Kritiikin puute jumiuttaa taiteen

Kukkiva karvamansikka  (Fragaria viridis).

Suomenkielisen Wikipedian mukaan uhanalaisuusluokitus on menetelmä, jolla kuvataan eri eliölajien, eli kasvien ja eläinten todennäköisyyttä kuolla sukupuuttoon tietyllä aikavälillä. Mitä korkeampi lajin uhanalaisuusluokka on, sitä suurempi on sukupuuton riski ilman suojelutoimia.

Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton IUCN:n kriteereihin perustuva luokitusmenetelmä on yhdenmukainen kaikkialla maailmassa ja etukäteen määriteltyjen, yksityiskohtaisten arviointikriteerien vuoksi sillä saadaan jokseenkin puolueeton kuva arvioitavien lajien häviämisriskistä. Uhanalaisuusluokitus jakaa eliöt kasvavan häviämisriskin mukaan johonkin seuraavista luokista.

Elinvoimainen on hyvin tunnettu laji, jonka kanta on runsas tai vakaa.

Silmälläpidettävä laji miltei täyttää jonkin korkeampien uhanalaisuusluokkien kriteerin tai todennäköisesti täyttää sellaisen lähitulevaisuudessa. Aikaisemmin ryhmään laskettiin myös huonosti tunnetut lajit, joiden elinympäristöt ovat taantuneet tai uhanalaisia.

Vaarantuneeseen lajiin kohdistuu suuri uhka hävitä luonnosta keskipitkällä aikavälillä.

Erittäin uhanalaiseen lajiin kohdistuu erittäin suuri uhka hävitä luonnosta lähitulevaisuudessa.

Äärimmäisen uhanalaiseen lajiin kohdistuu äärimmäisen suuri välitön uhka hävitä luonnosta.

Luonnosta hävinneen lajin tiedetään säilyneen ainoastaan viljeltynä, vankeudessa tai luontoon palautettuna selvästi alkuperäisen levinneisyysalueensa ulkopuolella.

Hävinneen lajin epäilyksettä viimeinen yksilö on kuollut.

Lisäksi luokitteluja ovat puutteellisesti tunnettu laji, jonka esiintymisestä, elinalueesta tai populaation tilasta ei ole riittävästi tietoa arvioinnin tekemiseksi, sekä arvioimatta jätettyjä lajeja.

Alueellista arviointia varten on olemassa kaksi lisäluokkaa. Alueellisesti hävinnyttä lajia on aikaisemmin esiintynyt tutkitulla alueella, mutta sitä ei ole tavattu enää huomattavan pitkään aikaan tai lajin viimeinen tunnettu elinpaikka on tuhoutunut.

Arviointiin soveltumaton laji on yleensä laji jota tavataan alueella vain satunnaisesti. Kokonaisia lajiryhmiä voidaan joutua jättämään arvioimatta myös arviointiin vaadittavien asiantuntijoiden puutteen vuoksi.

Mihin luokitukseen kuuluvat – ei luonnossa, vaan suomalaisessa julkisuudessa eli sanomalehdissä, televisiossa ja radiossa esiintyvät lajit, kulttuurijournalismi ja eri taiteenalojen kritiikki?

Elinvoimainen niiden esiintyminen ei ole, koska kanta ei ole kovinkaan runsas eikä vakaa. Lehdet eivät enää käytä juuri eri alojen asiantuntijoita kulttuurin ilmiöiden arvioinnissa. Sanoisin, että kritiikki on silmällä pidettävä, vaarantunut tai erittäin uhanalainen. Alueellisesti hävinneitä lajeja on niissä sanomalehdissä, jotka ovat lopettaneet kulttuurin asiantuntijakritiikin kokonaan.

Jos suojelutoimiin ei ryhdytä, kulttuurijournalismi kuolee Suomessa sukupuuttoon todennäköisesti 25 vuoden ja eri taiteenalojen kritiikki noin 15 vuoden kuluessa.

Kun jotain havaitaan uhanalaiseksi luonnossa, asia tutkitaan. Luonnonsuojelulaki rauhoittaa kaikki linnut ja nisäkkäät, jotka eivät kuulu riistaeläimiin tai rauhoittamattomiin eläimiin. Lokakuussa 2011 ympäristöministeriö myönsi puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien PUTTE tutkimusohjelman toisen hakukierroksen hankkeille rahoitusta vuodeksi 2012 yhteensä noin 440 000 euroa.

Minkälaisia suojelutoimia kulttuurijournalismille vaadimme? Mitä pitäisi tehdä, jotta sanomalehtien, television tai radion taidekritiikki ei loppuisi tyystin?

Vähin, mitä pitää vaatia, on kritiikin silmälläpidettävyys. Juuri kukaan ei pidä silmällä kulttuurijournalismia, edes kartoitusta kritiikin häviämisestä ei tehdä.

Saakoon Suomessa silmälläpidettävän luokituksen ilveksen ja vaskitsan lisäksi kulttuurijournalismi. Suojeltakoon karvamansikkaa siinä missä  taidekritiikkiäkin. Kritiikin loppu ei ole taiteen loppu, mutta lajin todennäköinen kuolema hidastaa kulttuurin kehitystä. Kritiikin puute jumiuttaa taiteen. 

