Arsia odotellessa

Istun kirjoittamassa tätä blogia Kiasman kuppilassa, jossa on tämän kylän paras löytämäni vihreä tee. Kahvilayleisön joukossa on osa henkilöitä, jotka kävelevät tärkeän ja salaperäisen näköisinä, kuten joulunalusviikolle kuuluukin. Osa heistä on pukeutunut työhaalareihin.

He ovat taiteilijoita ja avustajia, jotka rakentavat tammikuussa avattavaa Ars 06 -näyttelyä. Se tulee olemaan seitsemäs Ars.

Kansainvälisen nykytaiteen laaja esittelytraditio Suomessa täyttää siis 45 vuotta. Arsit ovat siis järjestyksessä numeroituina 61, 69, 74, 83, 95, 01 ja nyt 06.

Ilmeisesti kaikki Arsit ovat vaikuttaneet taidekohuina, kun suuri yleisö ei tahdo nykytaidetta ja varsinkaan kansainvälistä sellaista täällä tundran reunalla juuri tuntea.

Ja kyllä Arsit ovat vaikuttaneet kotimaiseen nykytaiteeseenkin, ajatellaanpa vaikka 83:ta. Kiitos paljolti tuon taidenäyttelyn, sana performanssi on kotiutunut äidinkieleemme.

Nykytaide Suomessa, kiitos Arsien, Kiasman ja yleensä kapea-alaisten asenteiden on jäänyt jonkinlaiseksi kummajaiseksi. Se on liian erillinen taiteen traditiosta -- tai ainakin sellaisena se esitetään. Nykytaide on ikäänkuin oma itsenäinen taiteenalansa.

Se, että taide sanoutuu irti traditiostaan on varsin perinteistä. Itse asiassa Arsit ja Kiasmat ovat vain jatkaneet modernistista käytäntöä, jossa uusi kumoaa vanhan.

Naapurimaissamme Ruotsissa ja Eestissä nykytaide ei riuhtaise itseään niin voimakkaasti historiasta. Siinä mielessä olemme Suomessa nykytaiteen nousukkaita.

Arvelisin, että ihmiset eivät ole aina vain kiinnostuneita siitä, mikä erottaa nykytaiteen taiteen traditiosta. Ehkä heitä kiinnostaa myös se, miten nykytaide yhdistyy eiliseen.

Ajattelin kirjoittaa tässä vuodenvaihteen tienoilla omia muistelujani Ars -näyttelyistä. Esitetyistä kuudesta Arsista olen tosin nähnyt vain neljä. Mutta onhan siinäkin yli 30 vuotta aikaeroa, etäisyys sekin.

Kaikki raappahousuista ja ideakierrätystä

Nimettömät –näyttelyn konsepti on kopio keväällä ja kesällä 2004 Helsingin kaupunginmuseossa Hakasalmen huvilassa nähdystä Kehon muisti –näyttelystä.

Kehon muisti oli Pietarin kaupunginmuseon kokoama esitys, jossa oli niin yhteiskunnallista kuin vähän eroottistakin latausta. Sosialistisen yhteiskunnan utopian ja naisten alusvaatteiden väliin mahtui näyttelyn ilmentämä vuoropuhelu, jossa avautui katsojalle sosialistisen yhteiskunnan eräs perusongelmista, yksityisen ja julkisen välinen jännite.

Jännitettä Tennispalatsin yläkerran näyttelyssä on yhtä paljon kuin maakuntamuseon vintillä. Näyttelyyn on koottu kaikki miesten alusvaatteista –periaatteella: historiaa, mainontaa, teoriaa ja taidetta. Verrattuna aikaisempaan alusvaatenäyttelyyn katsojalle jää katsauksesta kaluttu luu. Se ei pysty tarjoamaan uusia näkökulmia aiheeseen ja banaali aihe jää yrityksestä huolimatta banaaliksi.

Näin tänään Helsingin galleriakierroksella erään taidegraafikon näyttelyn, joka oli niin paljon Outi Heiskasen kopiointia, että ällötti.

Onko kuvataiteemme kriisissä, kun ideoita näytään kierrätettävän jatkuvasti? Vai ovatko taidekriitikot laiskotelleet?

Ehkä kyseessä on merkki käsitetaiteen ja postmodernismin kriisistä, ovathan nuo suuntaukset hallinneet kenttää jo vuosikymmeniä. Uusia tuulia tarvittaisiin puhaltamaan pölyisiä teorioita taiteessa.

Hilton Kramer muuten sanoi jo 1960 -luvulla, enkä luule että hän tarkoitti pelkästään minimalismia, että mitä minimaalisempaa taide on, sitä maksimaalisempia ovat selitykset.

Nimettömät, kalsarikulttuuria Helsingin taidemuseon Tennispalatsissa 12.2. 2006 asti.

Monitarinataiteilija Tony Oursler

Jos litografia oli Honoré Daumierin, kannettava valokuvauskamera Alexander Rodchenkon ja akryylimaali Meksikon muralistien väline, Tony Ourslerin väline on dataprojektori. Muistan, kuinka 1990-luvun alussa ihmettelin noita pieniä datatykkejä, kun useimmat projektorit olivat vielä silloin kolmisilmäisiä, matkalaukkuakin suurempia hirvityksiä.

Tony Oursler tunnetaan Suomessakin Ars 95 -näyttelyssä esillä olleista oudoista nukeistaan, joiden kasvot elävöitetään liikkuvalla kuvalla ja äänillä. Newyorkilaisen taiteilijan kansainvälinen läpimurto tapahtui Kasselin IX Documentassa 1992.


Jos taiteilijan tehtävä on valaista pimeää ja elävöittää elotonta, hän on taiteilija mitä suurimassa määrin. Kyseessä on vuoropuhelu elottoman ja elävän, liikkumattoman ja liikkuvan, mykän ja äänekkään välillä. Tony Ourslerin taide on lähellä elävän taulun, tableaux vivantin traditiota.

Tony Oursler mainitaan usein multimediataiteilijana. Jos koloristi on taiteilija joka pystyy käyttämään – ei mahdollisimman monia värejä – vaan harvoja värejä, multimediataiteilijan salaisuus on myös siinä, että hän pystyy valitsemaan – ei kaikkia medioita – vaan juuri tarkoituksenmukaisimmat.

Tarinan kertomisen motiivi tuntuu murskaavan hänen Helsingin näyttelyssään tekniikan rajoitukset. Se on innostanut taiteilijaa myös moniin yhteistyöprojekteihin näyttelijoiden ja eri alojen ammattilaisten kanssa.

Hän esittää näyttelyssään poikamaisen kekseliäiden, monumentaalisessa koossa esitettävien projektioveistosten pienoismalleja, joissa arkkitehtuurin liikkumaton seinä saa liikettä ja väriä.


Silmät on toinen näyttelyn teema erikokoisiin valkoisiin palloihin projisoituna. Vaikka on tapana sanoa, että silmät ovat sielun peili, itse asiassa silmät eivät paljasta mitään, vaan niiden konteksti on se, jonka avulla tulkitsemme ihmisen mielenliikkeitä. Silmät ovat ihmisen uteliain osa, mutta paradoksaalisesti katsominen on myös kaikkein vaikeimmin katsojalle itselleen tiedostettavissa oleva asia.

Ourslerin silmäaiheiset teokset kertovat myös toisesta näkemiseen liittyvästä paradoksista. Me kuvittelemme katsovamme ulkomaailmaan, vaikka enimmäkseen näemme pelkästään oman itsemme.

Installaatiotaiteilijan dramaturginen taito on siinä, että hän pystyy asettamaan esineensä yhtä vakuuttavasti kuin asetelmamaalari. Ourslerin elävöittämillä nukeilla, joita kutsutaan englanniksi moniselitteisellä sanalla dummies, ei ole kuitenkaan pyrkimystä naturalistiseen näköisyyteen. Ne ovat hahmoja, joita voisi kutsua karikatyyrin tai ekspressionistisen maalauksen tavoin liiotelluiksi.

Ourslerin henkilöt eivät pullistele kuin Yhdysvaltain ulkopolitiikka, vaan he ovat tahattoman naiveja, alistettuja, avuttomia, poljettuja tai särkyneitä mieliä, jotka anovat sääliä. Ja tietysti he saavat katsojalta sen mitä pyytävätkin, roppakaupalla myötätuntoa.


Helsingin näyttely on äänekäs ja värikäs, hieman levoton katsaus monimediataiteilijan tuotannon kokonaisuuteen. Kysyin taiteilijalta hi-tech -painotteisen shown esittelyn päätteeksi, mikä merkitys piirtämisellä on hänelle.

Tony Oursler sanoi, että piirtäminen on hänelle tärkeä tapa ja keino jäsentää ja tutkia omia ajatuksiaan. Piirtäminen palauttaa hänet usein perusteisiin ("back to the basics") ja on lähes atavistinen, jopa meditatiivinen työskentelykeino.

Tony Oursler, retrospektio Helsingin kaupungin taidemuseo Tennispalatsissa 19.2. 2006 asti.

• Taidemuseo Tennispalatsi
• Tony Ourslerin verkkosivut

Vuoden esteettinen teko vai vuoden kopio?

Vuoden esteettinen teko –kunniapalkinto myönnettiin amerikkalaiselle, Suomessa syntyneelle arkkitehdille ja ympäristötaiteilijalle Stuart Wredelle. Teos ja teko oli Kesämonumentti, jääkuutio Eduskunnan lisärakennuksen edessä elokuussa 2005.

Kesämonumenttia vastaava samanlainen teos ja tapahtuma on toteutettu ainakin kerran. Kesällä 1991 sen toteutti oululainen kuvanveistäjä Ari Koch osana ZET Oulun Veistoskatua.

Teos oli esillä Kirkokadun ja Kauppurienkadun risteyksessä – muistelen että tapahtuma toteutettiin myös elokuussa. Kyseessä oli suuri jääkappale, joka asetettiin sulamaan. Jäädytetyn teoksen muoto oli kuutio ja suuruus silmä-arviolta sama kuin Wreden teoksessakin. Kuten Wreden tapauksessa, myös Kochin teos suli nopeammin kuin arveltiin, noin viikossa.

Wreden tunnustuksen myönsi Suomen estetiikan seura, jonka mielestä Kesämonumentti kiinnitti huomiota katoavan ympäristötaiteen mahdollisuuksiin. Raadin mukaan Wreden teos “herätti näkemään luonnon prosessien voiman ja niihin liittyvät esteettiset ominaisuudet”.

STT:n uutisessa sanotaan: “Vuoden esteettinen teko -kunniapalkinto on myönnetty vuodesta 1997 henkilölle tai yhteisölle, joka toiminnallaan, tuotteillaan tai ajatuksillaan edistää keskustelua taiteen, kauneuden ja esteettisen arvon kysymyksistä.”

