Valkoisesta kuutiosta värisirkukseen

Lueskelin vastikään 1950-luvulla kirjoitettuja taidekritiikkejä. Kriitikoilla oli tapana silloin kirjoittaa, kuin taidenäyttelyissä ei esityskontekstia olisi olemassakaan. Ei mainintoja ripustuksesta, gallerian tai museon näyttelylinjasta. Teosvalinnoista ja näyttelyiden yleisilmapiiristäkään tuskin saatiin puolta lausetta enemmän kirjoitettua. Kaikki huomio kiinnitettiin itse teoksiin.

Toisin on tänään. Innokkaimmat taidekriitikot eivät juuri muusta kirjoitakaan, kuin taiteen konteksteista. Pöhöttynyt kontekstihakuisuus kiinnittää usein yleisön huomiota pois varsinaisesta asiasta, vaikka itse taiteesta ja teoksistahan pitäisi olla kysymys.

Taidemuseot ja galleriat ovat perinteisesti olleet valkoisia saleja, joiden tehtävänä on helpottaa ja maksimoida katsojan huomion kiinnittyminen taiteeseen.

Jokainen näyttelyssäkävijä on huomannut, että tästä taiteen esitysfoorumeiden niin sanotusta valkoisesta kuutiosta on pyritty pääsemään irti.

Miksi taidenäyttelyiden esillepanoista on tullut horror vacuin eli tyhjän tilan kammon ilmaisuareenoita? Taidemuseoiden kiristynyt kilpailu johtaa näyttelyn laatijat tekemään yhä perusteellisempia esillepanoja. Esimerkiksi Helsingin Tennispalatsissa olevassa loisteliaassa ikoninäyttelyssä on kokonaisia rakennusten lavasteita luomassa tunnelmaa. Tavallisesti tämä perusteellisuus tuo näyttelyssäkävijälle ylimääräistä lisänautintoa.

Frankfurter Allgemeine Zeitungin Thomas Wagner raportoi lauantain numerossaan Münchenin Lenbachhausin Der Blaue Reiter-ryhmän 1900 luvun alun ekspressionismia esittelevästä näyttelystä, jossa valkoisen kuution steriiliys on sekoitettu kerrassaan.

Franz Marcin teoksia Münchenin Lenbachhausin Der Baue Reiter näyttelystä.

”Kilpailu on suuri, ja jokainen museonjohtaja tietää, että hyvä, ehkä sinällään erinomainen kokoelma ei houkuttele yksinään yhtään museokävijää taloon”, kirjoittaa Thomas Wagner.

”Telekapitalismissa ratkaisee median läsnäolo. Ja vain se sallii sen osoittamisen, milloin vanha ja koettu kaupataan yhä uudestaan kaikkein uusimpana. Siitä seuraa kuitenkin, että erityisesti vanhat modernin taiteen klassikkomestarit ja sankarit tulevat enemmän harkinnan keskiöön. Sitä mukaa kun aikaisemmin esitetty tulee yhä tunnetummaksi, sitä originellimmaksi tulevat tämän rajankäynnin lavastukset.”

FAZin raportin mukaan Franz Marcin maalaukset saavat ympäristön, jota kirjoittaja kuvaa sanalla ”Paukenschlag” (paukkulaukaus eli yhdellä iskulla tunnetuksi), Alexei von Jawlenskin värikkäiden maalausten mukana katsoja kulkee tähtisumun meressä ja August Macken maalaukset saavat flirttailevan nahanluonnin. Kutakuinkin rauhaan on jätetty kaikkein pyhin, Wassily Kandinsky, jonka teosten esitysympäristöä kirjoittaja luonnehtii: sametinpehmeä kalkinvalkoinen.

Kriitikon bottom line on kuitenkin suosiollinen tälle ekspressionismin esillepanolle:

"Nykyinen näkymä vangitsee katsojan huomion, kun vajaa sata vuotta sitten Kandinskin ja Marcin kuvia esitettiin hämärissä, laudoilla paneloiduissa tiloissa ensimmäisessä Blaue Reiter –näyttelyssä. Hämmästyy ja varmistuu siitä, että klassikot ovat löytäneet tiensä virkistyneinä ja uudelleenlöydettyinä uudelle vuosisadalle."

