Havaitsemisen maailma

Luin nuorena innostuksella Kai von Fieandtin kirjan Havaitsemisen maailma (1962). Kirja tuli mieleen katsellessani Pekka Nevalaisen teoksia Kluuvin galleriassa. Ne kertaavat juuri noita havaitsemisen sääntöjä, lakeja ja ilmiöitä.

Nevalainen kertoo löytäneensä maalauspohjat teoksiinsa kaupungin kaduilta tai roskalaatikoista hänen asuessaan Helsingissä vuonna 2009. Siitä näyttelyn regionalistinen otsikko ”Helsinki-maalaukset”. Otsikosta huolimatta teoksissa ei voi havaita mitään alueellisuutta tai paikallisuutta. Päin vastoin ne ovat taidetta, jossa paikka ja paikallisuus on varsin tarkoin pyyhitty pois. 

Nevalainen rakentaa maalauksiaan usein melamiinikappaleista, joka ollut jo pitkään eräs yleinen rakennusteollisuuden käyttämä materiaali. Melamiini, tuo kulutusta kestävä, kova pinta-aine on kestänyt isältä pojalle keittiön pöydistä kaappien oviin ja lattialaminaatteihin.

Näyttely viittaa tietysti modernismiin, aikaan jolloin tärkeitä olivat ”paikaton paikka” ja ”ajaton aika”. Ajan ja paikan ilmaisuista tuli tabuja korkean modernismin saatossa. Nykyisin, kun regionalismi kukoistaa kulttuurissamme taas, voi muistella mennyttä aikaa, jolloin uuden muodon etsintä oli niin vimmaista, että se ohitti ja ylitti kaiken muun.

Myös suhde näköhavaintoon on muuttunut. Aikaisemmin painotettiin havainnon lakeja optisina ilmiöinä. Itse asiassa modernismin kaanonit, jos sellaisista ylipäätään voi puhua, perustuivat noihin hahmo- ja havaintopsykologian ilmiöihin, jotka innostivat varsinkin abstraktia maalaustaidetta. Nykyisin havainto käsitetään pikemminkin kognitiivisena, näkemiseen liittyvänä tietämisenä.

Nevalaisen näyttely kertoo siitä, miten nostalgiseksi suhteemme modernismiin on tullut. Muistelukulttuuriamme tosin vaivaa usein varsin yleistävä ja kaavamainenkin suhtautuminen eri aikojen nykytaiteisiin. Puhumme usein modernismista yksiköllisenä sanana, ikäänkuin se olisi yksi ismi muiden taidesuuntausten rinnalla.

Pekka Nevalaisen taiteessa ihailen sitä suorasukaista pragmaattisuutta, joka muistuttaa toisen ihailemani taiteilijan, Bruce Naumanin lähestymisen keinoja. Hyppy havaitsemisen maailmaan saarnaa arjen estetiikkaa.

Ääniveistos tavoittaa paikan

 

Tuonen lehto, öinen lehto! 
Siell’ on hieno hietakehto, 
Sinnepä lapseni saatan. 

Grove of Tuoni, grove of night! 
There thy bed of sand is light. 
Thither my baby I lead.

Skotlantilainen Susan Philipsz sai idean ääniteokseensa käydessään Ateneumin Kalevala-näyttelyssä. Hän laulaa teoksessaan Aleksis Kiven Sydämeni laulun englanniksi.  

Siell’ on lapsen lysti olla, 
Tuonen herran vainiolla 
Kaitsea Tuonelan karjaa. 

Mirth and joy each long hour yields 
In the Prince of Tuoni's fields 
Tending the Tuonela cattle.

Eliel Saarisen suunnitteleman rautatieaseman salissa kohtaavat Aleksis Kiven laulun sanoitus ja Jean Sibeliuksen sävellys. Kun kolme suomalaisen kansallisromantiikan hahmoa tapaavat, luulisi paikan pursuavan imelää pateettisuutta.  

Siell’ on lapsen lysti olla, 
Illan tullen tuuditella 
Helmassa Tuonelan immen. 

Mirth and joy my babe will know, 
Lulled to sleep at evening glow 
By the pale Tuonela maiden.

Mutta Philipszin laulu on ajoittain tuskin kuultavissa rautatieaseman hallin melussa. Englanninkieliset sanat kuulostavat korviini äänen läpi joskus japanilta, mutta kumma kyllä, sekään ei häiritse teoksen tunnelmaa.

Vieno, herkkä laulu nousee paikasta ja tilasta upeasti. Aseman kuulutukset PENDOLINO JUNA NUMERO 59 KAJAANIIN LÄHTEE RAITEELTA KUUSI katkaisevat myös laulun, mutta ”kappelityylin”, a cappellan säestyksettömässä laulussa on mahtava jatkuvuuden tuntu.  