Stuart Wrede toki ansaitsee palkintonsa ansiokkaana ympäristötaiteilijana, mutta kopio aikaisemmin tehdystä teoksesta ja tapahtumasta herättää myös paljon kysymyksiä todellakin.

Stuart Wreden teos toteutettiin kotimaisen vallan keskustassa, Eduskunnan lisärakennuksen edessä. Ari Kochin teos toteutettiin maaseutukaupungin keskustassa. Niinpä voi kysyä, tukeeko Wreden teoksen palkitseminen muutenkin pönäkkää suomalaista kulttuurisentralismia? Kesämonumentin toteutushan liittyi Eduskunnan lisärakennuksen vihkiäisseremonioihin, jossa kotimainen nomenklatuura juhli näyttävästi kuin Linnan juhlissa konsanaan.

Voisiko Ari Koch haastaa Stuart Wreden tekijänoikeuden loukkauksesta? No ei ehkä, sillä idea ja teko eivät taida saada teossuojaa. Jo kesällä teoksen nähdessäni tuli kyllä mieleen, että Wreden teos hipoo tekijänoikeuden loukkauksen rajaa.

Toisaalta, jos teosraja ei ylity, silloin kumpikaan tapahtuma ei ole teos. Onneksi tekijänoikeuslaki ei sentään määrittele, mikä on taidetta ja mikä sitä ei ole.

Kymmenet tuhannet näkivät Ari Kochin teoksen ja tapahtuman Oulun keskustassa. Lienee turha mainitakaan, että Helsingin Sanomat ei maininnut asiasta mitään.

Tämän päivän monumenttien kauneus on siis paitsi hyvin katoavaa, varsin kontekstipainotteista ja valitettavan lyhytmuististakin.

Ilmaiseksi museoihin!

Vihreä liitto ilmoitti eilen sunnuntaina kannattavansa ilmaisia museokäyntejä Suomeen. Kulttuurinavigaattori kannattaa lämpimästi samaa. Poimin kuudentoista kotimaisen taidemuseon pääsymaksutiedot, jotka on listattuna tämän jutun lopussa.

Lisäksi etsin tiedot taidemuseoiden henkilöstön sukupuolijakaumasta. Ilmoittautuihan Vihreä liitto feministiseksi puolueeksi eilisessä puoluekokouksessa. Feministinä myös Kulttuurinavigaattori kannattaa taidemuseoiden henkilökunnan valintaa tasa-arvo- ja heterogeenisyysperiattella. Taidemuseoilla on vielä paljon kehitettävää tässä asiassa.



Olen kuullut Ruotsin museoiden ilmaiskäyntikokeilusta myönteistä palautetta. Museoiden kävijämäärät kasvavat, pääsymaksuttomuus lisää varsinkin nuorten museokävijöiden määrää. Ilmaiset museot olisivat myös turisteille houkutin. Kuvitellaanpa vaikka, kuinka paljon hyvää mainetta Suomi saavuttaisi matkailijoiden mielissä!

Laissa Valtion taidemuseosta (566/2000) sanotaan viidennen pykälän toisessa momentissa:

”Pääsy Valtion taidemuseon järjestämiin maksullisiin näyttelyihin ja muihin tilaisuuksiin voi olla maksuton erikoisryhmiin kuuluville, jos maksuttomuus on taidekasvatuksen, tutkimuksen, ammatillisen toiminnan, museotoiminnan edistämisen tai muun vastaavan syyn kannalta perusteltua.”

Tämä siis koskee Valtion taidemuseota eli Ateneumia, Kiasmaa ja Sinerbrychoffia ja niitä jotka käyttävät museoiden palveluita ammatikseen.

Yhdysvalloissa on esim. New Yorkin osavaltiossa laki, jossa kielletään sellaisen julkisen museon pääsymaksun periminen, joka nauttii valtionavustusta. Museot saattavat periä kävijöiltä vapaaehtoista avustusta.

Poimin netistä tiedot kuudentoista kotimaisen taidemuseon pääsymaksuista. Mukana ei ole ryhmien, opastusten tai yhteislippujen hintoja.

Kallein pääsymaksu on yksityismuseo Dirichsenin taidemuseo (8 €) Helsingin Kuusisaaressa. Kalliita ovat myös käynnit Valtion taidemuseoissa, Ateneumissa (7,5/6,5 €) ja Kiasmassa (5,5 €), sekä Turussa (6 €). Hämeenlinnan taidemuseo perii museokäynnistä 6 € ja ilmoittaa korottavansa eläkeläisten ja opiskelijoiden pääsylippujen hintoja eurolla, sekä poistavansa ensi vuonna (2006) alennetut hinnat kokonaan työttömiltä ja taiteilijoilta.

Taidemuseoiden edullisimpia pääsymaksuja ovat Tornion Aine (2 €), Kajaanin (2€) ja Kemin (2 €) taidemuseot. Muistelen Kemin taidemuseossa olleen takavuosina ilmainen sisäänpääsy, joten ahneus on sielläkin tullut eteen.

Testasin samalla myös valitsemieni taidemuseoiden "helmikanaindeksin". Kunkin museon tietojen lopussa on sukupuolinen tasa-arvosuhde eli taidemuseon nettisivuillaan ilmoittaman henkilökunnan sukupuolijakauma N=naisia M=miehiä. Sukupuolijaoltaan tasa-arvoisimmiksi sijoittuvat Lahden taidemuseo, Sara Hildén Tampereella ja Turun taidemuseo.



Hämeenlinnnan taidemuseo
6 €
Lapset 0 - 18 v. ilmaiseksi
Eläkeläiset 3 €
Opiskelijat 3 €
Varusmiehet 3 €
Työttömät 3 €
Taiteilijat 3 €
(2006)
Normaalihinta 6 €
Eläkeläiset 4 €
Opiskelijat 4 €
Lapset ja nuoret alle 18 v.ilmaiseksi
11N 2M

Lahden taidemuseo ja Julistemuseo
5€ / 2 €,
opiskelija- ja koululaisryhmät 1 €/ hlö
2N 2M

Kajaanin taidemuseo
2 / 1 €
alle 18-v. ilmaiseksi
Koululais- ja päiväkotiryhmät ilmaiseksi
Keskiviikkoisin klo 16-20 vapaa pääsy
4N 2M

Oulun taidemuseo
3 €
Opiskelijat, eläkeläiset, työttömät, varus- ja siviilipalvelusmiehet, yli 10 hengen ryhmät, Oulun kaupungin työntekijät (kaupunkikortti) 1 €
Alle 18-vuotiaat lapset ja nuoret vapaa pääsy
Opiskelija- ja koululaisryhmät opettajan seurassa, päiväkoti- ja perhepäivähoitoryhmät, taideterapiaryhmät vapaa pääsy
Museoaineiden, taideaineiden ja arkkitehtuurin opiskelijat,Taiteilijat ja arkkitehdit. Museoalan työntekijät (Suomen Museoliitto, ICOM, Pohjoismainen konservaattoriliitto) vapaa pääsy
Opettajat, Suomen opasliiton jäsenet, Oulun Saskiat, vammaisten avustajat vapaa pääsy
Kaikki kävijät perjantaisin vapaa pääsy
13N 3M

Rovaniemen taidemuseo
4€
Opiskelijat, eläkeläiset, työttömät, varus- ja siviilipalvelumiehet 2€
Alle 18-vuotiaat vapaa pääsy
Kaikki kävijät lauantaisin vapaa pääsy
8N 1M

Aineen taidemuseo, Tornio
2 €/hlö
4N 1M

Kemin taidemuseo
2 €
lapset alle 18 v. vapaa pääsy
opiskelijat, varusmiehet ja eläkeläiset 1 euro
ryhmät (min. 10 hlöä) 1,50 euroa / hlö
perjantaisin kaikille vapaa pääsy
5N 1M

Kiasma
5,50 €
Alennuslippu 4 € opiskelijat, eläkeläiset, varusmiehet, siviilipalvelusmiehet
Alle 18 vuotiaat ilmaiseksi. Perjantaisin klo 17-20.30 vapaa pääsy.
Kiasma-teatterin oheisohjelmiston ja erikoisnäyttelyiden ohjelmiston liput produktiokohtaisesti
25N 11M

Ateneumin taidemuseo
Erikoisnäyttelyiden aikana 7,5/6,5 €
Muina aikoina 5,5/4 €
Alle 18-vuotiaat maksutta.
Alennushinta koskee opiskelijoita, eläkeläisiä ja yli 10 hengen ryhmiä.
Museoon on maksuton sisäänpääsy keskiviikkoisin klo 17 jälkeen.
17N 6M

Dirichsenin taidemuseo, Helsinki
8 € / 6 €
3N

Sara Hildénin taidemuseo, Tampere
7/3 €
eläkeläiset 6 €.
Alle 7-vuotiaat ilmaiseksi.
9N 7M

Tampereen taidemuseo
(Lumottu lapsuus) 6 €
eläkeläiset 5 €
lapset (7-16v) ja opiskelijat 2 €.
13N 8M

Hiekan taidemuseo, Tampere
5 €
alennettu 3 €, alle 7-v. lapset ilmaiseksi
3N 1M

Joensuun taidemuseo
4 €
lapset 2€
opiskelijat, eläkeläiset,
työttömät, varusmiehet 2,5 €
3N 1M

Turun taidemuseo
6 €
Opiskelijat, eläkeläiset ja työttömät 3,50 €
Yli kymmenen hengen ryhmät 3,50 € /henk.
Koululaiset alle 16 v. maksutta
8N 5M

Jyväskylän taidemuseo
4 € (museo ei tiedota sisäänpääsymaksusta sivullaan!)
13N 4M

Taidevarkauksien Top Ten

Sunnuntai-iltapäivänä elokuussa 2004 kaksi naaamioitua ryöstäjää tuli Oslon Munch -museoon ja anasti päivänvalossa kaksi Edvard Munchin teosta, Huudon ja Madonnan. Museossa kävijät todistivat, että varkaat uhkasivat henkilökuntaa aseilla ja siirsivät maalaukset rakennuksesta. He pakenivat mustalla Audilla.


Yhdysvaltain liittovaltiollinen poliisi FBI julkaisi viime viikolla taidevarkauksien Top Ten –listan. Listan laati toimiston uusi taidevarkauksien tiimi. Poliisi vetoaa yleisöön saadakseen vihjeitä varastetuista teoksistaan verkkosivuilla, joissa on myös kuvia varastetuista teoksista ja tapausselostuksia.

Kulttuurinavigaattori kommentoi Top Ten listaa seuraavasti.

Ensinnäkin kaikki varkaudet ovat ns. kulttuuriryöstöjä. Ne ovat käsittääkseni vakavampia rikoksia kuin “tavallisten” taide-esineiden varkaudet, koska useimmat niistä kohdistuvat eri kansojen kansallisomaisuuteen tai siihen verrattavaan kulttuuriperintöön. Tällaisten teosten ryöstelyn motiiveja voisi verrata terrorismiin.

