Valittamisen taide kiertää maailmaa

”Elämä Tokiossa, kuten kaikkialla muuallakin maailmassa on ärsyttävää ja epäreilua. Hyvät miehet ovat naimisissa. Työkaverit naputtavat kynsiään pöydilleen. Pyykki tulee pesulasta yhä likaisena. Yhteiskunta on liian kilpaileva. On mahdotonta saada tarpeeksi nukuttua.”

Phyllis Korkki raportoi tänään The New York Timesissä  noin sadan tokiolaisen ryhmästä, joka kokosi valituksensa, jotka säveltäjä Okuchi Shunsuke muunsi lauluksi esittäen ne sitten harmonikan, sellon ja tamburiinin säestyksellä eri puolilla kaupunkia. 

Arvaatkin varmaan, mistä on kysymys. Noin kuusi vuotta sitten helsinkiläiset kuvataiteilijat Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen aloittivat ilmiön nimeltä valituskuoro. Sen läpimurto oli Helsingissä Ars 06 -näyttelyssä Birminghamin valituskuoron nimellä, jonka jälkeen koottiin Helsingin valituskuoro. Tokion valituskuoro on kahdeksas, jonka kanssa taiteilijapariskunta on työskennellyt yhdessä, mutta performansseja on ollut eri puolilla maailma yhteensä yli 60 Melbournesta Singaporeen ja Philadelphiasta Firenzeen.

Idea perustuu yksinkertaiseen ajatukseen. Jos ihmiset käyttävät niin paljon energiaa valittamiseen, taiteilijapariskunta järkeili, miksi tätä energiaa ei voisi siirtää johonkin positiiviseen?

Mukaan yritetään saada kaiken ikäisiä, eikä laulukokemusta vaadita. Se sulkisi pois paljon ihmisiä, sanoi Mr. Kochta-Kalleinen. Kaikkien valituskuorojen jäsenet yrittävät pitää kasvonilmeensä loukkaantuneina, vaikka tällä naamiolla on taipumusta johtaa huonosti peiteltyyn tai jopa peittelemättömään vahingoniloon.  

Tokiolaisen Mori taidemuseon kuraattori Mami Kataoka sanoi pyytäneensä Kalleisia auttamaan valituskuoron kokoamisessa, koska hän näki sen ainutlaatuisena osallistuvan taiteen muotona, jossa kuoron jäsenet voivat tuottaa taideteoksen säveltäjän kansssa.

Marraskuussa alkaneessa performanssissa monet kuoron jäsenet käyttivät kasvoillaan suojaimia, jotka ovat näinä aikoina yleisiä Tokiossa sikainfluenssan takia. He aloittivat yksinkertaisesti hyräilemällä musiikin mukaan, ottivat sitten pois suojukset ja alkoivat laulaa.

Kiinnostavaa NYT:in raportissa on, että taiteilijoilla on koossa sen verran aineistoa, että he voivat verrata eri puolilla maailmaa pystytettyjen kuorojen valituksia. Ylipäätään eri kuoroista taltioidut videot osittavat, että jotkut valitukset ovat yleismaailmallisia (seksin puute näyttää olevan ongelma kaikkialla), toisia taas värittävät kulttuurin erityispiirteet. 

Tokiossa valitukset työstä olivat yleisempiä kuin muissa kaupungeissa, sanoi Mr. Kochta-Kalleinen. (kuten ”En voi kieltäytyä työnteosta lomapäivisin.” tai ”Pomoni muuttaa omat virheensä minun tekemikseni.” ”Minua pelottaa joka kolmas kuukausi, koska olen töissä kolmen kuukauden sopimuksilla.”)

Helsingissä luettelon yläpäässä olivat valitukset kännyköistä. (”Kännykkäni akku on aina lopussa.” ”Kaikki soittoäänet ovat ärsyttäviä.” ”Ystäväni pitää kännykästään enemmän kuin minusta.”)

Chicagossa oli paljon valituksia joukkoliikenteestä.

Pietarissa valitukset heijastivat ”syvää olemassaolon traumaa” ja täyttymätöntä rakkautta, sanoi Kochta-Kalleinen. (“Miksi olemme aina tyytymättömiä johonkin?” “Miksi rakastamme, jos rakastaminen on niin tuskallista?”)

Huolimatta valituksesta ja valituspaikasta se, että pystyy laulamaan asian  seisoessaan toisten rinnalla on usein ilmeisen katarktista. Sitä ainakin todistavat valituskuorolaiset. Kochta-Kalleisen mukaan Tokion kuoro tulee olemaan viimeinen, jota he ohjaavat henkilökohtaisesti. Hän sanoo uupuneena arvelevansa, että olemme kuulleet tarpeeksi valituksia.