Taidekirjallisuutta katsastamassa

Helsingin kirjamessuilla katsastin taidekirjoja. Lopputulos on se, että Suomessa julkaistaan niitä melkoisesti. Jos lasketaan taidemuseoiden ja näyttelynjärjestäjien katalogit tai muut vastaavat, niitä on useita kymmeniä vuodessa.

Kirjamessujen ilmapiiri on moniarvoisuus eli pluralismi. Se on voimassa myös taidekirjallisuudessa. Niinpä taidetta koskevia julkaisujakin on kaikenlaisia, teoriaa, kuvakirjaa, elämänkertaa, tutkimusta. Poimin muutamia julkaisuja omaan listaani.

Kustannusmaailmassa tapahtuu. Like on noussut merkittäväksi myös taidekirjakustantamisessa ison julkaisumääränsä takia. Yhtiöllä on nyt paitsi Kiasman, myös Ateneumin kirjakauppa.

Suomen museoliitto oli mukana messuilla. Se, tai oikeammin sen jäseninä olevat taidemuseot tuottavat runsaasti taidekirjallisuutta. Kirjat ovat usein kytköksissä joko suoraan tai välillisesti näyttelyihin, mutta hyvät katalogintekijät osaavat tehdä ne sellaisiksi, joista nauttii näyttelyn päätyttyäkin.

Uusi silmiini osunut kiinnostava osasto oli Valokuvakustannus luova fi otsikon alla. Runsaasti taidekirjallisuutta valokuvauksen alalta. Kaksi tänä syksynä julkaistua I.K.Inha-kirjaa lienevät taidekirjallisuutemme helmiä.

Toinen taidekirjallisuuden osalohko on arkkitehtuurikirjallisuus. Useita kauniita uusia julkaisuja alalta on, mutta en löytänyt mitään intohimojani nostattavaa.

Uusi taidekirjallisuutta julkaiseva kustantamo on Maahenki. Se julkaisee useita kirjoja muun muassa Ite-taiteesta. Ite-taiteen esiintulohan suomalaisessa taidemaailmassa johtuu siitä, että taideilmasto, kuten kustannusilmastokin on nyt mahdollisimman pluralistinen ja salliva. Outsidertaiteilijoiden human interest -näkökulmien esilletuonti on nykyisin mediaseksikästä ja ne myös paikkaavat nykyajan taiteilijaprofessionaalien nuivia ja kuivia taustoja. Ohi ovat jyrkät ajat ja hyvä näin.

Voi siis puhua taidekirjallisuudesta, jolla tarkoitan lähinnä eri kuvataiteen, valokuvauksen ja arkkitehtuurin aloja koskevia tai niitä sivuavia kirjoja. Tässä joitakin kirjoja, jotka sattuivat silmään. Hinnat sellaisina, kuin ne Helsingin kirjamessuilta poimin, siis usein esimerkiksi messutarjouksia.

• Pinx, Maalaustaiteen mestareita 6 osaa. Weilin+Göös, 490 €. Kallista lystiä, jossain maininta, että painos loppuu. Samalla hinnalla saisi melkoisen nivaskan esimerkiksi saksalaisen Taschenin kustantamia taidekirjoja, jotka ovat teknisesti tasokkaita.
• Tulenkantajien näytenumero vuonna 1928 näköispainoksena. Kirja kerrallaan 7 €. H. Ahtelan taidekatsaus. Tulenkantajien kuuluisa tunnus 1928 oli “Ikkunat auki Eurooppaan”. Tänään vastaavan voi lukea Kulttuurinavigaattorin edellisen blogin otsikosta: “Ulos ja irti Euroopasta”.
• Philip Ball, Kirkas maa, Miten värit syntyivät, Terra Cognita 50€. Philip Ballin mainio Bright Earth julkaistiin muutama vuosi sitten ja melkein heti perään suomeksi. Toinen hyvä väreistä kertova kirja on Victoria Findlayn Colour.
• Anne Sloan Sisustajan käsikirja Karisto 20 €. Vaikka kirjassa annetaan liikaa valmiita värikaavoja, se on käyttökelpoinen.
• Otso Kantokorpi, Sankarimatkailija Tallinnan raitiovaunuissa, Like 19 €. Monen Tallinnan matkaajan reissu rajoittuu turistille varattuun kapeaan sektoriin Tallinnan vanhankaupungin ja aitoamerikkalaisen Downtown-liikekeskustan tienoville. Kantokorpi kertoo, että Tallinna on muuallakin. Kirjasta on toinen painos, mikä tarkoittanee sitä, että monella suomalaismatkalilijalla on halu nähdä tuo toinen Tallinna. Otso Kantokorvelta on myös Neuvostotallinnaa käsittelevä kirja.
• Oiva Kuisma, toim., Suomalainen estetiikka 1900-luvulla SKS 5 €.
• Peter von Bagh, Peili jolla oli muisti SKS 5 €.
• Maunu Häyrynen, Kuvitettu maa, Suomen kansallisen maisemakuvaston rakentuminen SKS 39 €.
• Donald Sassoon, Mona Lisa, Ajatus 20 €.
• Arja Elovirta ja Ville Lukkarinen, Katseen rajat, Taidehistorian metodologiaa, Yliopistopaino.
• Marita Liulia ja Tiina Porthan, Tarot, Teos 25 €.
• Harri Laakso, Valokuvan tapahtuma Tutkijaliitto 25€.
• Anna Perälä, Suomen typografinen atlas osat 1 ja 2 Helsingin yliopiston kirjasto 100 € (messutarjous). Voi, kun olisi ollut se satanen mukana, niin olisi saanut mukaansa ihanan kaksiosaisen julkaisun.
• Levanto, Naukkarinen, Vihma toim., Taiteistuminen, Taideteollinen korkeakoulu 30 €.