Toisaalta tällaisten taideteosten varastaminen on ehkä typerintä mitä joku rikollinen voi tehdä. Niillä ei ole juurikaan myyntimarkkinoita eikä niiden arvoa voi edes mitata rahassa. Tällaisten teosten myyminen on paljon vaikeampaa kuin niiden varastaminen.

Listan kärjessä on Yhdysvaltain johtaman sotilasliittouman Irakin valtauksen aikana keväällä 2003 Baghdadin Irakin kansallismuseosta ryöstetyt taide-esineet. Miehitysjoukothan olisivat voineet helposti estää ryöstelyn suojaamalla museota ja tekemällä paremman suunnitelman maan valtaamiseksi. FBI:n mukaan useita esineitä on löydetty, mutta 7 000 – 10 000 artefaktia on kadoksissa. Raportissa todetaan, että Irakin arkeologisten paikkojen ryöstely jatkuu massiivisessa mitassa. Irak on ns. Kaksoisvirranmaan aluetta, jota voi pitää eräänlaisena eurooppalaisen sivistyksen syntypaikkana.

Ja vielä yksi havainto. Maalaamatta pirua seinälle voi todeta, että kaksi kymmenestä merkittävimmästä varkaudesta tapahtui Pohjoismaissa. Onneksi niistä toisessa, Tukholman “Natikassa” varastetut teokset löydettiin.

Tässä FBI:n taidevarkauksien Top Ten.

• Irakissa ryöstetyt ja varastetut 7 000 – 10 000 artefaktia keväällä 2003.
• Isabella Stewart Gardner museossa Bostonissa varastetut 12 maalausta 1990.
• Kaksi Renoiria ja yksi Rembrandt Ruotsin Nationalmuseumissa (jotka löydettiin) 2000.
• Oslon Munch -museossa varastetut Munchin Huuto ja Madonna, 2004
• Benevenuto Cellinin Suolakellari Wienin taidehistoriallisessa museossa 2003.
• Caravaggion Syntymä (San Lorenzon ja San Francescon kanssa) Palermossa 1969.
• Davidoff-Morini Stradivarius -viulu newyorkilaisessa asunnossa 1995.
• Kaksi Van Goghin maalausta Amsterdamin Vincent Van Gogh museossa 2002.
• Cezannen Näkymä Auvers-sur-Oiseen Oxfordin Ashmolean -museossa 1999.
• Leonardon Kehräävä Madonna Skotlannin Drumlanrig linnassa 2003.

Polttomerkkien paisteessa

Omistaja merkitsi karjansa eläimet korvamerkeillä, jotta ne erottuisivat muiden karjanomistajien eläimistä. Sitten keksittiin nopea ja tehokas keino, brändi eli polttomerkki.


Vaikka niiden rakentaminen on kaikkea muuta kuin nopeaa, brändit ja brändääminen ovat myös nykyaikaisen yhteiskunnan erottautumisen eli distinktion keino. Nokian johtaja Jorma Ollila kertoi televisiohaastattelussa, kuinka brändi on hänen yhtiössään melkein pyhä asia.

Nokian onkin täytynyt nostaa brändinsä huippuasemaan, koska yhtiön tuotteiden erottaminen muiden vastaavista on niin vaikeaa. Vai miten muuten kaikki nuo Nokiat, Sony Ericssonit tai Motorolat toisistaan eroaisivat? Ne pärisevät, niillä voi hyvin kysyä keskustelukumppaniltaan, missä olet ja hän saattaa siihen vastatakin.

Brändi ja brändääminen on ulottunut kaikkiin tuotteita ja palveluita välittäviin organisaatioihin. Pääkaupunkiseudun kaupunkien brändiä mitattaessa kysyttiin niiden asukkailta mm. veden laatua. Vantaalaisten suussa vesi maistui huonoimmalta. Tietysti kyse oli puhtaasta asenteesta, koska kaikissa seudun kaupungeissa vesi on samaa.

Kyseessä ei ole missään nimessä uusi asia. Törmäsin brändeihin nuornamiessä, kun opettelin piirtämään ja maalaamaan. Winsor&Newtonit, Kohinoorit tai Grumbacherit tuntuivat säteilevän laatua jo niiden nimiä tavatessa. Joku oli hoksannut 1800 -luvun alussa laittaa öljyväriä väripigmentin ja pellavaöljyn valmiina sekoituksena tinaputkeen ja vielä kauniin etiketin päälle. Brändäys ja tuotteistaminen liittyivät siis yhteen jo industrialismin alkuaikoina.


Miksi brändäys on niin suosittua tänään? Nykyajassa täytyy olla jotain tavattoman vahvaa rationalismia ja sokeuden mitat saavaa ylimielisyyttä. Jos asioiden erottumiseen tarvitaan laumoittain guruja, aikamme täytyy olla kaikkein yksitoikkoisinta ja ikävintä ihmiskunnan historiassa.

Jos Nokian täytyy kehittää kokonainen yrityksen sisäinen brändiuskonto, miten on laita taiteen alalla? Erottuminenhan on taiteessa enemmän kuin tavallista. Distinktio on osa taiteen kehittymisen dynamiikkaa.

Esimerkki itsebrändäyksestä on vaikkapa saksalainen Joseph Beuys (1921-1986), joka oli aikansa kulttitaiteilija. Huopahattu, kalastajanliivit ja farkut toistuvat hänestä otetuissa kuvissa. Hän antoi kuvaajalleen tarkat ohjeet ottaa hieman ylivalotettuja valokuvia ja kuvata performanssejaan käsivaralla. Beuys teki elämästään myytin. Sodan aikana tapahtuneesta lento-onnettomuudesta kerrottiin aikoinaan monta tarinaa.


Myös Joseph Beuys suojeli brändiään. Hän jätti kertomatta, että sai mukavan summan tililleen kuukausittain lentäjän eläkkeenä. Se ei sopinut avantgardetaiteilijan brändiin.

Fraktuuran tarina

Helsingin kaupungin taidemuseon Meilahden filiaalissa esitettävän Goethe Abwärts -näyttelyn katalogin otsikot ovat osuvasti fraktuuraa. Goottilainen kirjainsuku, johon fraktuurakin kuuluu, viittaa tavallisesti johonkin vanhaan, ja sen muunnelmia tapaa esimerkiksi sellaisissa paikoissa kuin Sisu-askin kyljessä, Kalevalan joissain painoksissa tai Turun Sanomien ja The New York Times -sanomalehtien nimissä.

Fraktuura yhdistetään kuitenkin ennen kaikkea Saksaan ja saksalaisuuteen. Jo 1700-luvun lopulla kirjaimet haluttiin kiinnittää saksalaiseen kansallisromantiikkaan.

Julkaisut painettiin aikoinaan fraktuuralla Suomessakin, kunnes sanomalehtien leipätekstit alkoivat kilpailla Länsi-Euroopassa käytetyn latinalaisen antiikvan kanssa. Yrjö Jäntin mukaan fraktuuran ja antiikvan välistä taistelua käytiin lähes 70 vuotta, kunnes antiikva sai lopullisen voiton maailmansotien välisenä aikana.

Vanhat kirjaimet heräsivät kuitenkin henkiin 1930-luvun Saksassa. Ne alkoivat esiintyä saksalaisuutta uhkuvissa diktatuurin painojulkaisuissa. Jos natsibrändiä iskostivat hakaristi ja rautakorkosaapas, tuli fraktuurastakin osa Saksan Kolmannen Valtakunnan huolellisesti laadittua yrityskuvaa. Perustelu oli samaa rataa lähes kaiken muun natsi-rationalismin kanssa: kun antiikva ei ollut arjalaista, niin sitten die Fraktur oli tietysti erinomaisen perisaksalaista.

Mutta tammikuussa 1941, kun Natsi-Saksan Euroopan ja Venäjän valloitus näytti onnistuvan, Berliinistä kävi kummallinen direktiivi. Martin Bormann julisti salaisessa kiertokirjeessä, että fraktuura olikin Judenlettern (juutalaiskirjain) ja kirjaimen käyttö kiellettiin saksalaisissa kirjoissa ja julkaisuissa.

Syitä tähän natsien kelkankäännökseen on arveltu olevan useita. Yksi oli se, että Saksan suunnitteleman yhdentyneen Euroopan kansat eivät yksinkertaisesti ymmärtäneet fraktuuraa. Myös natsien käyttämä käsikirjoitus oli fraktuurapohjaisia koukeroita, joten Suur-Saksassa muhi todellinen viestintäongelma. Aikoinaan puuleikkauksiin suunnitellut kirjaimet eivät myöskään vastanneet ajan kirjapainotekniikkaa.

Vähemmän ylevä syy oli siinä, että esimerkiksi Ranskassa natsien takavarikoimissa ja käyttöönottamissa kirjapainoissa ei enää ollut fraktuuratyyppejä, eikä niitä ehditty valmistamaankaan. Tarve julkaista oli suurempi kuin natsien aatteellinen, ahdas nationalistinen estetiikka.

Sodan jälkeisessä Saksassa fraktuurakirjaimia käytettiin jälleen, koska köyhillä kirjapainoilla ei ollut varaa hankkia uusia tyyppejä. Vuoteen 1955 mennessä vanha kirjain oli korvattu uusilla Saksassakin.

Tänään fraktuuraa ei näy leipätekstinä edes uusnatsien julkaisuissa, vaan kirjainta käytetään otsikko- ja koristetarkoituksiin.

Mediasopivaa vai sopimatonta?

Kulttuuriministeri Tanja Karpela joutui viime keväänä mediamyllyyn. Hänen ongelmakseen tuli – ei se, miten saavuttaa julkisuutta, vaan – se, miten ex-missin, kansanedustajan ja kulttuuriministerin pitäisi säädellä julkisuuttaan. Aihe läikkyi yli laitojen ja kohu päättyi siihen, että julkisuudesta tuli varsin repivä asia hänelle itselleen.

Kulttuuriministerin julkisuudesta käyty venttiilinvääntö on paradoksaalinen vastakohta sille, mitä muut miettivät joskus päänsä puhki. Muun muassa taiteilijat, heidän kuraattorinsa, kustantajansa ja sponsorinsa haluavat julkisuutta, jota media varsin niukasti putkestaan lorottaa.

Yhden lööppi on toisten kuoppa. Saattaa jopa käydä niin, että media sulkee täysin hanansa, eikä vuosikausia sydämellä ja verellä valmistettu taidenäyttely, esitys tai konsertti saa liikkeelle yhtään kriitikkoa, yhtään kulttuuritoimittajaa tai yhtään paikallisradion mikrofonikättä.

Vaikka maassa koulutetaan yhä enemmän taiteilijoita ja tuotetaan yhä enemmän taidetta, kulttuuria ja taidetta koskeva viestintä ei ole pysynyt ajan tasalla. Aikoinaan taidekritiikki oli lähes ainoa taidetta ja vielä olemattomia kulttuuriosastoja välittävä informaation muoto.