Mutta Kalleiset haluavat kuorojen jatkavan. Heidän verkkosivullaan on yhdeksän vaiheen ohje kuoron muodostamiseksi. Esimerkiksi Philadelphiassa koottiin ohjeiden mukaan valituskuoro viime vuonna. Koko homman kasaaminen kesti pari kuukautta ja kun esitys ja musiikki alkoi koostua, se kuulosti ainakin esiintyjien mukaan niin hyvältä, että emme olleet pysyä nahoissamme, kertoi eräs tapahtuman organisoijista.

Se päivä oli Caspar David Friedrichin

Risti ja katedraali vuorilla, 1812.

Nuoruudesta asti ihailin C. D. Friedrichin maalauksia, joita olin nähnyt taidehistorian luennoilla diaprojektorilla valkokankaille heijastettuina, sekä taidekirjoissa. Pääsin jotenkin siihen käsityksen, että Friedrichin maalaukset ovat kaikki monumentaalisen suuria, jykevine, usein mahtipontisine sommitelmineen.

Kun näin myöhemmin ensimmäisen Friedrichini ”livenä” Düsseldorfin Gemäldegaleriessa, se oli kauhea shokki ja järkytys. Maalaus olikin pienen pieni tirriäinen, tuskin A3-paperiarkin kokoinen. Olin nähnyt teoksen kymmeniä kertoja diaesityksissä ja taidekirjoissa ja mielessäni vielä paisutellut sen mahtavuutta. Oikeassa teoksessa oli toki sama tunnelma, pedanttisen pikkutarkasti maalattuna, mutta minun täytyi hoiperrella museon käytävillä jonkin aikaa käsiäni väännellen, toipuakseni järkytyksestä. Opetus: teoksista otettujen valokuvien perusteella ei pitäisi koskaan tehdä lopullisia johtopäätöksiä.

Tukholman Nationalmuseumin Caspar David Friedrich on yhtä nautittavan huolellisesti ja yhtä pedanttisesti tehty taidenäyttely kuin saksalaisen romantiikan taiteilijan maalaukset ja piirustuksetkin. Katsoja voi heittäytyä siihen kuin ohjelmaan tai itse maalaukseen ja antaa näyttelyn ”dramaturgian” joko viedä mukanaan tai valita omat vaellusreittinsä. Tämä näyttely on kuvien virtaa, joka soi, se ei ole pelkkiä tauluja ja tekstejä mekaanisesti yhdisteltyinä museon seinillä.

Nationalmuseum teki selväksi Friedrichin (1774–1840) pohjois-saksalaisen alkuperän. Hän syntyi Pommerin Greichswaldissa, joka oli Ruotsin maakunta, kunnes 1815 siitä tuli osa Preussia. Älkää kuitenkaan mainitko Friedrichin ruotsalaista alkuperää ääneen, onhan hän saksalaisten kansallistaiteilija, Nationalkünstler.

Romantiikan jäljet ulottuvat saippuaoopperasta Mark Rothkon maalauksiin ja toritaulusta Anselm Kieferin teoksiin. Jos päästämme itsemme irti ahtaista kansallisrajoista, voimme vain todeta, että me olemme kaikki saksalaisen romantiikan lapsia. Me katsomme ja tunnemme vuoristomaiseman nousevan rytmin ja valöörien vaihtelun kukkuloiden välillä, siintävässä atmosfäärissä Caspar David Friedrichin maalausten opastamina. Friedrichin kuunvalo, sumu meren yllä, ylevä vuoristo, meren äärettömyys tai taivasta vasten lähes kiduttavina kiemurtelevat puunoksat ovat tulleet koko maapallon yhteiseksi tajunnaksi, visuaalisiksi käsitteiksi jotka ovat yhtä ajankohtaisia niin nykytaiteessa kuin eilenkin. Friedrichin taide kertoo siitä, kuinka vahvasti todellisuuteen liittyvää kokemista taide muokkaa ja kuinka todellisuus muistuttaa taidetta.

Tästä todistaa myös Nationalmuseumin näyttely, jossa kahdeksan nykytaiteilijan teokset kommentoivat Friedrichin laajaa vaikutusta. Mukana tässä osassa katsausta ovat Karin Mamma Andersson, Ann Böttcher, Cecilia Edefalk, Denise Grünstein, Håkan Rehnberg, Jan Håfström, Lars Nilsson ja Sigrid Sandström.

Denise Grünstein, Första resan.

Sinä päivänä Tukholma kylpi oudossa, sinistä ja vihreää kuhisevassa auringonvalossa. Grand Hotellin ja kuninkaanlinnan välissä oleva vesi heijasti kajoa, joka välkkyi kirkkaana, mutta salaperäisenä. Se oli viimeinen valonpilkahdus ennen pitkää, monta kuukautta kestävää yhtäjaksoista, arktista pimeyttä. Jo taksissa istuessani alkoi hämärtää ja myöhään iltapäivällä laiva alkoi lipua pois Tukholman satamasta hitaasti ja äänettömästi, kuin varkain, paksussa kaamoksen sumussa kohti määränpäätä, pohjoista satamaa. Se päivä oli Caspar David Friedrichin.