Taidemuseoverkosto on syttyvä ja sammuva laji

Pro Guggenheim Helsinki -kannatusryhmä julkaisi verkkosivun.

Pro Guggenheim Helsinki –kannatusryhmä julkaisi viikolla verkkosivun, jossa selvitetään paljon asioita aiheesta, joka näyttää nostattavan paljon tunteita. 

Mietin tässä artikkelissa aihetta, jota Guggenheim-keskustelussa on kyllä sivuttu, mutta itse asiasta vähän puhuttu. Nimittäin taidemuseoiden yhteistyöverkostoista, josta suunniteltava Helsinki Guggenheimkin tulisi olemaan osa. 

Taidemuseotoiminnan kansainvälinen verkostoituminen on melko uusi, ehkä alle 20 vuotta vanha ilmiö. Sillä tarkoitetaan juuri museon toiminnan jakamista erilaisiin "filiaaleihin". Verkostoituminen on alkanut sekä eri maiden sisällä, että kansainvälisesti. Guggenheimin lisäksi muun muassa Eremitaasilla on toimintakeskukset Viipurissa, Kazanissa, Amsterdamissa ja Italiassa. Myös Louvrella on satellittimuseot Lensissä ja Abu Dhabissa ja Moderna Museet avasi pari vuotta sitten museon Malmössä. Perinteisestä museoiden ja gallerioiden näyttely- ja teosvaihdosta ja lainaamisesta ei tässä ole kyse. Sitä on tehty jo kauan aikaa ja tullaan tekemäänkin huolimatta verkostohankkeista.

Eremitaasi Amsterdam sijaitsee Amstel-joen varrella.

Ilmiön taustalla lienee monta syytä, joista suurimpia lienevät taidemaailman kansainvälistymisen lisääntyminen ja globalisoituminen, sekä kylmän sodan aikaisten rajojen madaltuminen. Eräs käytännön syy lienee yksinkertaisesti taidekuljetusten tekninen parantuminen. Suurten taidemuseoiden kokoelmathan ovat niin isoja, että vain muutama prosentti niistä voidaan esittää kerralla. Jakaminen houkuttelee, ja myös tietotaidon ja osaamisen jakaminen on tärkeää. Arvelisin, että Helsingin Guggenheim-hankkeessa paljon puhuttaneita lisenssimaksuja on luultavasti muillakin taidemuseoverkostoilla, se lienee tapana, kuten Mitä on Guggenheim? verkkosivulla mainitaan. Urheilussakin on varsin kalliit lisenssimaksut.

Onko yhteistyö Guggenheimin kanssa "Once in a lifetime", kerran elämässä tapahtuva mahdollisuus, kuten hankkeen puolustajat sanovat? Taidemuseoiden kansainvälinen yhteistyö näyttää olevan syttyvä ja sammuva laji. Esimerkiksi Eremitaasilla oli jokin aika sitten toimipisteet myös Las Vegasissa ja Lontoossa, mutta nykyisin Euroopassa ovat vain Amsterdam ja Italia. Nämä ovat yhteistyöprojekteja, jotka lienevät aina määräaikaisia. Jos joku projekti ei ota tulta, se lopetetaan määräajan kuluttua umpeen. Lopetus johtunee useimmiten rahoituksen tyrehtymisestä tai siitä, että sponsorointia ei ole saatu jatkettua, vaikka asialla olisi ollut useitakin maineikkaita museobrändejä. Guggenheimin vastustajat Suomessa ovat tavallisesti syyttäneet yhteistyöhankkeiden kaatumisesta Guggenheimia itseään, mikä ei varmaankaan ole kokonaan totta. It takes two to tango.

Louvre Abu Dhabin suunnitelma.

Tällaisen yhteistyön aloittaminen tai aikaansaanti ei ole helppoa, sen voi ainakin todeta. Esimerkiksi ehdotettu yhteistyö Louvren kanssa ei ole mahdollista tuosta vaan. Jos jotenkin luonnehtisi vaikkapa Eremitaasin asemaa Venäjällä, voisi sanoa että se on valtio valtiossa, eräänlainen suuryritys, joka ei mihin tahansa yhteistyöhön ryhdy tai kenen tahansa kanssa. Usein näissä hankkeissa lienee myös kyse maiden suurista kulttuuri- ja ulkopoliittista linjanvedoista. Ainakin Italian Ferraran ja Eremitaasin yhteyden synnyssä on varmaankin kyse alun perin jostain Venäjän ja Italian välisestä yhteistyöaloitteesta.

Tate Liverpool on osa Taten museoverkostoa Britanniassa.

Ehdotettua kansainvälisen taidemuseoyhteistyöverkoston luomista itse, Suomesta ja Helsingistä käsin en pidä mahdollisena. Sellaisen aikaansaanti vaatisi huomattavasti suurempia varoja kuin liittyminen verkostoon. Osaamisen jakaminenhan on kansainvälisen museoverkoston idea, ne ovat museomaailman Facebookeja.

Ehkä vielä on todettava, että Helsingissä olisi kyllä aineellisia, mutta ei ainakaan toistaiseksi henkisiä resursseja tällaisille hankkeille, jotka näyttävät liittyvän tavallisesti isoihin maihin ja suuriin kaupunkeihin. No, senkin kanssa on vaan elettävä.