Tänään amerikkalainen kohutaiteilija Jeff Koons saa liikkeelle kymmeniä toimittajia karismaattisella esiintymisellään. Juhani Palmu on toinen äärimmäinen esimerkki median tautologisen junttihömpän generaattorin kaltaisesta vuorovaikutuksesta. Jeff Koonsin näyttely sai aikaan Suomessa neljä taidekritiikkiä, eikä Juhani Palmun saama kritiikkikään voi ylpeillä lukumäärillään.

Nykyisin taiteilijat koulutetaan jo taidekouluissa esiintymään ja valitsemaan taidettaan selostavat “soundbytet” huolellisemmin kuin värit teoksissaan. Mediakorrektiin taiteeseen – voitaisiin ihan hyvin käyttää tätä sanaa sen vastinen “poliittisesti korrekti” tavoin – kuuluu myös pari valittua fraasia uusimmilta ranskalaisilta muotifilosofeilta, joista on tullut uuden taiteen small talkia.

Onko niin, että yhteiskunnan medioituminen luo omia pelisääntöjään, jolla on varsin vähän tekemistä taiteen pelisääntöjen kanssa? Niin sanotun uuden journalismin on pelätty “Seitsenplussaistavan” myös laatulehtiä. Esimerkiksi Tanja Karpela –kohun takana oli myös muutamien vaikutusvaltaisten journalistien kädenvääntöä.

Jos ennen olisi pyöritetty nykyisenkaltaista mediasopivien taiteilijoiden jauhelihamyllyä, emme olisi koskaan kuulleetkaan sellaisista taiteilijoista kuin Henri de Toulouse-Lautrec, Helene Schjerfbeck, Wäinö Aaltonen tai Jan-Erik Andersson. Jälkimmäinen on kansainvälisesti tunnettu turkulainen nykytaiteilija, jolla on vaikea puhevamma, Wäinö Aaltosen kuurouden monet tietävät, kuten Helene Schjerfbeckin tai Toulouse-Lautrecin vammaisuudetkin.

Sopisivatko he nykymedian mukaiseen malliin, vai olisivatko he mediasopimattomia taiteilijoita? Henry de Toulouse-Lautrec, Helene Schjerfbeck, Wäinö Aaltonen ja Jan-Erik Andersson.

Pienimmänkin kunnankirjaston vaatimattomassa harrastajataidenäyttelyssä käynyt tietää, että taiteessa on ensimmäiseksi kyse siitä, mikä on yleisön silmiä tai korvia lähinnä, taiteilijan työn tulos. Tämä ei junttihömppään rakastuneen median kalloon mahdu.

Yleisön ja lukijoiden sivistäminen tarkoittaa sitä, että kulttuurin tuloksia sanallistetaan, niistä puhutaan. Tätä sanotaan keskusteluksi. Median pitäisi kantaa vastuu myös sellaisesta taiteesta, joka ei uuden journalismin edustajien mielestä ole mediayhteensopivaa.

Eiväthän kaikki taiteilijat ole lipeväkielisiä amerikkalaisia pölynimurikauppiaita.

Bodomkäräjien kuvittajan mysteeri

"Bodom -todistaja näki jalat ja mieshahmon" otsikoi aamun Hesari. Espoon käräjäsalissa ruoditaan 45 vuoden takaista veritekoa. Asiallisetkin julkaisut pullistelevat Bodom -oikeudenkäyntiä, mutta minua ei kiinnosta asia oikeastaan pätkääkään.

Sen sijaan olen koko viikon ajan yrittänyt ratkoa Bodom -oikeudenkäynnin kuvituksen mysteeriä. Helsingin Sanomat palkkasi jenkkityylin kuvittajan oikeudenkäyntiin, kun valokuvaaminen on käräjäistunnossa kielletty.

Hannu Lukkarinen, kokenut ja vauhdikkaista kuvituksistaan tuttu graafikko istuu siis Espoon käräjäoikeuden istuntosalissa ja tarkastelee valppaasti kaikkea mitä hänen ympärillään tapahtuu.

Minä olen silmä kovana yrittänyt seurata, miten Hannu Lukkarinen on Hesarin kuvitukset tehnyt. Satun nimittäin tietämään, että Hannu Lukkarinen on jo pitkään tehnyt kuvituksensa elektronisesti, siis digitaalisesti piirtämällä ja maalaamalla.

Kuten alan ammattilaisilla on tapana, epäilen hänenkin käyttävän Corel Painter -kuvanteko-ohjelmaa ja Wacomin paineentunnistavaa piirustuslautaa.

Olen tottunut kuvaa katsomalla ratkaisemaan - olen nääs sellainen jätkä - miten se on tehty. Hannu Lukkarisen Bodom -kuvitus ei pikasilmäyksellä anna minkäänlaisia vinkkejä digitaalisen kuvituksen suuntaan.

Mutta hetkinen, tuo viivarasterin näköinen tummanruskea kynänjälki todistaja Heikki Salosen käsivarressa ja leveät mustat sävykkäät siveltimenvedot hänen selkänsä takana…

Kolme vaihtoehtoa

Hannu Lukkarisen Bodom -kuvituksen mysteerissä on tasan kolme vaihtoehtoa. Aa, kuvat on tehty joko täysin perinteisellä kynä ja vesivärimenetelmällä paperille. Epäilen tätä, sillä jos esim. täyden vesivärisysteemin kanssa ilmestyy oikeussaliin, siitä saattaisi syntyä performanssi, jossa Hannu Lukkarinen voittaisi dramaattisimmatkin silminnäkijälausunnot.

Mahdollisuus bee on, että graafikko käyttää digitaalisia välineitä alusta loppuun, siis ottaa mukaansa esim. kannettavan tietokoneen ja piirustuslaudan oikeuden istuntoon.

Kolmas, varsin mahdollinen vaihtoehto on ns. hybridi menetelmä eli perinteisten ja digitaalisten välineiden sekoitus. Tämä tarkoittaisi sitä, että Hannu Lukkarinen istuu käräjäsalissa luonnoslehtiö kädessä, piirtää luonnoksia ja sen jälkeen skannaa luonnoksen ja täydentä sen värittämällä kuvanteko-ohjelmalla.

No, on neljäskin vaihtoehto, nimittäin se että Lukkarisella on pienen pieni digikamera, jolla hän salaa kuvaa istunnossa ja tekee lopullisen kuvan valokuvan pohjalta. Arvelen että tämä vaihtoehto on poissuljettu.

Kirottua. Nuo mehevät, luonnosmaiset piirustuskynän jäljet voisivat ihan hyvin olla kynällä paperille vedettyjä. Tai sitten ei.

Hannu Lukkarinen peittää jälkensä taitavammin kuin Bodom -järven murhaaja.

Tekijä tunnustaa: “Myönnän kaiken”

Ihmisen silmä on utelias elin. Loppuviikosta jännitys kuvitusten alkuperän selvittämiseksi oli kihelmöinyt niin kutkuttavaksi, että päätin kysyä asiaa suoraan syylliseltä. Näin vastaa Hannu Lukkarinen:

“Vaihtoehto numero kolme on oikea ratkaisu. Käytän perinteisten ja digitaalisten välineiden sekoitusta. Corel Painter ja Wacom-digipöytä, ihan oikein! Lisäksi kuvat lähetettävään muotoon Photoshopissa. Niin ja kone on tietenkin MacIntosh. Tietenkin. Digikameraa en omista...kylläkin kamerakännykän, mutta en ole tullut hankkineeksi softaria jolla saisin sen kuvat esiin vanhassa Macissani.

Piirrän siis normaalisti kuvat lyijykynällä luonnosvihkoon oikeussalissa koettaen herättää mahdollisimman vähän huomiota paikallaolijoiden keskuudessa.

Tämä on tärkeää, sillä käräjäsali on sanalla sanoen vakava paikka. Siellä ratkaistaan ihmisten elämä. Syytetyn ja todistajien tulee saada keskittyä rauhassa osaansa, jota oikeussalissa joutuvat näyttelemään. Siellä ei mikään piirtäjän performanssi ole paikallaan, vaan täytyy pyrkiä olemaan huolellisesti seinän värinen.

Saatuani kuvat valmiiksi ajan pikaisesti kotiin koneeni ääreen. Minulla on pari tuntia aikaa lisätä kuviin värit ja rakentaa niihin efektejä. Poistun tavallisesti puolen päivän aikaan käräjäoikeudesta ja kello kolmelta kuvien pitää olla valmiina rikostoimittajan koneella Hesarissa.

Alkuperäinen tilaus koski mustavalkokuvia, mutta sitten kuviin haluttiinkin väriä sivun ulkoasun vuoksi. Haluttiin estää liiallinen synkkyys.”

Hannu Lukkarisen mielestä ratkaisu oli oikea.

“Suomalainen oikeussali on paikka, josta on hyvin vaikea löytää mitään draamaa jenkkityyliin, vaan siitä on huolellisesti koetettu tehdä niin steriili kuin suinkin mahdollista. Draama täytyy siellä kaivamalla kaivaa esille, ja siinä kaivutyössä synkistely voi mennä liiallisuuksiin.

Tässä nimenomaisessa tapauksessa päätyö tapahtuu käräjäsalissa lyijykynällä, eikä tietokoneella tehdä kuville kuin loppusilaus samalla kun ne muutetaan digitaaliseen muotoon, johon ne joka tapauksessa olisi muutettu Hesarin systeemien vuoksi. Useissa kuvissa en muuta yhtä ainutta salissa piirrettyä viivaa, lisään vain sävyjä.

Oikeussali on täynnä toimittajien kannettavia tietokoneita, joten ei olisi mitenkään mahdotonta tehdä kuvat paikan päällä huomiota herättämättä suoraan tietokoneella, mutta kannettavaa minulla ei ole enkä mitenkään pitänyt sitä tarpeellisena tällä keikalla.

Jotenkin on luontevaa istua siellä lyijykynä kädessä, kuten toimittajien vanha kaartikin... samalla tavalla piirsin oikeudenkäyntejä 80-luvullakin Hesarin toimeksiannosta, ennen kuin olin tietokonetta ajatellutkaan. Siitä on nyt kuitenkin jo niin pitkä aika, että tällä kertaa olin käräjäoikeuden käytävillä alussa orpo piru toimittajaporukassa, jossa kaikki tuntevat toisensa, mutta nyt kun ammattilaisten joukko on tajunnut mistä on kysymys niin onnitteluista ei ole tulla loppua ja minut on hyväksytty joukkoon.”

Tekijän loppulausunto ja tuomio

“Tällaiselle erakon työtä tekevälle kokemus on harvinaista herkkua, jopa niin, että tässä alkaa toivoa lisää samanlaista, vaikka alussa keikka ei kyllä mitenkään houkutellut kun vanhastaan tiesi, miten karua se on.”