Onpa kullan lysti olla, 
Kultakehdoss’ kellahdella, 
Kuullella kehräjälintuu. 

Surely joy hours will hold, 
Lying in thy cot of gold, 
Hearing the nightjar singing.

Teos ei yritä kilpailuttaa tai voittaa ympäröivää tilaa, kuten perinteinen kuvanveisto. Mieleeni muistuivat suomalaisina esimerkkeinä jotkut Martti Aihan suunnittelemat ympäristön ehdoilla toimivat teokset.

Philipsz edustaa fenomenologista kuvanveistoa, jossa ei pyritä hallitsemaan teoksella sitä ympäröivää tilaa tai sopeuttamaan sitä paikkaan. Paikan ehdollistamaan tai määrittämään pyrkimykseen näyttää hänellä kuuluvan myös yksilöllinen ja henkilökohtainen panos.

Arvelen, että myös englannin kielellä laulettuna teos onnistuu tavoittamaan kuulijan. Sydämeni laulu tuntui aluksi tulevan jostain kaukaa, mutta kosketti minua hyvin läheltä.  

Tuonen viita, rauhan viita! 
Kaukana on vaino, riita, 
Kaukana kavala maailma. 

Grove of Tuoni, grove of peace! 
There all strife and passion cease. 
Distant the treacherous world. 

(käännös englanniksi Alex Matson, 1929) 

Kommentoimme ja tykkäämme Facebookin uutisvirrassa

Muistan sanojen kommentti ja fani olleen jo kymmeniä vuosia kotimaisessa kielenkäytössä. Ne ovat käytössä tänään enemmän kuin koskaan, kiitos Facebookin, jossa kommentoidaan ja tykätään ja ollaan faneja. Jos tulee katumapäälle, voi valita vaihtoehdon en tykkääkään.

Lähes kaikki ovat Facebookissa. Itse asiassa jos joku ei ole Facebookissa tänään, voi kysyä onko hän erikoisuuden tavoittelija (distinktioiden luominenhan on kuitenkin sivistyneistön tärkeimpiä pelipuuhia) tai onko hän jotenkin muuten erikoinen tai jopa epäluotettava? 

Päiväkirja, peli ja käyttäjä

Jotkut käyttävät sitä päiväkirjamaisesti. Enää ei aloiteta 1800-luvun viktoriaanisen tradition mukaan ”Rakas päiväkirja”, vaan käydään suoraan asiaan. Olemisen tuska, ihanuus tai muuten vaan arjen yksityiskohdat luonnehditaan muutamilla lyhyillä virkkeillä.

Toisille Fb näyttää olevan eräänlainen pelitila, jossa he rakentavat maatilojaan, hoitavat puutarhojaan ja kasvattavat kanojaan.

Itse aloitin toimimaan aktiivisesti vuodenvaihteessa Facebookissa. Olen nyt ”käyttäjä”, kuten uuden uljaan maailman aktiiveja kutsutaan. Ranskan vallankumouksessa heitä kutsuttiin sanalla ”citoyen” eli ”kansalainen”, tai bolsevikit alkoivat kutsua toisiaan sanalla ”toveri”. Vallankumous nimeää osallistujansa.

Olen ollut jo useita vuosia ”käyttäjä” hieman toisenlaisessa verkostossa, Wikipediassa. Ainakin aluksi Facebook tuntui tyhjänpäiväiseltä ”heippakanavalta” Wikipediaan verrattuna. Miksi ne, jotka uhraavat aikaansa Facebookin tyhjänpäiväisyyksiin, eivät käytä voimiaan Wikipedian tietosanakirjan rakentamiseen?

Muistelin eilen Naisten päivänä sitä, kun aloitin viime syyskuussa Wikipediassa artikkelin Feministinen taide. Hämmästelen sitä, että olen tähän mennessä tuon Wikipedian artikkelin lähestulkoon ainoa muokkaaja, mutta Facebookin heippatekstejä latelevat toisilleen suuret feministit.

No, ehkä itsensä ilmaiseminen, jota olisi sanottu parikymmentä vuotta sitten narsismiksi, on sittenkin tärkeämpää kuin tiedonvälitys. Ja feministinen taide, no senhän voi unohtaa Facebookin nopeassa uutisvirrassa menneisyyden brontosauruksena.

Olen käyttänyt Facebookia pääasiassa linkittämiseen, valokuvaukseen ja joihinkin keskusteluihin Kun luen tavallisesti aamupäivisin maailman uutiset, linkitän havaintoni ”profiiliini”. Iltaisin käyn kävelylenkillä kuvaten kännykällä reittien varrella näkemiäni asioita. Sain juuri pystytettyä valokuvanäyttelyn ”Yökuvia” sivulleni Facebookiin.