Raportti Tukholmasta: Ulos ja irti Euroopasta!

Yksityiskohta Peter Johanssonin näyttelyn teoksesta Tukholman Kulturhusetissa.

Tukholman Kulturhusetin ylimmässä kerroksessa liehuvat topakat verhot ja Ruotsin liput, tosin sähkötuulettimien nostattamina. Olen aina pitänyt Kulturhusetia kaikkine kamaluuksineenkin eräänlaisena ruotsalaisuuden sydämenä ja nautin tässä ympäristössä pienestä Peter Johanssonin näyttelystä, joka irvailee monarkiaa ja ruotsalaisnationalismia otsikolla Kunglig Majestät Pluralis (The Royal We).

Tukholman keskustan tavaratalot valmistautuivat hyperkaupallisen kelttiläisamerikkalaisen halloweenin viettoon, mutta varsinainen taidepläjäys on Moderna museetin afrikkalainen sekoitus eli Africa Remix.

Afrikkalainen uudelleensekoitus on kiertänyt Düsselforfissa, Lontoossa, Pariisissa ja Tokiossa. Noin sadan taiteilijan alkuperä on 25 Afrikan maassa, mutta kuten tavallista, monet asuvat kuitenkin Euroopassa tai Yhdysvalloissa.

Merkillepantavaa on, että näyttelyn esittelyteksteissä mainitaan valittujen taiteilijoiden edustavan omaa taiteellista työskentelyään, ei maitaan. Ongelmanahan on ollut se, että nationalismista tuli kehitysmaiden nykytaiteen riippakivi niiden itsenäistyttyä. Kulttuurinavigaattori asusteli kymmenkunta vuotta sitten New Yorkissa ja yritti tarkkailla niin sanottujen kehitysmaiden tai kolmannen maailman maiden taidetta, mutta keskeiseksi ongelmaksi muodostui juuri tuo nationalismi.

Mutta ajat muuttuvat. Tukholman Africa Remixissä on uheilukilpailumaisesta kansallisedustamisesta päästy eroon. Tuloksena on riemastuttavan reipas ja avoin kokonaisuus. Afrikan nykytaiteen kekseliäisyyden ja esteettisten latausten joukossa ei unohdeta myöskään mantereen keskeisiä ristiriitoja, siirtomaavallan traumoja, köyhyyden ja puutteen ongelmia.

Africa Remix näyttelystä Tukholman Moderna museetissa.

Africa Remix on eräs merkittävä läpimurto, eräänlainen riuhtaisu ulos ja irti eurooppakeskeisen modernismin ja nykytaiteen traditiosta. Kiinalaiset ja aasialaiset taitelijat ovat tosin ehtineet valloittaa nykytaiteen maailmankarttaa jo useita vuosia varsin hyvällä menestyksellä, mutta nykytaiteen kansainvälistymiseen – nimenomaan todelliseen kansainväliseen vaihtoon – on vielä matkaa.

Toinen riuhtaisu ulos Euroopasta on Östasiatiska museetissa esillä oleva japanilaisen nykytaiteen näyttely. Näyttelyn yleistunnelma on hieman liian teknokeskeinen ja ylihiottu, mutta muutamia katsomisen arvoisia yksityiskohtia siitäkin löytyy.