Kiitos vastauksesta, se helpotti kulttuurinavigaattorin kutkuttavaa uteliaisuutta.

Lopputuomio: Hannu Lukkarisen lennokas, lähes ekspressiivinen kuvitus virkistää ja elävöittää erinomaisesti sanomalehden sivun visuaalista asua. Hän pystyy kuvituksillaan ilmaisemaan, elävöittämään ja havainnollistamaan arkipäiväisiä ja vaikeasti havaittavia asioita korostaen oleellista ja merkittävää.

Hänen nimensä on Putin, Vladimir Putin

Sergej Kalininin ja Farid Bogdalowin Putin on kuvattu Ilja Repinin maalauksen mukaan.

“Kuvakultti Venäjän presidentistä elää siksi, että monikasvoinen Putin korvaa mediayhteiskunnan julkisen elämän kasvottomuutta.”

Näin arvioi Venäjän presidenttiin liittyvän idolatrian eli kuvapalvonnan ilmiötä saksalainen taidehistorioitsijatar Alexandra Engelfried FAZ:in eli Frankfurter Allgemeine Zeitungin toimittajan Kerstin Holmin raportoimana Moskovasta.

Engfieldin mukaan televisiouutiset hellivät kronikoissaan presidentin julkista arkea, jossa Putinia hehkutetaan kuvattuna keskittynein katsein, hyvin informoituna, varmana päätöksenteossa ja tietoisena brändistään. Ministerit ja muut valtiovallan edustajat pyrkivät piilottelemaan taustalla virastoissaan, katseettomin silmin ja lausuntokaavakkeineen.

“Valtavertikaalin maassa Putinin kuva on universaalitalismani. Aihe, joka lupaa poliittisia tulkintamahdollisuuksia ja kaupallisia palkkioita, vetää myös vastustamattomasti puoleensa kuvataiteilijoita.”

Alexandra Engelfried yhdisti hagiografian eli pyhien ihmisten elämästä kirjoittamisen sekä kritiikin. Taiteilijat ovat kuvanneet hallitsijaa milloin virallisin muotokuvin vanhojen venäläisten mestarien tapaan, milloin pronssiin valettuna muskelimiehenä judotakissaan. Ja ikonostaasiin kuuluu tietysti smokkitakkinen, sikari kädessä oleva entisen KGB -johtajan kuva James Bondin tapaan Dmitry Vrubelin ja Viktoria Timofeyevan maalaamana otsikolla Hänen nimensä on Putin, Vladimir Putin.

Tutkijan mukaan Venäjän vallanpitäjää on kuvattu muun muassa "rehellisen kyynisyyden nollapisteestä", taiteellisella askeettisuudella tai kättään tuolin kädennojalla lepuuttavana absoluuttisena hallitsijana.

Bahtinilaista ylösalaisin käännettyä karnevalisointia edustaa novosibirskiläisen The Blue Noses Groupin kollaasi, joka nähtiin myös Kiasman Historiaa nopeammin –näyttelyssä keväällä 2004 Helsingissä. Se saa seuraavanlaisen arvion: “Naiivi barbaariasenne, johon ryhmä pukee karkeat pilansa, toimii kuin uutena venäläisenä muotona ´Jumalan hulluista´. Satiirisissa valokuvissa taiteilijat poseeraavat vitsikkäinä hahmoina, naurettavan osoittelevasti naamioituina Putin-, Bush- ja Bin-Laden-naamareihin.”

Novosibirskiläisen The Blue Noses -ryhmän kollaasi.

Paikkansa vallanpitäjän kuvien joukossa ottavat myös tsaarille uskolliset asennot. Sergej Kalinin ja Farid Bogdalow maalasivat Kremliin sijoitetun jäljitelmän Ilja Repinin juhlallisesta historiamaalauksesta “Valtioneuvoston juhlaistunto”.

Kuten Repinillä tsaari Nikolai II, keskeiseksi hahmoksi nousee Putin, puettuna juhlaunivormuun ja ennenkaikkea ajatuksiinsa vaipuneihin kasvoihin, jota ylikorostetut profiilihahmot kiertävät kuin planeetat aurinkoa.

Ilja Repinin maalaus Valtioneuvoston juhlaistunnosta vuonna 1903.

Vitriolica on "sellainen tyttö"

Puhdas viha

Olipa hän kuka tahansa, tämä henkilö vihaa sinua .

Hän vihaa sinua, perhettäsi, vanhempiasi, lapsiasi, sisariasi, ystäviäsi.

Hän vihaa tapaa jolla elät.
Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, miten elät, mutta silti hän vihaa sitä.
Hän vihaa sinua ja perhettäsi ja elämääsi ja maatasi niin paljon, että hän astuu bussiin, joka on täynnä ihmisiä jotka ovat samanlaisia kuin sinä, reppu tai pommivyö täynnä räjähdysainetta.
Hän vihaa sinua niin paljon, että istuu siihen bussiin hetkeksi, katselee sinua, hengittää samaa ilmaa kuin sinä ja pystyy silti tappamaan sinut ja itsensä.


Lontoon terrori-iskujen jälkeen tämän tunteen piirsi ja kirjoitti Vitriolica -nimimerkkinen henkilö verkkoblogissaan Vitriolica Webb's ite.

Vitriolica on Portugalissa asuva englantilainen kahden lapsen äiti. Hänen blogisivunsa ovat tekstejä, piirustuksia, maalauksia ja valokuvia.

Taustalla on graafikko ja kuvittaja, taidekoulutettu ja itseoppinut, taitava piirtäjä, joka ihmettelee ja tarkkailee Portugalin arkea muukalaisen silmin, englantilaisella grazyhuumorilla ja satiirilla suodattettuna. Tekijä on pitänyt verkkoblogiaan varaventtiilinä kohtaamilleen paradokseille.

Hänen alter egonsa verkossa ovat Vitriolica (vitriolic =myrkyllinen) ja Unkemptwomen (hoitamttomat naiset) sekä Violet, seitsemän lapsen äiti.

Vitriolica saa kommenttikirjaansa melkoisesti palautetta. Hän myös kauppaa kuviaan, tosin omien sanojensa mukaan huonolla menestyksellä. Blogiin ilmestyy kuva tai pari päivässä. Intohimoinen, ilmaisullinen blogaaminen näkyy näillä sivuilla.

Kuvien tekemisessä hän käyttää Painter –ohjelmaa (aikaisemmin Fractalin, nykyisin Corelin) ja paineentunnistavaa piirustuslautaa (Wacom). Useat kuvat ovat ilmavia ja niissä yhdistyy osuva piirustustaito ja luonnosmaisuus.

”Henkilökohtaisesti, koska olen sellainen tyttö, en halua nähdä sitä, miten ihmisten työt on tehty, mutta se johtuu siitä, että tavallisesti tiedän vain näkemällä miten kuva on luotu, kuten kaikki ´kuvien piirtämisessä´ mukana olevat ihmiset…”

Räpistelyä Venetsian biennaalissa

”Kuraattorien ja museonjohtajien ei ole enää – vuonna 2005 – mahdollista kierrättää taiteilijoita ratkaistaakseen itsensä asettamia ongelmia.” Näin kuuluu Suomen taiteen vientisäätiön Framen johtajan Marketta Seppälän loppulause lehdessään Frameworkissa.

Venetsian biennaalin ns. pohjoismaisen paviljongin (Norja, Suomi. Ruotsi) tämänvuotisen näyttelyn kuratoinnista on syntynyt kohu. Se johtuu siitä, että näyttelystä enemmän tai vähemmän selvin elkein pelattiin ulos siihen valittu suomalainen taiteilija Laura Horelli.

Venetsian kauniin Giardinin puistoalueella olevan raakabetoninsen paviljongin seinässä olevat metallikirjaimet ”FINLANDIA” on hakattu pois ja seinään jäivät mustuneet kirjainten varjot.

Ann-Sofi Noring, joka on tämänvuotisen biennaalin pääkuraattori, vastaa Svenska Dagbladetissa (18.7.2005), että on ikävää havaita noin nationalistinen agenda Suomen taholta, eikä ymmärrä mitä moisella omien etujen ajamisella voi voittaa.

Kesäkuussa ilmestyneessä Framen puolivuotisjulkaisussa Farmeworkissa Marketta Seppälä selostaa koko tarinan osaltaan. Ruotsalainen lehdistö on ollut asiasta vaiti sitten Huvudstadsbladetissa ilmestyneen Maria Hirven kommentaarin ja nyt SvD:n jutun.

Viimeksi mainitun kirjoittaja Sophie Allgårdh toteaa: ”Selitysten, selvitysten ja inhimillisen tragedian takana on selvästi se, että jo varhain puuttui ruotsalaisen kuraattorin Åsa Nackingin luja ote. Kerran perääntymällä hän olisi voinut ehkäistä valitettavan ja antaa-mennä-tyyppisen lopputuloksen. Nyt tapahtui juuri sen vastakohta.”

Vuodesta 1962 Venetsian biennaalin ns. pohjoismaista paviljonkia on onnistuttu johtamaan yhteistuumin. Alvar Aallon suunnittelema entinen Suomen sinivalkoinen näyttelypaviljonki annettiin Islannin käyttöön.

Tapahtumasarjaan on monta näkökulmaa, tässä omani. Ehkä on syytä sanoa aluksi, että Venetsian biennaali on kaiken kaikkiaan vahvasti nationalistinen agenda. Biennaali perustettiin 1800-luvun lopulla aluksi italialaisena paikallisena tapahtumana, kesänäyttelynä. Vuodesta 1907 biennaalialueelle alettiin rakentaa kansallisia näyttelypaviljonkeja eräänlaisen maailmannäyttelyn tapaan. Suomi osallistui kisaan jo 1909 ja 1914, mutta maailmansota keskeytti osallistumiset, joita jatkettiin säännöllisesti vuodesta 1954.

Biennaali on useista näyttelykokonaisuuksista ja tapahtumista koostuva kokonaisuus. Giardinilla sijaitsevat kansalliset osastot ovat osallistujamaiden kustantamia ja kuratoimia. Näyttelypaviljongit ovat useimmiten pittoreskeja ja kansallisromanttisia helmiä eri ajoilta.

Norjan, Ruotsin ja Suomen näyttelypaviljonki Venetsiassa.

Juuri tältä osin Venetsian biennaali on kansallisten kulttuurien ja taiteiden catwalk. Eräs amerikkalainen toimittaja kutsui Venetsian biennaalia jo 1960-luvulla taidenäyttelyn sijasta ”hevoskilpailuiksi”.

Vielä 1980 luvulla Venetsiassa esiintyi pääasiassa maita, joiden taide kuuluu pääasiassa europpakeskeisen kulttuurin ja taiteen piiriin. Aasiasta edustettuina oli tuolloin vain Japani. Tilanne on tästä toki kehittynyt. Tänä vuonna myös Kiina on mukana ja yhä lisääntyvä osa kehitysmaita ja arabimaita on edustettuina.