Sosiaalisuuden välttämättömyys

Miksi olemme kiinnostuneita kertomaan omasta tilastamme ja tilanteestamme? Mitä haluamme sillä kertoa? Ainakin halumme sosiaalisuuteen on suuri. Kun henkilökohtaiset tietokoneet alkoivat kehittyä, niiden käyttö oli yksinäistä puuhaa. Verkko muutti kaiken.

Sosiaalinen media näyttää syntyvän välttämättömyyden pakosta. Me kaikki haluamme olla jollakin tavalla mukana maailmassa ja osallisuuteemme tuntuu kuuluvan myös siitä kertominen.

Kuten verkkoblogit ja painotetusti sanalliseen ilmaisuun perustuva verkkoviestintä kokonaisuudessaan, myös Facebook on grafomaanikkojen temmellyskenttä. Svetlana Boym väittää, että läntinen grafomania sai alkunsa 1700-luvun englantilaisten romaanien henkilöhahmoista, palvelijoista tai "lady-scribblerseistä", jotka kirjoittivat loputtomasti etsien omaa ääntään.

Pohdin kirjoittamispakkoisuutta Kulttuurinavigaattorin artikkelissa Kirjoittamisen hulluus, nerous ja pakko. Svetlana Boymin mukaan muun muassa kaikki Venäjän suuret kirjailijaklassikot olivat grafomaanikkoja. Ainakin me olemme arvokkaassa joukossa!

Messuaminen jatkuu

Se köhi välillä, mutta ainakin näin kevään korvalla näyttää siltä, että kansainvälinen taidemarkkina pyörii taas. Taidemessujen merkitys kansainvälisen taidemaailman osa-alueena on kasvanut. Messut integroituvat nyt yhä enemmän muuhun taide-elämään.

Vaikka taidemarkkinoiden innostus ei ole juuri ulottunut Suomeen, johtavat suomalaiset galleriat ovat hanakasti kiinni kansainvälisissä kuvioissa.

Taidemessuja järjestettiin 1980-luvulla Suomessakin, mutta niistä luovuttiin, varmaankin koska myynti ja tulokset ei ollut toivottua luokkaa. Myöskään ruotsalaiset eivät ole saaneet polkaistua messujaan pystyyn Sollentunan taidemessujen jälkeen.

Messujen asemasta kertoo se, että tavallisesti kansainvälisen taidemaailman revohka siirtyy ensin Baseliin, Sveitsiin taidemessuille ja sitten Venetsian biennaaliin.

Taidemessut ovat tavallisesti melko lyhytaikaisia, keskitettyjä tapahtumia. Niissä esitellään uusinta taidetta vähän samalla tavalla kuin missä tahansa muillakin messuilla. Ohessa tarjotaan kaikenlaista muuta tapahtumaa.

Isot taidemessut, kuten ArtBasel Floridassa ovat alkaneet menestyä. Ne ovat alkaneet kilpailla yleisön huomiosta suurten taidenäyttelyjen, biennaalien ja nykytaiteen museoiden kanssa. Ongelmana on se, että messuja on nykyisellään liikaa ja ne ilmeisesti syövät toistensa markkinoita.

Maaliskuun 18.-22. Pariisin Grand Palaisissa järjestettävä  ArtParis+Guests on Lorenzo Rudolfin ja kahden muun organisaattorin yhteistyötä. Art Baselin kansainväliseen maineeseen jo 90-luvulla saanut Lorenzo pyrkii elvyttämään eloon ArtParisin.

Tänä keväänä  kiinnitetään huomio, kuten Sonia Kolesnikov-Jessop, toteaa New York Timesissa, vähemmän tunnettuihin, mutta energisiin taidenäyttämöihin.

Pariisissa on esillä kokonaisuuksia Indonesiasta, Ukrainasta, Afrikasta ja Suomesta. Suomesta on mukana taidetta ja muotoilua otsikolla ”The Stressed Beauty” eli ehkä jotain sellaista kuin ”Korostettu kauneus”. Osuuden kuraattori on Kiasman Leevi Haapala ja arkkitehti-suunnittelijoina Ben Schulten ja Antti Siltavuori.

Suomen osuus Pariisissa järjestetään seuraavien gallerioiden kanssa yhteistyössä: Forsblom, Anhava, Heino, Kalhama & Piippo, Huuto, Muu, Sculptor ja Hippolyte. Mukana on myös kulttuuriministeriö.

Niin, ja varmaan mukana on taidettakin, vaikka esiintyvien taiteilijoiden listaa ei ainakaan vielä ole julkaistu.

ArtParis+Guests

Sonia Kolesnikov-Jessop, Contemporary Arts Fair Veers Into 'Emerging' Territory, The New York Times 3.3.2010