Meijas-Ojajärven kirja. 

Tästä ei Kumun näyttelyssä ole esimerkkejä, mutta mukana on Filonovin myöhäistuotannon maalaus Josef Stalinin muotokuva (1936) valtioterrorin vainojen voimakkaimmilta vuosilta, jossa kylmä, demoninen ja ikoninen mieskasvo tuijottaa katsojaa. Maalaus hyllytettiin stalinistiseen tyyliin, ilman perusteluja.

Pavel Filonov, Josef Stalinin muotokuva, 1936.

Pavel Filonov osallistui Leningradin puolustukseen ilmavalvontajoukoissa ja hän kuoli nälkään vuonna 1941. Taiteilijan sisar lahjoitti suurimman osan hänen tuotantoaan Venäläiselle museolle, jonka kellareista niitä nostettiin esille vasta 1980-luvulla.     

Miksi Filonovin taiteesta kiisteltiin? Hän on Venäjän avantgardisteista erikoisin ja poikkeavin. Filonov oli myös teoreetikko, joko kokosi ympärilleen seuraajia koulukunnaksi. Hän oli järjestelmällinen, pikkutarkka taiteilija, joka loi spontaanin maalaustavan sijaan oman ja omalaatuisen systeemisen ja metodisen järjestelmänsä.

Filonov kehitti dekonstruktivismin ennen dekonstruktivisteja. Hän loi eräänlaisia tasoja, digitaalisesta kuvankäsittelystä nykyisin tuttuja ”layereita”, himmensi ja terävöitti, hajoitti aiheensa atomeiksi ja rakensi. Filonov loi kaaoksen, josta teki uuden järjestyksen. Näiden maalausten tiheys on lähes shokeeraava, niiden intensiivisyys valtava ja intiimisyys ennenäkemätöntä.

Filonovin taiteessa on monia sävyjä. Niitä ovat venäläiseen kansantaiteeseen pohjautuva primitivismi, kertovuus, joskus lapsenomainen kuvituksellisuus ja ehdoton analyyttisyys. Maalaukset kertovat läheisyydestä ja lämmöstä, mutta myös ahdistuksesta ja epäoivosta. Hän ei ollut abstrakti taiteilija, vaikka voisi sanoa että hän kehitti taidettaan abstraktin taiteen keinoin.  

Hienovaraisesta ja neuroottisen tarkasta yksityiskohtien ja värien hallinnasta johtuen katsojan käsitys Filonovin teoksista jää vajaaksi niistä otettujen valokuvien ja painojäljennösten perusteella. Tallinnan Kumussa olevat Filonovin maalaukset ovat fantastinen kokemus juuri hyvin valaistussa museotilassa, rikkaassa ja ristiriitaisessa kontekstissaan ja fyysisinä, oikeina elävinä teoksina, livenä.

Pavel Filonov, He, joilla ei ole mitään menetettävää, 1912.