Mutta vielä Svea-mammamaisiin Tukholman tunnelmiin palatakseni. Suuren, Suomeenkin pyrkivän ruotsalaisen kustannusyhtiön Bonniersin taidehalli avattiin syksyllä. Se sijaitsee Tukholman Centralista muutaman pysäkin metromatkan tai vaihtoehtoisesti Centralista noin viidentoista minuutin kävelymatkan päässä.

Taidehalli sijaitsee lasisen siipirakennuksen alakerrassa, joka puolestaan höystää Bonniersin tylsää tornitaloa erinomaisesti. Periatteessa antimodernistinen Kuttuurinavigaattorikin suorastaan huudahti tässä kohtaa Tukholmanmatkaansa: eläköön, lasi, teräs ja betoni! Onneksi lasitalon alakerrassa on myös rauhallinen kahvila.

Eläköön lasi, teräs ja betoni!

Uuden taidehallin avajaisnäyttelyssä esillä ovat 20 vuotisjuhliaan viettävän Bonniersin taidesäätiön vuosittain palkitsemat taiteilijat. Ruotsalainen nykytaidehan on esittäytynyt maailmalla varsin värikkäänä, joskus kummallisuuksia suosivana, mutta aina uskollisesti pluralismin lippua heiluttavana sekahedelmäsoppana.

Bonniersin taidehallin avajaisnäyttelystä.

Tulevaisuus näyttää, miten Tukholman taide-elämä sulattaa uuden taidehallin ja mitä siellä esitetään. Syksyisen harmaana keskiviikko-iltapäivänä Bonniersin taidehallissa paikalla oli väkeä melkein kuin meressä mutaa. Liljevalchsin taidehallikin näyttää terästäneen esilletuloaan.

Kirjeeni presidentti Putinille: Kukapa kritiikkiä arvostaisi?

Presidentti Putin, mielestäni olette selityksen velkaa. Tiedän että tämä vaatimukseni saattaa teitä hymyilyttää, koska tiedän, että suurin osa työstänne, samalla tavalla kuin kaikkien poliitikkojen työ, ei ole mitään muuta kuin selittämistä selittämisen perään.

Demokratiaan kuuluu asioiden selittäminen ja selvittäminen, siksi se on joidenkin mielestä niin tylsää.

Autoritäärinen järjestelmä ei selitä. Se saattaa aiheuttaa ihmisissä pelkoja, jotka saattavat kehittyä jopa vainoharhaisiksi. Joihinkin taas tällainen ”suorasukaisuus” saattaa vedota.

Kirjoitin Kulttuurinavigaattorissa heinäkuussa 2005 raportin otsikolla Hänen nimensä on Putin, Vladimir Putin saksalaisessa Frankfurter Allgemeine –lehdessä julkaistusta artikkelista, jossa analysoitiin julkisuuskuvaanne Venäjällä. Jutussa luonnehdittiin Venäjää maaksi, jossa vallitsee ”valtavertikaali”.

Käsittääkseni tuo valtavertikaali ei ole tasoittunut Venäjällä, vaan se on entisestään jyrkentynyt. Tšetšeniassa ihmisten kiduttaminen ja tappaminen on jatkunut. Nationalismi ja äärioikeistolaisuus ovat lisääntyneet. Maiden välisiä suhteita ohjaillaan sanelemalla ehtoja kauppapolitiikalle. Asioiden hoitamisesta ihmisiä tappamalla niin liike-elämässä kuin viestinnässäkin on tullut hirvittävä maan tapa Venäjällä.

On toivottu, että tällaiset asiat eivät leviäisi Venäjältä Suomeen. Mutta kun Venäjän ja Suomen raja ei ole ilmatiivis, vastaavanlaisia ongelmia on meilläkin alkanut ilmetä. Erään juristin raaka tappo on kuohuttanut lehdistöämme.

Nationalismiin vedottiin elokuussa, kun eräs suomalainen poliitikko esitti aloitteen niin sanotuista kulttuurikaanoneista, joissa määriteltäisiin luetteloita suomalaiskansallisen kulttuurin merkittävimmistä teoksista. Idea on lainattu Tanskasta, jossa sellaiset listat otettiin käyttöön alkuvuodesta. Alkuvuodesta tanskalainen nationalismi ja islamilainen kiihkoilu aiheuttivat levottomuuksia niin sanotussa suuressa pilakuvakohussa.