Olisi naivismia luulla, että – edes EU:ssa – eläisimme jonkinlaista transnationalistista aikaa, jossa kansalliset rajat on pyyhitty pois, vaikka sitä kuinka toivoisimmekin.

Kuraattorien valta on kasvanut. Kuraattorivallassa on kyse muutenkin kulttuurihallinnossa varsin yleisestä ilmiöstä, sekaannuksesta tuottajien ja toimeenpanevien roolin välillä. Kun sotketaan taiteen tuottajan ja tekijän roolit, kuraattorit alkavat kuvittella olevansa taiteilijoita. Myös päinvastainen ilmiö, taiteilijakuraattorit ovat tyypillisiä. Kuraattorien pitäisi kunnioittaa ennen kaikkea taiteilijaa ja kuunnella häntä.

Kuraattorit tekevät näyttelyjä valitsemalla sellaisia taiteilijoita jotka vastaavat heidän visioihinsa. Taiteilijoista on tullut pelinappuloita, joissa heitä liikutellaan kuraattorien ja taidemuseoiden johtajien välisissä peleissä. Konteksti, jota postmodernistit niin paljon korostivat, on tullut liian tärkeäksi. Ei huomata, että konteksti ei ole taidetta.

Marketta Seppälän raportista käy ilmi, miten raskaalla organisaatiolla ja järjestelyillä pientä pohjoismaiden paviljongin näyttelyä suunnitellaan. Kun Laura Horelli peruutti osallistumisensa tammikuussa epäselvyyksien ja epämääräisyyksien takia, Moderna museetin johtaja Lars Nittve ehdotti Suomelle uuden taiteilijan valintaa. Ymmärrettävästi tämä sai Framen, joka on suomalainen järjestäjätaho, takajaloilleen: ikäänkuin taiteilijoita voitaisiin kierrättää kuraattorien mielihalujen mukaan. Kurattoriteknisesti ongelma oli siinä, että näyttelyn konseptiaikataulussa ei pysytty tai ei haluttu pysyä ja Laura Horelli pelattiin ulos.

Venetsian biennaalin jäykkyydestä ja byrokraattisuudesta on esitetty muutenkin kritiikkiä. Esimerkiksi The Village Voicen kriitikko Jerry Saltz otsikoi kritiikkinsä Venetsian biennaalista sanalla ”Floundering” eli ”räpistelyä”. Hän kysyy, ovatko biennaalit liian isoja, pöhöttyneitä, saamattomia ja byrokraattisia? Heijastavatko ne taiteen tilaa?

Saltz väittää, että tämänkertaisen biennaalin ”Parhaan paviljongin” voitti Annette Messengerin osasto, jota Saltz luonnehtii erääksi näyttelyn huonoimmista. Tämä johtuu kriitikon mukaan siitä, että "kunnianosoitukset myöntävät kuraattorit ja museotyypit, jotka ovat täysin uppoutuneita näiden asioiden yksityiskohtiin ja politiikkaan, ja jotka valitsevat vain sellaisia asioita joista kuraattorit pitävät".

Vaikka kyseessä on maailman megaluokan taidenäyttely, Venetsian show on maamme osalta varsin pieni ja arvatenkin melko kallis verrattuna siitä saataviin tuloksiin. Suomalainen taidevienti pysyy kyllä pystyssä ja voi hyvin ilman biennaaliin osallistumistakin. Pelisääntöjä pitäisi varmaan selkeyttää.

Estetiikkaa alhaalta

Pakkomielteen tavoin intellektuellin elämään kuuluu pyrkimys distinktioon eli erottumiseen. Huomasin asian itsestäni, kun luin että Aamulehden lukijat ovat äänestäneet parhaimmaksi kotimaiseksi taideteokseksi Hugo Simbergin freskon Kuoleman puutarhan.

Hugo Simbergin fresko Kuoleman puutarha voitti Aamulehden lukijasuosion.

Aloin kuin itsestään ajatella jotain negatiivista teoksesta, mutta kun en sellaista löytänyt, tunsin itseni hölmöksi. Samanlainen, pitkin nenänvartta katseleva intellektuaalisuus paljastui keväällä verkkolehti Mustekalassa, jossa ryhdyttiin arvostelemaan Albert Edelfeltin näyttelyn saamaa suosiota Helsingin Ateneumin taidemuseossa. Yritin puolustella blockbuster-näyttelyä, mutta sain kirjoittajien syytösryöpyn niskaani.

Erottautuminen eli distinktio on sivistyneistön puolustuskeino ”massojen” muka turmeltunutta vaikutusta vastaan. Se saa usein opportunistisia piirteitä. Ajatellaan, että ns. suuri yleisö voi olla oikeassa vain yhdessä asiassa, nimittäin aina väärässä.

Tosiaankin, mitä vikaa on Simbergin Kuoleman puutarhassa? Se ei ole sentimentaalinen, ei oikeastaan edes romanttinenkaan teos. Se ei ole myöskään läpikaluttu luu, kuten monet kansallisromantiikkamme huikeat kuvat ja näkymät.

Teos on esimerkki siitä vanhasta ajatuksesta, että kuva on velkaa toisille kuville enemmän kuin todellisuudelle. Simerg itse oli innostunut aiheesta ja teki siitä versioita eri tekniikoin.

Kalervo Palsalle Hugo Simberg antoi innostusta moneen kuvaan. Tässä eräs hänen monista omakuvistaan.

Kuoleman puutarha on antanut aihetta moneen taideteokseen, esimerkiksi Kalervo Palsalle. Kajaanin taidemuseossa näkemäni installaatio teoksen mukaan on jäänyt mieleeni lähtemättömästi. Parasta kokonaistaidetta on kuitenkin käydä katsomassa alkuperäistä, pienehköä freskoa Tampereen tuomiokirkossa.

Sitä paitsi minä tykkään tällaisesta irrottelusta. Sen sijaan, että loputtomasti teorisoimme, käsitteellistämme ja tulkitsemme taidetta ”ylhäältä käsin”, voisimme joskus yksinkertaisesti kysyä ihmisiltä, mikä heidän mielestään sitten on sitä taidetta.

On historia saapunut telkkariin

Sunnuntaina päättyi viisiosainen Auschwitz –keskistysleiriä käsittelevä sarja. Kesä- heinäkuussa esitettiin kolmiosainen Mannin kirjailija- ja taiteilijasukua koskeva tarkasti tehty historiallinen dokumentti. Molemmat olivat nykyajan televisiodokumenttien parhaimmistoa, joissa näytelty ja autenttinen todellisuus sivusivat toisiaan kuin vaihtuvina ristikkäiskuvina.

Kolmiosaisesta Mannin perheestä kertovasta dokumenttisarjasta

Kotimaisen dokumentin huippua oli myös Risto Arkimiehen ohjaama Saksalaisten Lappi, jossa käsiteltiin sotienaikaista Pohjois-Suomea ja saksalaisia sotilaita.

Historia-aiheisten dokumenttien tulo kotimaiseen televisioon on ollut mahtavaa katseltavaa. Ainoa asia, joka harmittaa on parhaimmiston ajoitus sydänkesään ja nukkuma-aikaan.

Risto Arkimies ohjasi Pohjois-Suomea ja saksalaisia sotilaita sotien aikana käsittelevän dokumentin.

Yleisradioon on saapunut historia. On Stalingradia, Berliinin viimeisiä päiviä ja Olavi Paavolaista. Kyseessä on niin laaja ilmiö, että sen kannustimena ei ole pelkästään toisen maailmansodan kuusikymmentä vuotta sitten tapahtuneen päättymisen muistelu. Television innostumiselle historiallisiin aiheisiin on varmaan syvemmätkin syyt.

Kun matkustelin Keski-Euroopassa 1980-luvulla hämmästelin varsinkin saksalaisten nuorten kiinnostusta historiaan. He olivat valmiita keskustelemaan myös omaa maataan koskevista kipeistä ja ristiriitaisista asioista, jotka heidän mielissään liikkuivat.

Keskustelin erään saksalaisnaisen kanssa pitkään maailman asioista. Hän oli hyvin perillä maailman menosta. Kuitenkin, kun puhuimme Suomesta, ”Finlandisierungin” eli suomettumisen käsite oli juurtunut häneen. Jouduin oikaisemaan, kun hän kysyi, montako neuvostosotilasta Suomessa olikaan?

Sitten minulle selvisi, että Saksan (silloisen Länsi-Saksan) televisiosta tuli runsaasti historiallisia aiheita käsitteleviä tv-dokumentteja.

Istuin yhden hotellihuone-illan Frankfurtissa katsellen Espanjan sisällissodasta koostettua dokumenttiohjelmien sarjaa, joka alkoi kuudelta ja päättyi kahdelta aamuyöllä. Välillä näytettiin myös näytelmäelokuva, joka koski aihetta. Ja sitä ennen esitettiin dokumentti, jossa kerrottiin elokuvan tekemisestä ja aiheen taustoista.

Saksalaiseen historia-innostukseen oli ja on historialliset syynsä. Mutta pohdin myös, miksi suomalaisia historia ei ainakaan tuolloin kiinnostanut. Tulin siihen johtopäätökseen, että suomalaiset olivat ikäänkuin ”pesseet kätensä” historiansa kanssa. Olimme taistelleet sekä Neuvostoliittoa että Saksaa vastaan ja sillä siisti.

Nyt historia on taas muodissa ja hyvä niin. Omassa menneisyydessämmekin on ongelmia, ristiriitoja ja asioita, joita pitää tutkia. Kirjakauppojen historia-osastoilla on esillä useita aiheita myös Suomen historiasta, jotka on joskus haudattu ”lopullisina” ja ”loppuun tutkittuina” totuuksina.

Historiaa voi elävöittää ja vanhoja totuuksia pitää kyseenalaistaa. Historia on kuitenkin aihe, joka ei aina ole kovinkaan ruusuinen. Saksalaisella filosofi Hegelillä ei ollut kuitenkaan kovinkaan romanttinen käsitys historiasta, kun hän kuvasi sitä yhdellä sanalla: "teurastamo".

Amerikan siirtolaisten parissa on tapana sanoa, että kolmas polvi haluaa muistaa sen, minkä toinen halusi unohtaa. Ehkä olemme kokemassa kokonaisen uuden keskustelun historiasta.

Toivottavasti siinä ei jäädä makaamaan kylmän sodan kaksinapaisiin poteroihin.

Typografinen retki Kommunikaattoriin

Typografian lähetystehtävä lienee aina ollut se, miten suunnitellut kirjaimet ja typografiset elementit edesauttavat luettavuutta. Typografian vuosisataisessa historiassa kännyköiden kirjaimet ja niiden luettavuus on uusi ja vähintäänkin haastava ala.