Eikö ole kummallista, että ihmisen suurin ongelma näyttää olevan toisen ihmisen pelko? Muukalaisia pelätään Suomessakin – ei vähiten venäläisiä.

Sanoitte Saksan matkallanne viime viikolla, että murhatun toimittaja Anna Politkovskajan kritiikki vaikutti minimaalisesti Venäjän politiikkaan. Tämä on mielestäni paljastavaa.

Toki Suomessakin kritiikki on vähentynyt. Valtajournalismi on pönäköitynyt, sillä on yhä vähemmän kilpailijoita ja se moniäänisyys, mikä lehdistössämme näkyi selvästi aikaisemmin on vaimentunut. Jotkut sanovat, että kritiikki on kuoleva laji.

Olen ollut huolissani myös siitä, että Venäjällä ei ole käyty laajaa, avointa kansalaiskeskustelua sosialismin virheistä ja epäonnistumisista. Tällainen keskustelu tullaan kyllä käymään, jos maanne aikoo joskus tulla kansalaisyhteiskunnaksi. Meillä keskustellaan ainakin jossain määrin maamme historiasta ja siihen liittyvistä ongelmista ja tuo keskustelu on alkanut olla jopa melko suosittua. Silloin tällöin tutkijat löytävät uusia näkökulmia ja tarkastelutapoja maan menneisyyteen.

Niin, kukapa kritiikkiä arvostaisi. Mutta eikö kritiikin väheksyminen ole kuitenkin autoritäärisen asenteen perusta? Tämän omantunnonkysymyksen haluan esittää jokaiselle lukijalleni ja tähän asiaan haluaisin saada presidentin selvityksen.

Tuotannosta loppukäyttäjään

Taiteilijat kutsuvat itseään joskus ehkä vähän itseironisesti kulttuurin raaka- tai perustuottajiksi. Käsite on ollut kuitenkin mielestäni aina ollut sopiva ja sitä voisi jalostaa laajemminkin kulttuurin kenttään.

Ajatellanpa, että taiteilijat ovat kulttuurin perustuottajia ja taide on kulttuurin perustuote. Hyvä. Seuraava kysymys kuuluu, mikä on näiden perustuotteiden jalostamista? Taidekoulut, galleriat, taidemuseot, konsertit, teatterit, kirjankustantamot ja muut foorumit ovat jalostuksen välineitä.

Kulttuurin tuotantoa ei voi automatisoida, joten jalostamiseen tarvitaan myös ihmisiä: kuraattoreita, museonjohtajia, taidekriitikoita, opettajia, orkesterinjohtajia, kääntäjiä, konservaattoreita ja muita asiantuntijoita.

Kutkuttavimmat ajatukset herättää kuitenkin IT-maailmasta otettu sana taiteen loppukäyttäjä. Minua kiehtoo se ajatus, että taideteos on valmis silloin, kun se on vastaanottajansa, siis loppukäyttäjänsä päässä. Jos saisin perustaa taidemuseon, uhraisin aikaa paljonkin tuon käsitteen parissa: mitä on vuorovaikutus, miten taide välittyy, miten se omaksutaan ja miksi taide kiinnostaa ihmisiä? Taiteen psykologiasta ja tarkemmin sanottuna kognitiivisesta psykologiasta tykkään kuin hullu puurosta.

Kulttuurin kehittäminen vaatii kaikkien osapuolten toimintaa. Tavallisia ovat myös rajanylitykset. On varsin yleistä, että kulttuurin tuottamisen jalostuspäässä toimivat alkavat kuvitella olevansa perustuottajia, tekijöitä. Niinpä kulttuuriministeristä tulee näyttelijä, kulttuuribyrokraatista runoilija ja tutkijasta taidemaalari. Näin syntyy tavallisesti vain huonoa taidetta ja perustuottajan, jalostajan ja byrokraatin pitäisi malttaa pysyä lestissään.

Samalla tavalla kuin viisas peluri tai vähittäiskauppias, voi sanoa kulttuurinkin kehittämisestä, että tärkeintä on kuitenkin vaihto. Matkustaminen, kansainvälisyys, tuonti ja vienti ovat välttämättömiä. Miksi sosialistinen realismi ei saanut mitään merkittävää aikaiseksi? Yhteiskunnassa oli liikaa paikallaan pysyvää, sameaa vettä. Suunta oli aina ylhäältä alaspäin, teoriasta käytäntöön, politiikasta kansalaiseen, jalostamisesta perustuotantoon.