Nokian Communicator 9500 läpäisee typografiatestin hyvin arvosanoin. Sitten varhaisempien mallien (itse käytin Nokia 9110i:tä viitisen vuotta) on sen typografiassa tapahtunut seuraavaa:

•  Näyttö on parantunut, kontrasti toimii jopa auringossa
•  Oletusasetuksina on yleensä kiitettävän suuret kirjainkoot.
•  Typografisia kontrasteja ja toimivaa tyyliä on saatu aikaan.

Kommunikaattorin Dokumentin teksti on kiitettävän suurta ja selkeää.

Uuden Kommunikaattorin QWERTY-näppäimistä on oltu kahta mieltä, puolesta ja vastaan. Varsinainen kirjoituskonehan laite ei ole, mutta mainio muistiinpanolaite kuitenkin. Jos sormet tankeroivat näppäimillä, kirkas näyttö tuntuu auttavan jopa kirjoittamista.

Uuteen typografiaan kuuluu usein myös kielellinen ja oikeinkirjoituksellinen osuus. Kommunikaattorin aikaisemmissa versioissa oli muutamia harmittavia virheitä, joista on päästy pois. Murtoluvut erotetaan laskimessa nyt suomen kielen mukaisesti pilkulla, eikä pisteellä. Nolla -alkuisista päivämääristä ei tosin ole vielä päästy.

Kommunikaattorissa on ainakin kaksi typografista virhettä, jotka itse asiassa ovat varsin tavallisia tietokoneohjelmissa muutenkin. Nimittäin muistilappu - joka sinänsä on mainio ominaisuus - sisältää liian pienet kirjaimet ja samaa voi sanoa kalenteritoiminnon muistiinpanojen kirjoitusfontin koostakin.


Esimerkki Kommunikaattorin typografisesta virheestä. Muistiinpano-osuuden teksti on liian pientä.



Myös Kalenterin muistiinpanoissa kirjoitettava teksti (harmaalla) suorastaan uppoaa ja häviää muuhun graafiseen asuun.

Molempien valikkojen kirjoitettavat fontit lähestyvät uhkaavasti kahden millimetrin maagista rajaa. Sitä matalampia kirjainkorkeuksiahan ei pidetä enää luettavina.

Botero ja Abu Ghraib

Kolumbialaisen Fernando Boteron (s. 1932) kuuluisat, tukevavartaloisia henkilöitä esittävät maalaukset ja pronssiveistokset eivät aluksi tunnu sopivan ollenkaan Irakin Abu Ghraibin vankilassa otettuihin digitaalisiin valokuviin, jotka levisivät ympäri maailman joukkotiedotusvälineiden välityksellä keväällä 2004.





Frankfurter Allgemeinen artikkeli kertoo huhtikuussa 2005 Roomassa avatusta näyttelystä, jossa on esillä suurikokoisia Boteron maalauksia aiheesta. Taiteilija kertoo haastattelussaan, että amerikkalaisten sotilaiden vankien käsittely oli hänelle täydellinen shokki. Rooman jälkeen maalaukset ovat esillä Saksassa ja Yhdysvalloissa.

Niin, tarkemmin ajateltuna Boteron maalaukset eivät ole olekaan pelkästään itseensä tyytyväisten paratiisikuvia, vaikka sellaisiksikin niitä on epäilemättä tulkittu. Itseironian lisäksi niissä on myös sarkasmia ja satiiria. Esimerkiksi Boteron Sotilasjuntan virallinen muotokuva vuodelta 1971 on täyttä poliittista kritiikkiä.


Fernando Botero, Sotilasjuntan virallinen muotokuva 1971

Abu Ghraibin maalaukset puolestaan ovat vahva amerikkalaisen imperialismin vastainen kannanotto. Ne ovat esimerkki nykytaiteen tableaux vivant –traditiosta, historiallisen murhenäytelmän elävöittämisestä, niin vastenmielinen kuin se onkin. Vastaava valokuvadokumenteista koostuva maalaushan on esimerkiksi Picasson Guernica.

Boteron maalaukset vastustavat erinomaisesti sitä unohdusta, joka on usein mediakuvien tulvan kohtalo. Abu Ghraibin tapahtumia ei ole syytä hukuttaa mediakuvien sulkutulessa.

Sisältö

Sisältö on pilkahdus.

Willem de Kooning

Jeff Koonsista sanottua

Jeff Koons, Michael Jackson ja Bubbles 1988.

En ole koskaan ajatellut Jeff Koonsia Andy Warholin poikana. Olen ajatellut itseäni ehkäpä Michelangelon poikana.
Jeff Koons 1992

…(Jeff Koons) sopii Bushin Amerikkaan samalla tavalla kuin Warhol sopi Reaganin.

(Jeff Koonsin taide) on äärimmäinen ilmentymä suureen rahaan kiinnittyvästä hurskastelusta.

Koons on sellaisen taidejärjestelmän täydellinen tuote, jossa taidemarkkinat säätelevät lähes kaikkea, myös paljolti sitä, mitä taiteesta tulee sanottua.
Robert Hughes The Guardianin haastattelussa kesällä 2004

Jeff Koons: Kitschin kuningas.
BBC News

Siitä tulee väistämätöntä, kiistatonta ja sellaista kuvan hurmiota, josta taide saa alkunsakin, jotain sellaista kuin bysantin ikonit Kristuksesta ja pyhimyksistä.
Donald Goddard

Totta puhuen monet pitävät Koonsin taidetta ällöttävänä. Todennäköisesti ristiriitaiset mielipiteet vain lisäävät näyttelyn kiinnostavuutta.
Marja-Liisa Lappalainen Ilta-Sanomat Plussa

Hänen näyttelynsä on kokonaisuutena hyvin esteettinen ja tunnelmaltaan jopa hieman nostalginen.
Timo Valjakka, Helsingin Sanomat 28.1.2005
Koons on yksi merkittävimpiä nykytaiteen, erityisesti 1980- ja -90 -lukujen ikoneita.Koons kuuluu tällä hetkellä maailman kymmenen kalleimman nykytaiteilijan joukkoon!
Mikko Oranen, Skenet
Aniharvoin suomalaisessa taideilmastossa vierailee tähti ikään kuin suuremmasta todellisuudesta, jossa tavanomaiselta vaikuttava tupakkamainos hohtaa glamouria.
Mika Suvioja, Etelä-Suomen Sanomat 21.2.2005

Näyttely on kuin suuri tavaratalo, jossa kaikki tuotteet ovat aseteltu kauniisti, ja katsoja toivoo omistavan edes yhden niistä.
Tanja Etutalo, Tutka

…en ole paneutunut Jeff Koonsin taiteeseen syvällisesti. Minusta hän on epäkiinnostava ja huono taiteilija.
Otso Kantokorpi, Aamulehti (preview) 22.1.2005

Koonsista ei saa selvää, onko hän oikea taiteilija vai taitava markkinamies. Ainakin hän on pölynimurikauppias, josta ovelta ovelle –kauppiaat voisivat ottaa oppia. Riittää kun vie imurit galleriaan ja ottaa rahat pois.
Erkki Pirtola, Aamulehti (preview) 22.1.2005

Koonsin teoksilla on tietty merkitys taiteelle ja taidemaailmalle. En ole koskaan pitänyt hänen taidettaan kitschinä.
Helena Sederholm, Aamulehti (preview) 22.1.2005

Koonsin taiteellinen puheenvuoro saa lisäpainoa siitä, että teokset ovat niin hyvin tehtyjä. Pelkistetty ripustus on paradoksaalisesti jossain määrin kaunis. Koons asettaa jälleen kerran kysymyksen siitä, mitä taide on.

Pettymys aiheutuu siitä, että kysymys asetetaan kokonaan vailla kriittisyyttä tai ironiaa. Taiteilija haluaa sen sijaan olla vapahtaja, ja vapauttaa katsojan keinotekoisista maun kategorioista. Ehkä ajatuksella on kantavuutta Bushin Amerikassa.

---jos Koons olisi edes hivenen kriittinen, arvostaisin tapaa, jolla hän nostaa peilin aikamme kasvojen eteen. Peilissä näkyvä kuva ei olisi kaunis, vaan banaali ja tyhjä – ja siksi satiirisessa mielessä oikean tuntuinen.

Itse en kuitenkaan kaipaa sellaista terapeuttista kastetta banaaliuteen, jota Koonsin arkkikeskiluokan makua glorifioiva evankeliumi tarjoaa.
Lars Saari Turun Sanomat 28.2.2005

Hänen teostensa aihepiiri on tuttu suurelle keskiluokalle, joka ostaa samoja tavaroita, nauttii samoista muroista ja pelaa samanlaisilla jalkapalloilla, joista Koons on rakentanut teoksensa. Siksi hänet on nimetty keskiluokan paaviksi, joka on pyhittänyt arjen esineet taiteeksi.
Maila-Katriina Tuominen Aamulehti (preview) 22.1.2005

Samtliga objekt, konstverk om vi så vill, betyder ingenting. De är stumma och livlösa ting. Dessutom utan det paradoxala. I dagens läge ger en visuell ståndpunkt av detta slaga inga utslag på paradoxskalan. Punkt och slut. Det vi ser är blott och bart Buster Keaton vackert snidad i trä ridande på en åsna. Cigarett- och konjaksreklam, plastapor i aluminium. Och så vidare.

---Desvärre tycks mitt resonemang mynna ut i att Jeff Koons är en begåvad och farmgångsrik exhibitionist.
Dan Sundell, Huvudstadsbladet 5.2.2005

Pengar och konst har fortfarande inte blivit en rumsren kombination trots att så vitt jag förstår de allra flesta konstärer inget har emot att någon säljer och köper deras konst. De som vanligtvis är de mest kritiska till konsthandeln är de som inte är del av den, men jag har stött på få (de finns nog) som tackat nej om mögligheten erbjudits.

--- Mest förvånande har de uttalande en del centrala aktörer I konstscenen kommit med varit. Genom något som närmast kan defineras som vulgärargumentation och ytligt populism, publikfrieri, har de hävdad att det Koons sysslar med inte ens förtjänar att kallas konst utan är närmast att betrakta som bluff.
Berndt Arell, Huvudstadsbladet 5.2.2005

--- Om någon kallar honom en bluff (vilket i alla fall inte nått mina öron) spelar midre roll. Också vad man tycker om hans (sinsemellan mycket olika) verk.

Vad Koons med all tydlighet visar är att framgång inte bara är ett resultat av arbete och talang. Man måste också passa in i de mönsterkrav som den massmediala underhållningsindustrin ställer.

Och här har konstkritiken, seriös eller inte, mycket litet att säga till om.
Erik Kruskopf, Huvudstadsbladet 5.3.2005

Kokosi Heikki Kastemaa

Vaatimus

"Mitä vaadin maalaukselta?

Että se hämmästyttää, häiritsee, viettelee, vakuuttaa."

Lucian Freud

Maisema

"Maisema saattaa hyvinkin olla teksti, johon toisiaan seuraavat sukupolvet toistuvasti kirjoittavat pakkomielteitään…"

Simon Schama, Landscape and Memory

Kirjoittamisen hulluus, nerous ja pakko

Henkilöä, joka kokee itsessään kirjoittamisen pakkomielteen, kutsutaan grafomaanikoksi. Grafomaanikko on ihminen, joka itse asiassa ratkaisee elämänsä ongelmat – ei lukemalla tai katsomalla televisiota tai kasvattamalla ruusukaaleja, vaan – kirjoittamalla.

Grafomaanikko ei useinkaan harkitse tai valitse sitä, kirjoittaako hän vai ei, hän vain kirjoittaa. Kirjoituspakkoisuutta on monenlaista ja se ilmenee monella tavalla. Tauti voi alkaa milloin tahansa, mutta siitä voi myös parantua.

Oletko koskaan kokenut itsessäsi kirjoittamisen pakkoa? Jos olet, tervetuloa kunnianarvoisaan seuraan. Svetlana Boymin mukaan*) esimerkiksi kaikki Venäjän suurten kirjailijoiden romaaneissa esiintyvät grafomaanikot eivät ole mitään muuta kuin heidän alter egojaan.

Joukkoon mahtuvat kirjailijat ja henkilöt, joiden elämää kirjoittaminen hallitsee. Grafomaanikko siis kirjoittaa elääkseen. Pidemmälle edenneestä kirjoittamistaudista voisi sanoa, että potilas myös elää kirjoittaakseen.

Kirjoituspakkoisuus ilmenee monella tavalla. Kärsämäellä toimiva Elämänkerta-akatemia toimii siten, että ihmiset kirjoittavat elämänkertojaan ja asiantuntijat antavat palautetta heidän teksteistään. Onnistuneimmista julkaistaan omakustanteita. Kärsämäen idea on kuulemma ollut valtava menestys.

Uusin grafomaanikkojen areena ovat tietysti blogit eli verkkologit. Ne voivat olla puhtaasti henkilökohtaisia pohdintoja ja tunteenvuodatuksia tyyliin ”Rakas päiväkirja”. Ne voivat olla myös tieteellisen tutkijan julkaisuareena. Tai kaikkea siltä väliltä.

Kirjoittamisen pakkomiellettä on tietysti pakko tarkastella kysymällä, kenelle grafomaanikko kirjoittaa? Vastaus on tavallisesti helppo ja nopea: itselleen! Toisaalta päiväkirjan kirjoittaja ei välttämättä kirjoita itselleen, vaikka hänen päiväkirjansa sulkisi vahvakin munalukko.

Esimerkiksi eräs mittava suomalainen päiväkirjajulkaisu Kalervo Palsan päiväkirjat on noin 350 sivua muistiinpanoja 25 vuoden ajalta. Kalervo Palsan päiväkirjat on kirjoitettu selvästi varsin tietoisina siitä, että ne julkaistaan tai ainakin tulevat muidenkin kuin kirjoittajan silmiin.

Niin ja jees, kyllä grafomaanikossa on varmaan ronski ripaus narsismiakin. Mutta ei kai se niin kamalaa ole.

Miksi sitten on pakko kirjoittaa? Ihminen selvittää ja selittää maailman asioita itselleen. Psykologiassa sitä sanotaan rationalisoinniksi eli järkeilyksi. Maailma on joskus hankala ja vaikea paikka ja kummallista kyllä, kirjoittaminen voi auttaa.

Caravaggio, Pyhä Hieronymus, 1606.

Svetlana Boym väittää, että voi erottaa läntisen ja itäisen grafomanian. Läntinen liittyy 1800-luvun lopun kulttuurin ja taiteen lääketieteellistämisen ilmiöön. Esimerkiksi Max Nordau kutsui sitä ”rappion tai dekadenssin taudiksi, psykolingvistiseksi häiriöksi, joka ilmenee ´epistolamaisena maniana´, jota luonnehtii pyrkimys kirjoittaa eroottisia kirjeitä tyyliin, jossa käytetään liikaa metaforia.”

Boymin mukaan läntisen lääketieteellisen ongelman sijaan grafomania on kulttuurinen sairaus Venäjällä. Lännessä se sai alkunsa 1700-luvun englantilaisten romaanien henkilöhahmoista, palvelijoista tai ´lady-scribblerseistä´, jotka kirjoittivat loputtomasti etsien omaa ääntään.

Venäjän kirjallisuudessa grafomaanikko on sitkeästi juurtunut ”huono kirjoittaja”, joka erottuu ”oikeasta” kirjailijasta varsin romanttisella tavalla. Esimerkiksi Milan Kunderan mukaan Goethen erottaa (grafomaanikko-)taksikuskista ”intohimon tulos, ei itse intohimo”.**)

Onko grafomaanikko sitten kitsh-kirjoittamisen kuningatar, kuningas, prinsessa tai prinssi?

Ainakin on selvää, että television jälkeisessä ajassamme eräs huomattavia ilmiöitä on kirjoittamisen pakko.

*) Svetlana Boym, Common Places, Mythologies of Everyday Life in Russia.
**) Milan Kunderan romaani Naurun ja unohduksen kirja.

Ympäristötaidetta Keskuspuistossa

Lauantaina 12.2.2005 avattiin New Yorkin Keskuspuistossa Christon ja Jeanne-Clauden The Gates ympäristöteos. Teos esitettiin 12.- 28.2. 2005.

Christo ja Jeanne-Claude, The Gates, 2005. 

Bulgariassa syntynyt Christo oli aikoinaan kriitikko Jean Restanyn 1960 kokoaman Les Nouveaux Realistes (Uudet realistit) ryhmän jäsen. Ryhmässä oli mm. Arman, François Dufrêne, Raymond Hains, Yves Klein, Martial Raysse, Daniel Spoerri ja Jean Tinguely ja myöhemmin Niki de Saint-Phalle. Löydettyjä arjen esineitä muokkaavista teoksista erottuivat Christon muoviin ja kankaaseen käärityt teokset.

Vaimonsa Jeanne-Clauden kanssa työskentelevä Christo on käärinyt mm. Berliinin Reichstagin (1995) ja Pariisin Pont Neuf-sillan (1985). Christon taide on erittäin hyvin suunniteltua ja hänen suuret ympäristöteoksensa herättävät ihastusta ja vihastusta.

New Yorkissa asuvien Christo & Jeanne-Clauden teokset ovat myös eräänlaisia tapahtumia ja niillä on tarkasti suunniteltu alku ja loppu. The Gatesin 7500 porttia tai niiden osat eivät ole myytävänä, sillä komponentit ovat teollisesti kierrätettäviä. Taiteilijakaksikon projektit rahoitetaan pääosin myymällä niistä otettuja valokuvia, julisteita, muita painotuotteita tai vaatteita.

The Gatesista saa melko hyvän käsityksen The New York Timesin taidekriitikko Michael Kimmelmannin ja valokuvaajien diaesityksestä. Kuvia teoksesta on esimerkiksi tällä kamerakännyköiden myötä syntyneellä mobiilia bloggausta eli mobloggausta harjoittavalla sivustolla.

The Gates vaikuttaa hauskalta ja hilpeältä, sahramin oranssit kankaat ja portit tuovat mieleen Keskuspuiston käytäville levittäytyvät vappumarssien lippurivistöt.

Teoksen esitysaika helmikuussa oli tarkoin harkittu. Puiston puut ovat lehdettömiä ja oranssi väri tuo piristystä maisemaan.

Puiston käytävillä kiemurtelevat lippurivit paljastavat myös New Yorkin Keskuspuiston rakenteen. Kaartuvat puistotiet tuovat puistossä kävelijälle odottamattomuuden ja muutuvuuden jännitteen, joka oli puiston suunnittelijoiden tarkoituksena.

Näin The Gates kunnioittaa hienolla tavalla vanhemman polven ”ympäristötaiteilijoiden”, maisema-arkkitehtien Frederick Law Olmstedtin ja Calvert Vauxin ideoita Keskuspuistossa, joka valmistui vuosina 1858-1878. Christo sai idean teokseensa vuonna 1979, jolloin puisto oli huomattavasti heikommassa kunnossa kuin tänään.

Munch Modernassa

Norjalaisen Edvard Munchin (1863-1944) omista kuvista koottu näyttely on esillä Tukholman Moderna Museetissa 19.2.2005 alkaen. Näyttely on esillä Tukholmassa toukokuun 15. päivään asti ja sen jälkeen se on esillä Oslon Munch museossa 11.6.-28.8. ja The Royal Academy of Artsissa Lontoossa 15.9.-11.12.

Modernassa jatkuu myös mm. ruotsalaisen Ann-Sofie Sidénin viidestä installatiosta koostuva näyttely 20. maaliskuuta asti.

Muodostuukohan Munchin näyttelystä samanlainen blockbusteri kuin Ateneumin Edelfelt-näyttelystä tuli? Toivottavasti, onhan Munch erinomainen psyykeen kuvaaja ja vahvan ilmaisun maalari. Hän teki sen, mihin Akseli Gallén-Kallela ei rohjennut, vaikka yritystä siihenkin suuntaan oli.

Modernassahan ei olla turhan ronkeleita siitä, mikä on modernia taidetta, mikä nykytaidetta ja mikä ei ole. Suomessa katsotaan varsin yksioikoisesti, että vuosi 1960 on se maaginen raja, joka erottaa nykytaiteen ja vanhan taiteen. Munch hyllytettäisiin Suomessa siis historialliselle osastolle. Kiasmaan hän ei pääsisi.

Edvard Munch, Omakuva helvetissä 1903

Tästä avatuu taas näköaloja kulttuurimaaotteluun Suomi-Ruotsi. Sen voittaa tässä erässä Ruotsi kuusi - kaksi. Ruotsissa modernismilla on historiallista perspektiiviä. Vanha-, moderni- ja nykytaide elävät siellä jatkumossa ja yhteydessä toisiinsa. Meillä erottelun ja poissulkemisen asenne jyllää tässäkin asiassa.

Kulttuurinavigaattori kehiin

Tervetuloa Kulttuurinavigaattoriin.

Parin vuoden tauon jälkeen Kulttuurinavigaattori jatkaa toimintaansa. Uudessa Navigaattorissa on havaintoja, huomioita, katsauksia ja arvosteluja taiteesta sekä ylipäätään siitä, miten maailma makaa.

Tuorein juttu on aina listan alussa ja blogit arkistoidaan automaattisesti. Julkaisen myös linkkejä. Luvassa on myös mobloggausta eli kunhan saan tekniset ongelmat ratkaistua, julkaisen arvosteluja ja kuvia taidenäyttelyistä.

En lupaa enempää, sillä tiedän, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla.

Heikki Kastemaa