Minua huolestuttaa kulttuurin alueellinen kehitys. Oulun seutu näyttää tipahtavan kulttuurin perustuotantoalueeksi. Taiteiden tekijöitä seudulla on, mutta kulttuurin kehittämiseen asti ei ole tarpeeksi pyrkyä. Päivän uutinen Kalevassa kertoo, että Oulun keväällä alkaneet kirjamessut muutetaan jokatoisvuotisiksi. Suomen kulttuurirahaston järjestämä tärkeä muotokuvamaalauskurssi pidetään Rovaniemellä.

Kulttuurin tuotantoa ei voi Kiinaan siirtää, mutta maansisäinen kiinailmiö tässä on tapahtumassa. Teollisin termein sanottuna, jalostusastetta pitäisi Oulussa nostaa.

Bonniersin ja Emman verkkosivut vertailussa: Löytyykö Emma?

Espoon Modernin taiteen museo Emma avataan lokakuussa ja pari viikkoa sitten avattiin Tukholmassa Bonniersin taidehalli. Kulttuurinavigaattori katsasti, miten nämä kaksi uutta taiteen foorumia kertovat itsestään verkkosivuillaan.


Torvet soivat ja liput liehuvat, kun uusi taidemuseo avataan. Myös verkkosivuilla käytössä on, kuten toisella kotimaisella sanotaan ”all the bells and whistles” eli kaikki pillit ja kellot. Sekä Bonniersin taidehalli että Emma ovat selvästi satsanneet verkkoviestintään. Bonniersin sivut ovat yksinkertaisemmat ja vaatimattomammat kuin Emman kuvia automaattisesti syöttävät ja vaihtavat sivut.

Mutta yksinkertaisuuden etuna on loogisuus ja rauhallisuus. Bonniersin tahallisen robusteilta sivuilta courier-leipäteksteineen verkkosivujen käyttäjä löytää, mitä haluaa. Vaikka Keith Haringin viehättävää maalausta vuodelta 1985 käytetään Bonniersin sivujen teemakuvana ja itse rakennus on kuvattu sivuilla selkeästi, Tukholman uuden taidehallin verkkosivut ovat visuaalisesti masentavan luterilaisen kuvakielteiset. Jos taide on taidehallin pääbisnes, niin toki taidetta pitäisi näkyä myös verkkosivuilla.


Vaikka Emman sivut ovat hieman rauhattomat, iskevyys ja ajankohtaisuus on vakuuttavaa. Sivut ovat hieman sekavat käyttää, mutta tietoa löytyy päävalikkojen alta niin esitettävän taiteen kuin museonkin taustoista.

Käyttöä hankaloittaa se, että pääotsikon ”Näyttelyt ja tapahtumat” klikkaaminen laukaisee niin sanotun intron, jota käyttäjä ei voi ohittaa (tällaiset ratkaistaan vaihtoehdolla ”skip intro”). Osa typografiasta on liian pienikokoista ainakin Kulttuurinavigaattorin pääkonttorissa käyttämään viisitoistatuumaiseen näyttöön.

Emman sivuilla on muutamia erittäin hyvin suunniteltuja kohtia. Mieleeni jäi esimerkiksi Saastamoisen taidesäätiön teosten esittely vahvana esteettisenä kokemuksena. Emma näyttää kirjoittavan avajaisnäyttelynsä tähden Kazimir Malevitshin nimen anglistisesti. Suomeksikin sen voisi kirjoittaa, translitteroimalla näin: Kasimir Malevitš.

Emman verkkosivulta löytyi yksi aukko. Kun länsimetrokaan ei ole vielä ihan valmis, sivujen käyttäjä ei oikein saa vastausta siihen, missä Emma sijaitsee ja miten sinne pääsee. Yhteystiedot käyntiosoitteineen ja linkkeineen Espoon YTV-kartalle eivät vielä riitä.

Vertailun vuoksi tässä kuva (linkki Hitta-sivulle) siitä, miten seikkaperäisesti Bonniersin taidehalli ilmoittaa sijainnistaan, vaikka lasitalo sijaitsee käytännällisesti katsoen Tukholman ydinkeskustassa.